Viisipenninen eurokeskusteluun

HJK:n ja Malmö FF:n ottelupari kirvoitti paljon keskustelua. Teemat liikkuivat suomalaisen jalkapallon tilasta oman seuran kannattamiseen ja median rooliin ja vastuuseen tärkeäksi koettujen urheilutapahtumien televisioinnissa.

Turun Interin kannattajana ottelupari herätti ristiriitaisia fiiliksiä. Joitain vuosia takaperin olisin yksiselitteisesti nostanut lipun pystyyn sen puolesta, että suomalaisten joukkueiden euromenestys on aina hyvästä. Tilanne on saanut siten uutta twistiä, että olen KuPS:n ohella mieltänyt HJK:n Interin päävastustajaksi Veikkausliigassa. Samaan aikaan horisonttiin on piirtynyt tunnepitoinen uhkakuva siitä, että HJK on tekemässä pitkäaikaista irtiottoa suomalaisessa futiksessa ja silloin muut seurat saattaisivat jäädä eräänlaiseen satelliittiseurojen asemaan, joilta HJK kävisi tarpeen mukaan vain ryöstökalastamassa parhaat pelaajat. Enhän minä oman seuran kannattajana tällaista voi toivoa?

Kuvio asettuu kuitenkin jo eri prisman alle, kun astutaan suomalaisen ammattifutaajan tai sellaiseksi haluavan Copa mundialeihin. Palkka ja oma urakehitys ovat varmasti ne kovat asiat pelaajien seuravalintojen ytimessä, jotka määrittävät sen, missä halutaan pelata.  Seura, jolla on parhaat taloudelliset resurssit pystyy niin halutessaan siirtämään pilkkua sopivasti palkkaneuvotteluissa ja siten napsimaan osan rusinoista pullan päältä.

Yksiselitteisesti ei voida kuitenkaan todeta, että rikkain seura olisi pelaajalle automaattisesti paras vaihtoehto urakehityksen kannalta. Vaakakupissa painavat se, miten pelaaja sopii joukkueen pelitapaan, miten pelaaja tulee toimeen valmennuksen kanssa ja pääseekö pelaaja ylipäätään pelaamaan vai valuuko hän esimerkiksi reservijoukkueeseen, kun toisaalla olisi mahdollista pelata pääsarjaa ja jopa niitä europelejäkin. Siksi hyvin valmennetulla joukkueella, jolla on riittävät resurssit ja hyvä pelisuunnitelma, on aina mahdollisuus kilpailla rikkaampaa seuraa vastaan niin urheilullisesti kuin joukkueen rakentamisen näkökulmasta. Ei ole itsestään selvää, että taloudellinen etumatka taittuu aina kilpailulliseksi eduksi, vaikka painavamman kirstun päältä on kevyempi ponnistaa.

Vähintäänkin tunnetasolla kirjoittajaa kalvaa myös lauselma siitä, että suomalainen pääsarjafutis ottaa jollain tavalla muuta Eurooppaa kiinni. Onko oikeasti näin ja jos on, niin mihin se perustuu? Väittäisin että ainoa tapa kyseiseen skenaarioon on juuri suomalaisten seurojen menestyminen Euroopassa ja sitä kautta isompien tulovirtojen kanavointi kotimaiseen futikseen. 

Euroopan jättiläisten maille tulee tuskin ainakaan kirjoittajan elinaikana olemaan mitään asiaa, mutta kenties kesäterässä olevat Honvedit tai juuri ensi parkaisunsa parkaisseet Puskás Akadémiat voisivat olla samanlaisia suupaloja suomalaisille seuroille kuin monet maajoukkueet huuhkajille. Kuitenkin niin kauan kuin ruotsalaiset, tanskalaiset tai unkarilaiset seurat kahmivat eksponentiaalisen osan UEFAN ja TV-yhtiöiden läikyttämistä kultakolikoista itselleen saavat ne hoitaa asiansa todella huonosti, jos ne meinaavat pudottaa eurosarjojen lohkopaikkojaan suomalaisille. Rahalla saa jalkapallo-organisaatiossa niin paljon muutakin kuin vain korkeamman Transfermarkt -arvon. 

Niinpä en nykyisellään keksi suomalaisella seurafutistasolla mitään, mikä olisi tärkeämpää kuin eurokentillä menestyminen. Niinpä olen pitkin sarvin ja toraisin hampain valmis toivottamaan niin KuPS:lle ja Hongalle huomenna kuin HJK:lle, milloin sitten euroseikkailua jatkaakaan, mielummin voittoja kuin tappioita Euroopassa, ja jos sen sivutuotteena Veritaksella jalat hieman  painavat ja ajatukset karkailevat, niin sen parempi. Kiritetään me sitten Turun sinimustalla puolella Eurooppa ensi ja sitä seuraavana vuonna, ja varastetaan omat slovenialaiset jalokalamme nyt Euroopassa tarpovien vanavesistä ja rallatellaan Veritaksella niin kuin ei muuta Eurooppaa tänä vuonna enää olisikaan.

Viini: suomalaista vientitavaraa

Manchester City-Chelsea: legendojen kentällä

Estádio do Dragão nousee koronan jättämän tomun seasta. Valioliiga on päättynyt, Bundesliiga on päättynyt, La Liga on päättynyt ja Serie A:n päättynyt. Kaiken sen loppumisen kaiuttamat ääniaallot taittuvat vielä yhdessä kohtaa: Manchester City ja Chelsea FC huipentavat eurooppalaisen huippufutiskauden. Manchester City on kulkenut sen reitin, joka sille on jo pitkään ollut piirrettynä. Ojan pientareilla se näkee menneiden vuosiensa torsoja. Ne ovat jääneet yllättäviin paikkoihin kelttiläisen auringonjumalan sokaisemana, pohjoislontoolaisen isoveljen puuduttamana ja brittiläissaksalaisen hevimetalli -bändin kuurouttamana. Hapanta ovat myös tarjonneet ruhtinaskunnan velmut.

Legendojen kentällä

Pitäköönkin paikkaa samassa sarjassa niin Chelsea tulee eri reittiä. Frank Lampard ehti Lontoon sinisissä näyttämään, miten vaikeaa on saada tähtisipöly lentämään yhteen suuntaan. Sitten eräs saksalainen professori otti vuoronsa ja näytti, miten helppoa se on. Thomas Tuchel tilkitsi lautojen välit ja näytti horisontista selvän suunnan. Tuchelin kuherruskuukaudet päättyivät kuitenkin kettumetsälle ja kauden päätteeksi sitä tervattiin siihen tahtiin, että lopulta Tuchel saa kiittää lontoolaisia kollegoitaan siitä, että Mestareiden liiga paikka jäi varmaksi. Patjan alle on ilmaantunut kivi jos toinenkin.

City voisi pelata lätkän MM-kisoja. Sillä on heittää tarvittavat neljä kentällistä ja erikoismiehitykset YV:lle, AV:lle ja tasavajaalle. Rahaa on mennyt laittoman paljon, mutta jos puhutaan puhtaasti lajista, niin City erilaisine kombinaatioineen ja sommitelmineen on taianomaista katseltavaa. Chelsea on enemmänkin kuin kallio. Piipun päälle on kevään aikana pesinyt lintu jos toinenkin, sillä Chelsean postmerkkikokoelmasta löytyy jokaista Cityn miljonääriä kohti kuva Timo Wernerin paitsiomaalista. Nuoren Wernerin kärsimykset ovat jo tällä kaudella olleet sydäntä riipiviä, mutta lienee vain ajan kysymys, kun Wernerin jousi lakkaa tärräämästä. Jalkoja on myös Wernerin kannoilla ja Chelsealta löytyy kivasti ilmailuosastoa eli peli alkaa jälleen nollasta nollasta ja päättyy sen joukkueen riemuun, joka enemmän hyväksyttyjä maaleja tekee.

Chelsean kausi on maalin tai kahden verran epätäydellinen. Cityn Mestareiden liiga putki on ollut umpitukkeessa, joten Portossa piirretään selkeä viiva sille, että toisen joukkueen kausi on onnistunut ja toisen epäonnistunut. Tuchelia kohtaan voitaisiin olla vähän armeliaampia, mutta professori voi syyttää vain itseään siitä, että nosti sinisten osalta odotukset tappiin. Cityn Mestareiden liiga paine on sitä luokkaa, että nähtäväksi jää, onko lopputulema timanttia vai hiilimurskaa. Yhden ottelun finaali pelimuotona on sikäli mahtava ja armoton, että sattumalle ja futisjumalille on varattu tavallista suurempi osa. Estádio do Dragãon nurmelle on laskettu legendojen väriä. Askel askeleelta ja liike liikkeeltä sen alta paljastuvat joko matadorin tai professorin kasvot.

Viini: vuosikertansa ainoa

Chelsea-Real Madrid: mitä kummaa?

Eilisen illan jäljiltä ei vielä kaikkia Pariisin sinisiä kasetinpaloja ole ehditty korjaamaan talteen, kun Lontoossa jo kätellään. Sekä Roman Arkadjevitš Abramovitšin siniset että Florentino Pérez Rodriguezin valkoiset joutuvat nyt tanssimaan ihan vaan Mestareiden liigassa, jonne ovat ihan vaan kilpailullisilla perusteilla itsensä kammenneet. Jotain erityisen sähikäistä joukkueissa on, sillä syksymmällä kumpikaan ei näyttänyt minkään kilpailun minkään finaalin joukkueelta. Nyttemmin kurssit sojottavat aivan eri suuntaan ja molempien palkintokaapeista on pyyhitty kahden pytyn mentävät pölyt. Kuka olisi uskonut ja uskooko vielä joku?

Thomas Tuchel pisti frankieboyn jäljiltä levällään olevan palapelin nurkkapalat oikeaan asentoon ja siitä eteenpäin kuva on alkanut kirkastua. Chelsea ei juurikaan päästä maaleja, jos ei ihan mahdottomasti teekään, mutta kohta yksi on suurempi kuin kohta kaksi. Tuchel hyppäsi kadulta liiraavan Morris Minin kyytiin ja väänsi sen väkevästi kaistalleen N’Golo Kantén ujostellessa kuskin paikalla. Sen jälkeen Kanté on ollut Kanté ja tarinan mukaan hän riistänyt poikuutensakin takaisin ties monennenko kerran. Wernerin Timppa, jos päättää vielä edes kertaalleen osua, niin ollaan kaikin puolin erikoisen ääressä ja Tuhcel finaalilaudassa kiinni. (RIP Tupac Shakur. Niille jotka vitsin tunnistavat)

Mitä tämän kauden ja viime vuosien valkoisesta baletista voisi sanoa? Hullummaksi ja maanisemmaksi menee, mutta jollain käsittämättömällä tavalla Mestareiden liigan voittoja aamupalaksi nauttiva Zinédine Zidane on tanssittanut hitaasti lämpiävän rytmiryhmänsä finaalin porteille. Uudet tanssikenkien painaumat sulautuvat vanhojen viereen samalla kun Gareth Balen sopivan kaukaa kaartava lähestymislyönti lennähtää läheiselle viheriölle. Myös Keylor Navasille menee terveiset.

Madridin keskikenttä on jotenkin hellyttävän ikämiesmäinen ja se pitää keskisektorin viheriöstä kiinni lujaa, mutta ei lainkaan niin epätoivoisesti kuin Pérez superliigastaan. Vauhtia ei tarvita, jos ei tee virheitä ja mustan voi aina selittää tai peitemaalata valkoiseksi. Real Madridin kopissa tarvitaan varmasti ennen peliä kenkälusikkaa, mutta mitäpä siitä sitten. Raajojen tehtävät on tässä maailmassa ensin kangistua, sitten surkastua ja lopulta maatua pois. Siinä välissä niillä kerkeää tekemään yhtä sun toista ja pokkaamaan esimerkiksi kannuja sieniliigasta.

Chelsea oli jo Christian Pulisicin jenkkipaketin verran finaalimatkaa edellä, kunnes lähinnä ikänsä puolesta herrasmiesjaostoon kuuluva Karim Benzema väläytti alati kliinistyvää maalivainuaan. Nyt eroa mitataan enää maatuskoissa (niissä kaikkein pienimmissä). Puumummojen lisäksi piippuhyllylle nostetaan veistosmainen Sergio Ramos, jonka läsnäolo saattaa särkeä alkuperäisen asetelman. Meneekö Zidane sittenkin naureskelleen finaaliin?

Viini: ai, nämäkin täällä kellarin perällä vielä olivat

Manchester City-PSG: kasettinauhaa ja ikiaikaisia tarinoita

Futisillan verhoavassa hämärässä värähtelee tuhat ja yksi yötä. El Cashigo, öljyderby ja Persianlahden kolmas koettelemus tuovat pöytään sekä uutta että vanhaa rahaa. Politiikka ja urheilu ovat tänään niin syvässä syleilyssä, ettei niitä kannata lähteä toisistaan erottelemaan. Otetaan siis asia ja kasinosaari sellaisenaan, jos olemme mitään ottaaksemme.

PSG:n ja Cityn ensimmäisen ottelun ensimmäinen puoliaika oli yksi koko futiskauden parhaita: pitkää kiiltävää limusiinia ja ilmakehän puhkovaa pilvenpiirtäjää. Neymar oli pysäyttämätön, Ángel Di María oli pysäyttämätön ja Cityn syötöt leikkasivat Parc des Princesin ruohoa kuin hienoin terä silkkiä. Marquinhosin still -kuvassa oli pala minareetin tornia ja sopiva kaltevuus Pisaa, kun palloa kaivettiin ensimmäistä kertaa aarrekammiosta. Mestareiden liiga näytti pudottaneen Josep Guardiola jälleen karavaanistaan, mutta puoliajan lepopaikalla odotteli edelleen parvi taivaansinisiä.

On ollut Berliinin muuri ja on Kiinan muuri. Pariisiin sellaista toiselle nelivitoselle lähti kasaamaan Lontoon koneesta taikamatollaan laskeutunut Mauricio Pochettino. Paperi oli kuitenkin sen verran vinossa, että Gauchon aitaan jäi onnenkantamoisen mentäviä koloja. Kevin de Bruyne mursi ensimmäisenä koodin maagisesti kaartavalla pallolla, joka laskeutui valkobeisan kuoppaan. Sekä Qatar että Etihad Airways ovat tiettävästi laittaneet parhaat matemaatikkonsa tutkimaan tuon kultaisen kaaren käyttöpotentiaalia ihmiskunnalle ja bisnekselle.

Lintu lensi pariisilaisten vinkkelistä toisenkin kerran väärään suuntaan, kun Riyad Mahrez puutarhuroi pallon sinipaitojen muurin läpi juottopaikalle asti. Sen jälkeen peli meni PSG:llä välinselvittelyksi kohtalon ja jumalten kanssa. Pariisilaisten kasetinnauhoja kiemurtelee edelleen Par des Princesin nurmella. Neymar vältti niukasti juoksuhiekan ennen kuin tuomari kävelytti Idrissa Gueyen aavikolle. PSG:n pää jäi vielä paikalleen, vaikka City tanssi sapelitanssia loppuottelun ajan.

Illalla pariisilaiset saavat hinkata joka ikistä öljylamppua, että löytävät sen hengen, joka heidän toiveensa finaalipaikasta voi toteuttaa. Cityn pinta ei kuitenkaan ole haavaton, sillä Mestareiden liigan voiton Shisha on jäänyt sille vain kangastukseksi. PSG:n nopea maali nostaisi varmasti aaveita Etihad -stadionin pinnoille ja manselaisten ohimoille pakkomielteiden pullistumia. Citizensit ovat eittämättä pelanneet Euroopan parasta jalkapalloa suhteessa eniten siihen, miten vähän he lopulta ovat Mestareiden liigassa saavuttaneet. PSG:ssä on pienemmässä määrin vähän samaa, vaikka se on finaaliinkin asti päässyt lipsahtamaan. Sumusaarten sateisten pilvien taakse piirtyy tuhannen ja yhden yön kirkasta tähtinauha, johon sekä taivaan- että punasiniset kurkottavat.

Viini: taateliviini

Kun jalkapallo kävi rikki

José Mourinhon potkuissa olisi ollut yhdelle päivälle kerrakseen futisuutista, mutta klikkilinkit eivät juuri ehtineet vanheta, kun näytöille pomppii välähdyksiä ja kommentteja uudesta superliigasta. Viestit olivat painoltaan sellaisia, että tämä vaikuttaa menevän sukkana läpi. Ensimmäinen reaktioni oli melankolinen: tähänkö nyt oikeasti on tultu? Kokonaisuus avautuu rivi riviltä raadollisempana. Suurseurojen omistajat ovat laskeneet, etteivät he tarvitse muita enää, vaan suunnittelevat oman kutsuihin perustuvan sarjansa, jossa heidän rikastumisensa on kilpailullisesta menestyksestä riippumatta taattu. Kansallisissa sarjoissa voidaan sitten käydä ylivoimaisilla resursseilla heittämässä kärryn pyörää ja markkinoimassa superliigaa. Business casessa oli laskettu, että suurseurat tarvitsevat lisää pelejä, mutta eivät ketä tahansa, vaan toisiaan vastaan.

Tällä haavaa superliiga lässähti

Lopputulemasta riippumatta tiesin, että minä seuraan omia joukkueitani: FC Inter Turkua ja Leeds Unitedia. Tässä järjestyksessä. Valkoisen baletin näyttämön olen jo osittain sulkenut ja superliigan skenaariossa laudat lyötäisiin lopullisesti oviin ja ikkunoihin. Ajatusketjun johdannaisena mielessä käy myös, että eivätkö kannattajat loppujen lopuksi valitse absoluuttisesti itse, mitä sarjoja ja joukkueita seuraavat? Jalkapallon markkinat ovat kuitenkin globaalit ja suurseurat imevät rahaa kaikkialta maailmasta. Neitseelliset markkinat ja kasvupotentiaali ovatkin pitkälti siellä, mistä vain harva kannattaja pystyy edes kerran tai kaksi kaudessa lentelemään paikan päälle peliä katsomaan. Raha liikkuu TV-oikeuksissa ja fanitavaran myynnissä. Täydet stadionit ovat pienempi siivu siitä potista, jonka suurseura rahana vaihtaa, ja kun omistajien intressit ovat nimenomaan sisään tulevan rahavirran maksimoinnissa, saavutaan kummallisiin risteyksiin. Omistajia ei välttämättä kiinnosta jalkapallo tipan tippaa. Heille on ihan sama, että täyttyykö Old Trafford Englannissa vai vuokrattu stadion jossain päin Aasia. Sillä on merkitystä kumpi tapa tuottaa enemmän. Kummasta kääritään paremmat TV-rahat, oheismyynnit ja kummassa tavassa lippujen hinta voidaan sovittaa (lue: nostaa) mahdollisimman tuottavalle tasolle.

Superliiga vaikutti jenkkityyliseltä NHL:n, NFL:n tai NBA :n tapaiselta konseptilta. Ottelutapahtumista olisi varmasti rakennettu suuren luokan spektaakkeleja. Tästä hetkestä katsottuna superliigan puuhamiehet eivät olleet ymmärtäneet edes vähää alusta sitä, miten syvälle juurtunutta jalkapalloa kulttuurillisesti ja historiallisesti on. Se oli suurin virhe ja haluan uskoa, että superliiga kaatui juuri tähän. Ohiveto ei koskenut nimenomaisesti urheilua viihteenä, vaan ihmisten elämää perustavanlaatuisesti. Jalkapallo tulee usein ensin ja elämä on silloin vain osa sitä. Siksi superliiga hankkeena politisoitui etenkin Englannissa.

Valioliigaan tämänhetkistä sarjataulukkoa katsellessa väkisinkin herää kysymys, että miksi Tottenhamin (kuudes), Liverpoolin (seitsemäs) tai Arsenalin (yhdeksäs) tulisi päästä pelaamaan suuremmista palkintorahoista kuin Leicesterin (kolmas) tai West Hamin (neljäs)? Juventus otti juuri pataan Atalantalta ja tämän siivittämänä Atalanta porskutti sen ohi sarjataulukossa. Urheilun ja osin liiketoiminnankin periaatteista katsottuna tuntuu vieraalta se, että isoilla resursseilla (jotkut jopa vuodesta toiseen) alisuorittavat seurat ansaitsisivat mitään erityiskohtelua. Hyväntahtoista naureskelua ne ansaitsevat, kunnes saavat kilpailullisen tasonsa resurssien mahdollistamalla tasolle. Toki he saavat myydä pelipaitojaan ympäri maailmaa niin paljon kuin pystyvät. Ei sitä kukaan ole heiltä ottamassa pois.

Kansalliset sarjat ja UEFA iskivät väkevästi vastapalloon. Tosin on ymmärrettävä, että heillä oli myös taloudellinen intressi varjeltavana, vaikka he saivatkin käteensä todelliset valttikortit:

Valtti 1: laji on olemassa kannattajia varten

Valtti 2: ansainnan tulee perustua kilpailulliseen menestykseen.

Ensimmäinen kortti olisi auennut superliigalaisille pienen tutkimuksen avulla ja toisessa olisi voinut konsultoida suomalaisia lätkäihmisiä. UEFA:n on nyt kuitenkin tarkasteltava kriittisesti myös omia mallejaan, sillä seuraava superliiga on varmasti jo pöytäkirjoissa. Rahan ja vallan tavoittelun lisäksi superliiga oli oire nykymallien riittämättömyydestä. Siksi sitä ei voi peittää laastareilla, vaan se on jotain, mikä täytyy tuntea ihollaan niin kauan kuin meillä on jalkapalloa ja siihen liittyviä asioita päätettävänä.

Viini: kontaminoitui vauhdilla

Ruusujen ja kaupungintalojen sota: Leeds United-Manchester United

Leeds Unitedin ja Manchester Unitedin rivalryn historialliset kaiut ovat 1400 -luvulta, jolloin Yorkshiren ja Lancashiren kreivikunnat taistelivat koko Englannin hallinnasta. Historia tuntee sisällissotaan limittyvän tapahtumasarjan ruusujen sotana, johon myös Game of Thrones -sarja löyhästi perustuu. Lancasterin hovin symboli oli punainen ruusu ja Yorkin hovia symboloi valkoinen ruusu. Samat värit koristavat tänä päivänä sekä Leedsin että Manchester Unitedin pelipaitoja. Joskin Leedsin pelipaita sai valkoisen kuosinsa Real Madridia ihannoineen Don Revien alaisuudessa 1960 -luvulla.

Ruusujen derby

Leedsin ja Manchesterin kaupunkien kilvoittelu jatkui teollisen vallankumouksen aikaan 1700-1800 -luvulla. Leedsissä valittiin talouden ajuriksi villa ja Manchesterissä puuvilla. Taloudellista menestystä mittailtiin ja juhlittiin arkkitehtuurisilla symboleilla. Jalkapallo ei vielä ollut ottanut isoa osaa kaupunkien köyden vedossa, joten derbyä käytiin esimerkiksi siitä, että kummalla on näyttävämpi kaupungintalo.

Tekstiiliteollisuuden derby

Kaupungintalojen derby

Yorkshiren ja Lancasterin lädit pääsivät lopulta yhteiselle viheriölle 1906, jolloin Leeds City voitti  Manchesterin Unitedin 3-0  Manchesterin Bank Street -stadionilla. Muutamaa kuukautta myöhemmin punaiset paholaiset pääsivät tasaamaan tilejä Elland roadilla. Manchester United voitti ottelun 2-1.

Yksittäisten otteluiden sijaan joukkueet pääsivät samalle astialle pidemmäksi aikaa 1960-luvulla. Sir Matt Busbyn luotsaamasta Manchester Unitedista oli 1950-luvulla tullut yksi englantilaisen jalkapallon kestomenestyjistä. Vuonna 1964 Don Revien Leeds nousi Englannin ykkösdivisioonaan, joka silloin oli korkein pääsarjataso, ja Leedsin ja Manchesterin välit kuumenivat.  Pääsarjaan noussut Leeds tiputti Manchester Unitedin FA -cupin semifinaalissa. Manchester United taasen vei liigamestaruuden Leedsin nenän edestä maalieron turvin. Vuosien vieriessä Leedsistä tuli Busbylle todellinen pääsärky, sillä hän onnistui 19:sta kohtaamisessa voittamaan Leedsin vain kaksi kertaa. Busbyn jäätyä eläkkeelle Manchester United yrtti hankkia Don Revien Manchesteriin, mutta Revie kieltäytyi.

Don Revien ja Sir Matt Busbyn derby

1970 -luvulla huliganismi nosti päätään englantilaisessa jalkapallossa. Manchester Unitedin ”Red Army” ja Leedsin Unitedin ”Service Crew” olivat kannattajaryhminä pahamaineisimpia. Välien selvittelyt levisivätkin kentältä niin katsomoihin kuin stadioneiden ulkopuolelle. Ruusujen derbyn lämpö lähti lauhtumaan vuonna 1982, kun Leeds lähti divarikierrokselle.

Service Crew:n ja Red Armyn derby

Leeds palasi pääsarjaan 1990 -luvulla ja voitti mestaruuden toisella pääsarjakaudellaan. Ruusut ottivat lisää hehkua pintaansa, sillä Leeds kiri mestaruuskaudellaan viimeisillä kierroksilla Manchester Unitedin ohi. Samaisella kaudella Leeds ja Manchested United arvottiin vastakkain sekä liiga- että FA -Cupissa. Niinpä Leeds ja Manchester pelasivat kolme kertaa 18:sta päivän sisään. Spekuloitiin että televisioyhtiöt olisivat vaikuttaneet arvontaan. Punaiset paholaiset veivät Cup -ottelut nimiinsä ja sarjaottelu päättyi tasan.

Leedsin mestaruuskauden jälkeen Eric Cantona siirtyi kesken seuraavan kauden Manchester Unitediin. Taustalla oli välirikko Leedsin valmentajan Howard Wilkinsonin kanssa. Cantonasta tuli yksi Alex Fergusonin dynastian takuumiehistä. Leeds kisasi kärjen tuntumassa, mutta mestaruuteen asti sen potku ei enää kuitenkaan yltänyt. Lancasterin hovi pääsi jalkapallossa niskan päälle.

1990-luvulla ja 2000 -luvun alussa höysteensä ruusujen sotaan toivat Alf-Inge Hålandin uran käytännössä päättänyt yhteenottojen sarja Roy Keanen kanssa*. Fabian Barthezin ja Ian Harten vuoden 2001 tapaus, jossa Barthez potkaisi pelitilanteen ulkopuolella Hartea. Leeds sai rangaistuspotkun, mutta monien kummastukseksi Barthez ei saanut punaista korttia. Barthez torjui rangaistuspotkun. Peli päättyi tasan. Kauden päätteeksi Leeds jäi pisteen päähän Mestareiden liigan paikasta. Leeds oli taloudellisesti pelannut Mestareiden liigan rahahanojen varaan. Leeds joutui myymään pelaajiaan seuraavalla kaudella. Yksi kivuliaimmista kaupoista oli sen aikaisen kapteenin Rio Ferdinandin myynti Manchester Unitediin.

Eric Cantonan, Fabien Barthezin, Ian Harten ja Alf-Inge Hålandin derby

Kaksi Leedsin fania puukotettiin kuoliaaksi euro-ottelussa Istanbulissa vuonna 2000. Valtaosa Manchesterin Unitedin kannattajista osoitti solidaarisuuttaan fanien puolesta, mutta joukkueiden seuraavassa ottelussa Elland Roadilla Manchester Unitedin kannattajakatsomosta nostettiin ottelun alkuhetkillä Istanbuliin viittaava provosoiva banneri. Lisäksi ”Istanbul! Istanbul! Istanbul!” ja ”Always look at the turks carrying the knives”-chäntit nousivat Manchester United kannattajien laulukirjaan. Leedsin kannattajat vastasivat Münchenin tragediaan viittaavilla chänteillä. Kaikesta huolimatta vihanpito oli lähtemättömästi seurojen kannattajien DNA:ssa.

Lopulta taloudellisiin vaikeuksiin ajautunut Leeds tippui Valioliigasta kauden 2003-2004 ja samassa tohinassa myös Leedsin kannattajien sydämistä paikkansa maalannut Alan Smith kaikista vakuutteluistaan huolimatta siirtyi myös Manchester Unitediin. Yllä kuvattujen tapahtumien suola ja kapsaisiini maistuvat varmasti vielä monien Leeds -kannattajien suussa, kun sunnuntai -illan ottelua kohti muisto muistolta kuljetaan

2020 -derby

 

Viinikuvaus: ruusunlehteä, tekstiiliä, verta ja mauttomia laulukirjan sivuja

*Hålandin ja Keanen välien selvittely jatkui vielä silloin, kun Håland oli siirtynyt jo Manchester Cityyn.  Keanen taklaus, joka johti Hålandin pitkäaikaiseen loukkaantumiseen tapahtui Manchesterin derbyssä.

Real Madrid-Manchester City: lähtemätön jälki

Pintakaasulta vaihdetaan viimeistään illalla täysiin hevosvoimiin, kun Zinedine Zidanen Real Madrid isännöi Josep Guardiolan Manchester Cityä. Jalkapallomaailma on siinä mielessä kellahtanut kenolleen, että Manchester City lähtee vedonlyöntibookkereiden kahvintahraisissa kupongeissa ennakkosuosikkina otteluun. Kuninkaallisten legendat Alfredo Di Stéfanosta alkaen raahautuvat varmasti merisairaudesta huolimatta Santiago Bernabeulle kummastelemaan, mistä on kyse ja kyse on monesta: Real Madridista, Barcelonasta, Manchester Citystä, Espanjasta, Ranskasta, legendaarisesta hyökkäävästä keskikentästä ja legendanomaisesta puolustavasta keskikenttäpelaajasta.

Real Madrid pelaa tästä kaudesta ja perinteiden kunnianvaateista. Citylle kyse on vielä enemmästä. Sen dynastian muurit ovat murenemassa ja sen puhtoisesta vaaleansinisestä muistosta puuttuu Mestareiden liigan voitto. Täydellistyvän kuvan kilvessä on tumma kohta, ja jotta sirkus olisi ennenäkemätön ja koskaan ennen kuulumaton, moukaroidaan Cityä nyt lihanuijalla kylkiluihin niin, että ilmat lähtevät pihalle. Ennuste kertoo, että jos City ei tänä vuonna Mestareiden liigan isokorvaista kohottele, ei se sitä kohottele vuosikausiin muutenkaan: yksinkertaisesti siitä syystä, että säännöt sen kertovat ja häpeäpaalua kannetaan jo Etihad stadionin suuntaan. Valkoperuukkisten pitkästyneet katseet ja yhden harmaahapsisen pohjois-Lontoolaisen virne piirtävät pitkää pannaa, joskin sodassa, rauhassa, rakkaudessa ja jalkapallossa kaikki on sallittua ja mahdollista. Tuomitaan sitten kun tuomitaan.

Molempien joukkueiden on nöyrin mielin ja leuankärki viistosti nurmea kohti osoittaen lähtevä illan otteluun. Tilanne on kiusallinen ja kutkuttava: jatkoon pitäisi otteluparista mennä ja tippua ei saisi, koska tappion tahrat eivät enää tämän kauden kuosista ole pois pestävissä. City tulee tiki-takalla ja Los Blancos korkealla prässillä ja yksilötaitoon luottaen. Guardiola tekee taidetta  äärimmilleen viritetystä Evinrudestaan. Zidane tuo peli-iloa, huippuksilöitä ja hieman hälläväliä -meininkiä muutoin korkean vaatimustason Yamahaansa. Kahtia halkeavien aaltojen pärskeessä Eurooppalainen futiskausi voi nyt virallisesti kääntää keulansa kotisataman laitureilla jännittäviä sulhoja ja morsiamia kohti

Viinikuvaus: kauden loppuun asti viipyilevä jälkimaku

Sumusaarilta. Rakkaudella.

...ja sitten finaali tulee. Se maalaa viimeiset ja päällimmäiset värit eurooppalaisen huippufutiksen värityskirjaan. Kanteen on painettu jo Englannin -lipun punavalkoiset kuviot. Valioliigasta on tällä kaudella tullut kiistattomasti eurooppalaisen huippufutiksen kärkivaunut. Sen veturit ovat puskeneet viimeisille pysäkeille muiden hyytyessä ratojen varsille teknistaktisine rajoitteineen.

Jürgen Klopp ja Liverpool ovat täällä taas. Ne tiesivät reitin jo ennestään. Lentokenttien sudet eivät punaisia enää ahdistele. Hotellihuoneet ovat valmiit ja he ovat täällä kuin kotonaan. Mauricio Pochettinon Tottenham on täällä ensi kertaa. Hiki hatussa. Kaikki on uutta, ihmeellistä ja jännittävää. Kaikkeen pyydetään pieni turistilisä. Toinen koittaa rahastaa ja joku muu muuten vain jekuttaa.

Sanotaan että jahti on parempaa kuin saalis. Ihmeiden aika lienee siinä mielessä ohi, että ihmeen käsitteellisiä rajoja venytettiin sekä Anfieldillä että Amsterdamissa niin uudelleenmäärittävästi ettei tällä kaudella enää yllättäisi mikään. Ihmeiden leimasin taottiin kuivaksi, kun Liverpool liiskasi Barcelonan dinosauruksen Anfieldin nurmeen kuin hyttysen ja Tottenham pumppasi sellaista ilokaasua Amsterdamin iltaan ettei maailman höpöhöpö -pääkaupungissa ole kuunaan nähty. Siinä sitä jahtia on ja yhtäkkiä ihmemaan pilviverhojen takaa paljastuu kaksi toisensa läpikotaisin tuntevaa brittilädiä. Mestareiden liigaa ei vie mestari. Sen vie musta hevonen. Vähän ensikertalaisen kaltainen, mutta kuitenkin sikseen tiensä vankkureilleen raivannut ettei finaalipaikkaa voi millään tahdolla poiskaan ottaa.

Positiivinen, kollektiivinen ja vauhtiin vannova futis on tämän kauden jo voittanut. Yksittäisillä supertähdillä ei Madridiin tänä vuonna porhallettu. Kuva Mestareiden liigan finaalista on myös kuva maailmasta ja sen piirroistaa kannattaa kannataa ottaa mallia siihen, mihin sitten ryhtyykään: yksittäiset kyttilät lepattavat itsensä maailman puhureissa hengiltä, mutta tiiviissä kokonaisuudessa ja sovitussa ryhmityksessä palavat liekit ruokkivat toisiaan ja pitävät valoa yllä viimaisimmissakin tuulitunneleissa.

Mestareiden liigan finaaliin pääsy on todennäköisyyksien valossa mahdotonta, mutta vuodesta toiseen sinne vaikeroi kaksi kolhittua ja kauden aikana kaiken nähnyttä gladiaattoria. Aarteen äärellä ei ole tunkua, mutta yön viimeisillä ja aamun ensimmäisillä tunneilla toinen brittiritareista laskee kätensä arkun kannelle.

Viinikuvaus: Ale-hanasta parasta, mitä maailma tänä vuonna panee

Sydäntensärkijä: Juventus-Atlético Madrid

Juventuksen ja Atlético Madridin kohtaamisissa on sitä jotain. Torinon mustavalkoinen mammutti koittaa murtaa Madridin punavalkoisen jättiläiskilpparin läpipääsemättömän kilven. Punavalkoisen kuoren alta pistää esiin itsevarman ja kiukkuisen kalkkarokäärmeen pää. Itseään isompien kaatamisen kulttuuri virtaa sen haarniskoiduissa suonissa. Juventus tarvitsee sankaritarinan mennäkseen tänään jatkoon.

100 miljoonan portugalilaisprinssi tulee sankaritarinoiden mailta. Sieltä missä Mestareiden liigan finaaleita on voitettu hymy huulilla ja kaatuneita laivueita on kellautettu pystyyn tuosta noin vaan. Cristiano Ronaldolle on paikka lauteilta varattu: Diego Godinin ja Jose Gimenezin välistä. He ovat vuosien saatossa tiputelleet sankareiden kyyneleitä aamukahvinsa joukkoon. Laidoilta ei pääse sen paremmin löylyttelemään, koska Atlético Madridille minkä tahansa hyökkäyksen nappaaminen hikiseen kainaloon on mallia kaurapuuro. Siitä ja voittamisesta rakentuu heidän käyrän identiteettinsä ydinluu.

Diego Simeone lennättää petolintunsa Torinoon lihanpaloja hampaissaan, suupielet pyyhkimättä ja kuivunutta verta kauluksellaan. Juventus ei vapise sillä sen rankana on keskuspuolustus, joka ei tarvitse jalkoja taklatakseen, päätä puskeakseen tai käsiä repiäkseen raajat irti maantiekiitäjiltä: Giorgio Chiellini ja Leonardo Bonucci pysäyttävät yli pyrkivän biisonilauman pelkällä sydämellään. Sikäli molempien joukkueiden laskimot aukeavat samaan suuntaan.

Juventus joutuu ulvomaan kohti täysikuuta ja toivomaan magiaa iltaansa.  Atlético Madridin täytyy jaksaa raivota systemaattisesti koko olemassaolollaan ja muistaa, että intohimossa saa käydä rajalla, mutta yli meneminen saattaa päättää tarun. Atléticolla on yksi vapaudu vankilasta -kortti: maali ja missä tahansa vaiheessa, jos Juventuksen puolustuksessa heilahtaa kuinka pieni kiven- tai hiekanmurunen tahansa. 

Massimiliano Allegrinkaan povitaskut eivät ole tyhjät. Se mikää näyttää siintävän valtamerten takana saattaakin olla lätäkön mitan tai pistoolin tussahduksen päässä. Kuivuneen veren lisäksi ilmassa on ruudin tuoksua. Peti on pedattu ruusun terälehdillä. Illan päätteeksi sille lasketaan särkynyt luodin puhkoma sydän: musta- tai punavalkoinen

Viinikuvaus: verta, ruutia ja kuumaa tunnetta taikalapiolla kaivetussa hiekkakuopassa

Parempaa kuin shampanja

Mestareiden liigan neljännesvälierien ensimmäinen näytös päättyy ja yleisö haukkoo happea. Jo nyt futiksromantikkojen silmät ovat kostuneet. Miten jalkapallo voikin olla näin liikuttavaa?

Sinisellä ja punaisella kasvomaalilla peitellyn ranskalaisen klovnin käsissä sätkii hämmentyneenä norjalainen jalolohi. Thomas Tuchelin vieheen perässä siimoja kiristelee Manchesterin punaiselta puolelta napattu saalis, joka on väsytetty, mutta ei vielä luovuttanut. 

Valkoinen baletti näytti nuorelle ja vikkeläkinttuiselle hollantilaishaastajalle, että perinteet ja voittamisen kulttuuri sutivat joskus pelilliset naarmut piiloon. Pirteä Ajax viiletteli umpikujaan, josta on enää vaikea ehtiä ajoissa puolivälieriin vievän tilausbussin kyytiin.

Rooma saattaa kaatua yhdessä Portugalin myöhäisillassa. Totin ja Mourinhon haamut irvistelivät jo Stadio Olimpicolla. Toinen pääsee vielä väläyttämään futishistorian tummentamia hampaitaan: ainakin ja luultavasti kertaalleen vielä.

Pohjois-Lontoossa päästiin painavasti pelin päälle. Dortmund oli Tottenhamille sopivan keltainen vastustaja. Stadionin rakenteet paukkuvat vielä Dortmundissa, vaikka sellaista yleisöä ei taida enää olla olemassakaan, jonka herättämä hurmos ja henki saattaisivat vielä saksalaiset jatkopaikkaan kiinni. Sen verran monista liemistä argentiinalainen poppamies-Pochettino on keittonsa keittänyt.

Sopuisten ja ratkaisun suosiolla seuraaviin koitoksiin siirtäneiden Liverpoolin, Bayern Munchenin, Lyonin ja Barcelonan opponenttiksi nousi munakas Diego Simeone Atletico Madridista. Vanhan rouvan hameen helmoissa pöllysi, kun Simeone niittasi jalkapallokuvastoon häikäilemätöntä cojones -symboliikkaa. Rollella ja kumppaneilla on painajaisia pois pyyhittävänä ennen seuraavaa spektaakkelia, jossa on tarunnhohdetta ja jossa vääräleuat saattavat joutua puremaan poskiinsa sen suhteen, että Gianluigi Buffon saattaakin olla oikean jahdin kyydissä, kun hän epätoivoisesti kauhoo kohti ainoaa puuttuvaa pystiään.

Manchester City on edelleen terapian tai ayahuascan tarpeessa. Sen verran tärinää Mestareiden liiga aiheuttaa. Vastustajat eivät tästä enää helpotu, mutta kysymyksiä herättää onko nurmelle varissut vaaleansininen hilse kuivunutta pintamaalia vai tuleeko se syvemmältä rakenteista.

Viinikuvaus: Kypsyy. Ja jo nyt parempaa kuin shampanja.

Vitsikkäästi historiankirjoihin

Boryspilin lentokentältä on yön hämärissä lähtenyt kaksi lentokonetta: toinen Madridiin ja toinen Liverpooliin. Aamupäivän aurinko nousee läntisillä aikavyöhykkeillä ja sen seesteisyys herättää eilisen finaalin taas eloon. Ennalta-arvattu tulos kietoo sisäänsä yhden erikoisimmista ja jopa absurdeimmista tapahtumankuluista miesmuistiin.

Liverpool tuli päälle yleisen syyttäjän lailla ja Madrid otti paineen vastaan, kuten kyyninen mestari. Pari syöttöä meni sinne tänne, mutta skriptissä oli oletusarvo, että Madrid tulisi vielä iskemään takaisin. Siksi Liverpool kaipasi maalia, jota se ei saanut. Sen jälkeen siirryttiin ennalta-arvattavan tarinankulkuun, jonka detaljit olivat kuitenkin outoja.

Sergio Ramosin judomaisia piirteitä sisällään pitänyt mattoon vienti, joka päätti Liverpoolin kirkkaimman tähden Mohamed Salahin kiovalaisen tuolileikin, oli ottelun ensimmäinen haukkakohta. Liverpoolin oli luotava nahkansa uudestaan. Salahin poskipäillä ei kuitenkaan liidellyt yöperhosta ja Liverpoolin ylikierroksilla käynyt höyrykattila jäähtyi kuin faaraon käskystä.

Madrid otti pelin haltuun. Karim Benzema tökkää enteenomaisesti maalin. Maali hylätään paitsiona. Isco käy heti perään kolauttamassa pallon ylärimaan ja Real Madrdiin maali on tuloillaan. Sen jälkeen nähtiin kummallinen skenaario, jossa Loris Karius lähtee avaamaan peliä heittämällä. Benzema kurkottaa jalkansa eteen, pallo osuu Benzeman ulkosyrjään ja valuu sitten tolpan viereen. Ranskalais-algerialaisen Karimin mestareiden liigan välieristä alkanut suotuisten tuulien matka ottaa aimo henkäyksen purjeisiinsa. Herää kysymys, että voisiko maalin hylätä pelin hengen vastaisena?

Liverpool tasoittaa. Tasoitusmaalin tekee Sadio Mane, joka on ollut heidän paras pelaajansa. Silti on vaikea nähdä, että punaiset vielä kääntäisivät pelin kokonaan.

Marcelo keskittää laidalta ja ilmaan nousee sakset. Pallo painuu maaliin. Hetken tihrustan ruudulta, että oliko se taas Cristiano Ronaldo. Ei ollut. Finaalin taidokkaimmasta sorituksesta vastaa Walesin -prinssi Gareth Bale: huppuvireinen ja penkille pudotettu Madridin oikukkaan jalkapallomanian viimeisin kuva ja finaali-illan pääakrobaatti.

Real Madrid jäädyttää tämän jälkeen pelin ja tappaa punaisten tunteen.

Gareth Balen lähettämä ja Kariuksen käsistään lipsauttama knuckle-ball päättää ottelun. Joidenkin mielestä se saattaa päättää myös Kariuksen uran. Toisaalta Kariuksen ura saattaa tästä myös varsinaisesti vasta alkaa. Ottelun ratkaisut kiteytyvät nyt härskisti yhden pelaajan virheisiin. Olkoonkin että pelin kuva enteili tulostaulunmukaista lopputulemaa, mutta jotain perverssiä on siinä tavassa, miten ottelu lopulta ratkeaa.

Lopussa Ronaldo karkaa vielä laidalta, mutta kentälle rynnännyt katsoja ainakin osittain edesauttaa sitä, että Ronaldo jää maaleitta.

Show ei lopu Milarad Mazicin puhaltaessa pelin poikki, vaan se jatkuu hämmentävänä sivuestradeilla. Ensin ottelun sankari Bale kuittaa kansainväliselle medialle, että hänen pitää olla joukkueessa, jossa hän pääsee joka viikko pelaamaan. Seuraavaksi Ronaldo kiittelee samalle yleisölle vuosistaan Madridissa kuin nyt käynnissä oleva olisi viimeinen. Tulee mieleen että mestareiden liiga olikin henkilökohtainen missio, jolta on hyvä ponnistaa seuraavaan kenttään.  Jotain jakomielistä kuviossa on. Aivan kuin siinäkin että Kiovasta Donetskiin on alle 800km matkaa.

Pelaajalegenda Zinedine Zidane on nyt myös valmentajalegenda. Hän ottaa historiallisen kolmannen mestareiden liigan mestaruuden putkeen, mutta jotenkin läpällä ja vitsikkäästi. Sitä jää odottamaan MM-kisoja ja toivoo, että ne kertovat jalkapallon tarinaa vielä paremmin yksityiskohdat huomioiden.

Viinikuvaus: sattumia laadukkaassa rungossa

Liukastelua, sankaritarinoita ja onnekkaita pomppuja Kiovassa

Real Madrid saati Liverpool eivät olleet omien sarjojensa parhaat joukkueet. Voitaneen jopa sanoa, että eivät lähelläkään parhaat. Mestareiden liigan finaalissa kohtaavat nimenomaan kaksi turnausmuotoisen kilpailun parasta joukkuetta. Real Madrid ja Liverpool ovat olleet mestareiden liigassa vastaanottavinakin joukkueina riittävän tehokkaita ja riittävän taitavia voittamaan. Täydellisyyteen hiottujen pelillisten nyanssien sijaan kuninkaalliset ja punaiset tuovat Kiovaan mukanaan ilmeiset pelilliset rajoitteensa, joita ne ovat huippuyksilöidensä ja jääräpäisesti ontuvan pelitapansa avulla suurpiirteisesti puuteroineet piiloon.

Real Madrid on yhtä kuin voittaminen. Vuodesta toiseen se voittaa. Mitä hankalampi paikka, sen varmemmin kuninkaalliset venyvät ja jättävät voiton merkkinsä eurooppalaiseen huippufutikseen. Zinedine Zidane on jopa epäilyttävän aulliisti antanut mediaan kommentteja, jossa kertoo olevansa valmentajana vähän sinnepäin. Samaan aikaan pukukopin Marseillen -ruletti pyörii harmonisempana kuin koskaan. Mestari on mestari, vaikka taktisten kuvioiden piirtämiseen tarkoitettu tussi olisikin jo päässyt kuivumaan. Pelataan sitten vaikka samoilla, mitä viimeksi tai sitä edellisellä kerralla.

Liverpooliin liittyy liukastelevaa dramatiikkaa ja otteluiden lopuissa rinnalle nousevia heittopusseja. Pelien ja erityisesti vastustajien kovetessa se on kuitenkin ollut parhaimmillaan. Nyt vastassa on maailman paras turnausjoukkue, joten oletusarvoisesti nähtäneen kauden parasta Liverpoolia. Ottelun lopputuloksen kannalta alleviivaavaa onkin se, että nähdäänkö myös kauden kaikkein keskipakoisvoimaisinta  ailahtelua. Liverpool on ollut yhtä kuin voittaminen. Silloin muinoin ja sen muinaisuuden alttarilta Jürgen Klopp ammentaa magiaa, jonka avulla kuluvalla futiskaudella nähtäisiin vielä yksi ihme. Kenties pyramidin muotoinen.

Real Madridin voitto vaikuttaa ilmeiseltä. Juuri riittävän ilmeiseltä, että se nostaa jalkapallojumalien metkuja pidempään seuranneiden madridistojen karvat pystyyn. Kiova tuottaa mittelölle jo valmiiksi dramaattiset puitteet, joten melkein mitä vain voi olla odotettavissa: draamaa, sankareita, onnekkaita pomppuja ja epäonnekkaita lipsahduksia. Kaikkea mitä maailman ykköslajin ykkösturnauksen finaaliin kuuluu.

Viinikuvaus: sankaritarinoilla leimattua voiton lientä

Mestareiden liiga välähdyksinä

Pian loppuun kuluva eurofutiskausi on mestareiden liigan osalta hämmentävä. Tätä tekstiä kirjoittaessani Manchester City siirtyy 4-1 -johtoon West Hamia vastaan. Itseni lisäksi varmasti muutama muukin saattoi pitää joukkuetta Euroopan parhaana, kunnes Liverpool ravasi sen nurin mestareiden liigassa. Espanjassa mestaruuteen lasketteleva Barcelona sai shokkihoitoa A.S Romalta, jonka futiksen suuruuden vuodet ovat melkein entisen imperiumin ajoilta. Serie A:n mestaruudessa kiinni oleva Juventus sai jollain tavalla kunniakkaan lähdön, kun lähes ikimuistoisten vaiheiden jälkeen se joutui niiaamaan Real Madridia vastaan.

Liverpool on siis menossa mestareiden liigan finaaliin. Se on melkein yhtä outoa kuin, jos se ei mene, ja Roma menee. Toinen finalisti on joko Real Madrid tai Bayern München. Real Madrid on pelannut tällä kaudella kahdella joukkueella. Ensimmäinen on valkoista lippua puolitangossa roikottava La liigan joukkue ja toinen on mestareiden liigassa pelaava huippukuntoinen ja konemaisesti voitosta voittoon porskuttava valkoinen spektaakkeli. Pelaajat ovat samat. Bayern München taas joutui kutsumaan hyvissä ajoin Jupp Heynckesin eläkepäiviltään tuomaan rotia Bayernin peliin. Rotia tulee bundesliigan mestaruuden verran, mutta että varasuunnitelmalla paineltasiin mestareiden liigan voittoon asti. Se olisi vielä oudompaa kuin Manchester Unitedin tippuminen Sevillalle.

Onko nyt unohtunut joku joukkue? Omassa sarjassaan suvereenisti pisteitä napsiva ja kevääksi vielä kuntohuippunsa ajoittanut suurseura? Ei. Kaikki tuli käsiteltyä paitsi PSG. Annetaan rauha tämän kauden osalta sille.

Kun ajetaan pikakelauksella kautta taaksepäin, silmissä välähtää Cristiano Ronaldon saksipotku, Gianluigi Buffonin silmien edessä helkkyvä punainen kortti, Cristiano Ronaldon rankkari, Kóstas Manolásin ohjaus etutolpalta ja Mohamed Salah. Viimeinen kappale on vielä kirjoittamatta. Nyt jo tiedetään että kuluva kausi tullaan muistamaan yksittäisistä hetkistä ja dramaattisista käänteistä yksittäisen projektin suvereniteetin sijaan.

Viinikuvaus: arvaamaton, mieleenpainuva ja jokaisella suullisella hieman erilainen

Pari sataa miljoonaa sinne tänne

Neymarin ennätyssiirto PSG:hen valaisi jalkapallon estradilta varjoihin ja katveeseen jääneitä nurkkauksia. Raha ei haise. 222 miljoonaa euroa voi tuntua hassuttelulta, mutta tosiasiassa PSG:lle kyseessä ei taloudellisesti ole kovinkaan kummoinen riskisijoitus. Neymarin mukana tuoma globaali kiinnostus ja brändiarvo tuotteistuksineen tulevat todennäköisesti muutamassa vuodessa kattamaan ja ylittämään niin siirtokulut kuin sen huikean palkan, jota brasilialainen seurassa nostaa. Neymaria ei olisi hankittu, jos ennuste olisi toisenlainen.

Kiinnostava tulokulma on myös YLE:n kolumnissa esiin tuotu ajatus siitä, miten Neymarista rakennetaan osa Qatarin poliittista ja kaupallista brandia. Ajatusta on viety jopa niinkin pitkälle, että jalkapallon rooli osana Qatarin PR-strategiaa ehkäisee mahdollista sotilaallista uhkaa naapurimaiden suunnalta. Tähän valtapoliittiseen peliin Neymarin siirto imeytyy mukaan. Siirto toistaa tuttua mantraa: jalkapallo on maailman kuva.

Huippufutiksesta keskusteltaessa välillä kuuluu huokailua siitä, miten asiat olivat jotenkin rehdimmin, vähemmän kaupallisemmin ja urheilullisemmin ennen. Jalkapallo elää kuitenkin maailman pulssilla siinä määrin, että vanha mielikuva suoraan raksalta peliin tulevasta brittilädistä, joka painaa pari maalia, vetää matsin päätteeksi savukkeen ennen kuin karkaa pubiin kippaamaan kymmenkunta pinttiä, liimautuu väistämättä osaksi jalkapalloromantiikan kiiltokuvakirjaan. Sitä tulevat sukupolvet voivat sitten halutessaan ironinen tai nostalginen hymy huulilla selailla. Niin kauan kuin jalkapallo bisneksenä kasvaa, kasvavat myös siirtokorvaukset ja palkat. Lisäksi näkyvyysaddiktit sponsorit tulevat jatkossakin lapioimaan otsa hiessä rahaa huippufutiksen uuniin. Se on maailman ja jalkapallon väistämätön suunta. Pallo on kuitenkin edelleen pyöreä

Jalkapallo on jalkapalloa. Aloituspotkut ovat Euroopassa päivä päivältä lähempänä. Neymarin siirroon kiinnostavin puoli on, miten se vaikuttaa futisjoukkueiden valta-asemiin ja PSG:n pelilliseen ilmeeseen. Tätä spekulaatiota ja siihen linkittyvää analyysiä seuraisi myös mielellään. Istutetaanko Neymar Pariisissa oikeaksi laitahyökkääjäksi vai sorvataanko hänelle vapaampaa kymppipaikan roolia? Nostaako Neymar PSG:n vihdoinkin aivan eurooppalaisen huippufutiksen aallon harjalle? Saiko Barcelona pienen kuoliniskun jo ennen kauden alkua vai hioutuuko joukkue nyt paremmin yhteen? Jotenkin tarinan kaareen on kirjoitettu Barcelonan ja PSG:n kohtaaminen mestareiden liigassa tällä kaudella ja kun se tapahtuu, aion olla ruudun ääressä.

Viinikuvaus: katalonialaista tulisuutta, pariisilaista eleganssia ja brasilialaista sambaa

Eurokesästä senttikesään?

Suomalainen seurafutis löi pallonsa vesiesteeseen. MIFK hävisi odotetusti Legia Varsovalle. 0-3 tulos kotikentälle ei ole par -tason suoritus, vaan se meni reilusti tuplabogin puolelle. MIFK ei saanut mitattua kotiedustaan käytännössä mitään ulos, vaan puolalaisvieraat ratkaisivat koko otteluparin ensimmäisen 45:n minuutin aikana. Seurojen budjeteissa, pelaajamateriaaleissa ja perinteissä toki on eroja, mutta kylmä fakta on, että Eurooppa -liigan ja mestareiden liigan karsintaotteluita pelattiin ke-to -akselilla 50 kappaletta ja 0-3 on huonoin kotitulos, mitä missään otteluparissa nähtiin. Hallitsevan Suomen mestarin lisäksi vain Hibernians ja Nomme JK Kalju ottivat kotonaan kuokkaan samoin lukemin. Muuten sitten olikin lähtökohdista riippumatta tasaisempaa.

Toinen tuplabogi nähtiin, kun HJK suli helteisessä Tetovossa ja hävisi makedonialaiselle Shkëndijalle 3-1. Ottelu ei lähtökohtaisesti ollut helppo. Ongelmallisinta mielestäni kuitenkin on, että HJK johti peliä 0-1 eli sillä oli hetkellisesti kaikki valtit käsissään, mutta oikeanlaista voittavaa pelisuunnitelmaa ei silti löytynyt. Olkoonkin että HJK oli melkein koko ottelun vastustajaansa heikompi, mutta vastassa ei HJK:lla ollut Real Madrid tai Barcelona tai mikään niihin vertautuva suurseura. Tähtiin ei siis mitenkään ollut kirjattuna, että vastustajan pelillinen tai psykologinen yliote olisi niin vahva, että se vääjäämättä tulisi ohi ja tyylittelisi vielä kahden maalin voiton. Päinvastoin. Onnekkaaseen avausmaalin kätkeytyi ottelun mahdollinen haukkakohta eli peli olisi hyvinkin voinut kääntyä Suomen suurimmalle ja kauneimmalle. Näin ei kuitenkaan käynyt. HJK on Suomessa itseään suurempi seura ja sillä on tärkeä rooli Euroopassa suomalaisen jalkapallon lipunkantajana, joten viikon päästä on kasvojen pesun paikka. Ainoastaan jatkopaikka kelpaa.

VPS löi par -tuloksen. Brøndby oli kotiottelussaan odotetusti vahvempi. Kahden maalin tappio ei sinällään ole katastrofi, joskaan siinä ei ole mitään tarunhohtoista hehkuakaan. VPS:lle jää vielä ensi viikoksi pelattavaa, vaikka kuten aiemmassa blogitekstissä kirjoitin, se on työnsä jo Euroopassa tehnyt. Nyt on KiKy -tunnit meneillään.

Yleisellä tasolla ajateltuna Eurooppa -liigan ja mestareiden liigan karsintakierrosten ajankohtien pitäisi suosia suomalaisia joukkueita. Veikkausliiga on yksi harvoista jalkapallosarjoista, jossa on täysi tohina keskikesällä päällä. Suurin osa sarjoista odottaa vielä alkamistaan ja tästä on yksinomaan vedettävä se johtopäätös, että muiden sarjojen joukkueet ovat haavoittuvampia sille, että pelaajat eivät ole vielä täydessä tikissä eikä koko joukkueen pelinkään luulisi olevan vielä parhaimmillaan. Vuodet ovat kuitenkin jättäneet vähemmän muistijälkiä siitä, miten isompia kesäterässä olevia seuroja on kellistetty kuin niitä, joissa kääpiömaiden puoliammattilaisseurat pyörähtävät Suomessa, polttavat porukalla tupakat sekä ennen että jälkeen ottelun ja korjaavat palkintorahat ja jatkopaikat mennessään.

Samaan aikaan ruotsalainen Östersunds FK lyö eaglen ja voittaa Galatasarayn 2-0 ensimmäisessä europelissään ikinä. Vähemmästäkin alkaa vadelmavenepakolaisuus kiinnostamaan.

Viinikuvas: laimennettua puolalaista, makedonialaista ja tanskalaista

Eurokesä

Suomalaisen futiksen kurssi on sojottanut kohti kaakkoa jo turhauttavan pitkään. Sellaista ojittajaa ei ole löytynyt, joka kuivaisi sen suon, missä maajoukkue rämpii. Rakenteet ovat lahoja ja maajoukkue heiluu suomalaisen futiksen pellolla kuin variksenpelätin. Huuhkajat voivat tälle hetkellä hävitä melkein kenelle tahansa, mutta minkä tahansa joukkueen voittaminen on kärsimysten tie. Lapsenomainen toive siitä, että Suomi pääsisi edes kerran oman elämäni aikana arvokisoihin, on vaihtunut epämääräiseen kangastukseen Nations Leaguesta ja siinä piilevästä porsaan reiästä, joka mahdollistaisi jollekin heikommalle joukkueelle villin kortin kisoihin. Matka on yhtä pitkä kuin ennenkin, vaikka reittiin on saattanut tulla muutoksia.

HJK:lla menee melko hyvin. Suomen suurin on nyt Suomen suurin ja se näyttää rymistelevän kohti mestaruutta. Mestaruus avaa jälleen mestareiden liigan portit, jotka ovat juuri HJK:lle hieman raollaan. Kylmä fakta on se, että muilta ne ovat toistaiseksi kiinni. HJK näytti myös luonnetta pudottaessaan Connah Quay Nomadsin pienen kompastumisen jälkeen. Toki skeptikko kysyy, että miksi Suomen suurimman ja kauneimman piti jo tässä vaiheessa näyttää luonnetta? Seuraavan kierroksen vastustaja makedonialainen Shkëndija leimautuu väkisinkin kategoriaan, josta HJK:n tulisi päästä eteenpäin. Muuten eurokesä jää lyhyeksi ja märäksi.

VPS toi hetkellisen sateen menestystä ja parempia futisaikoja janoaville suomifutis -faneille. Vaasalaiset pudottivat itseään isomman slovenialaisen NK Olimpija Ljubljanan tiukan taistelun jälkeen. Se oli hieno suoritus ja tavallaan VPS on hommansa Euroopassa tehnyt, vaikka keskivertoa mielipuolisempi kaveri saattaa vielä uskoa, että hyvässä vireessä olevat vaasalaiset vetävät piikkimaton tanskalaisen Brøndby IF:n eteen. Jalkapallossa on tilaa ihmeille ja unelmille eli VPS:n eurokesä jatkuu niin kauan kuin se jatkuu.

SJK vei huonon vireensä Seinäjoelta Eurooppaan. Se on sääli. Sarjataulukkoa katsoessa voi todeta SJK:n hävinneen kauden tärkeimmän ottelunsa 6.7 OmaSp -Stadionilla. Ottelusta voisi vääntää pitkääkin pilkkavirttä, mutta tosiasiassa SJK:n hävitessä pienemmälleen, hävisi koko suomalainen jalkapallo. Ottelu oli yksi surullinen klapi lisää siihen märkään puukasaan, jota on suomalaisessa jalkapallossa kasattu jo pitkän aikaa. Vieressä tönöttävä kuiva kasa on huomattavasti pienempi.

Sitten on vielä IFK Marienhamn. Saarelle matkustaa keskiviikkona kymmenen kertaa arvokkaampi KP Legia Varsovaa otteluun, jollaista ei saarelaisten jalkapallohistoria taida tuntea. Ottelu on hiukan kuin kummitusjunan kyytiin lähtisi. Ihan ei tiedä, mitä uskaltaisi toivoa tai pelätä. Vaikean alkukauden jälkeen maarianhaminalaiset ovat saaneet koneita käyntiin. Puolassa jalkapallon pääsarja ei ole vielä alkanutkaan. Siinäpä ne kortit ovat, joilla saarelaiset pelaavat. Muu pakka laulaa nuotiolaulua.

Viinikuvaus: taiteilee hennossa historiassaan ja saa makunsa vaasalaisista aromeista

Vanha Rouva vs. Valkoinen Baletti

Vanhan Rouvan ja Valkoisen Baletin kohtaamisessa on kaksi polttopistettä:

1. Herrasmiesvaras Gianluigi Buffon ei ole koskaan voittanut mestareiden liigaa

2. Mikään joukkue ei ole koskaan voittanut mestareiden liigaa kahta kertaa peräkkäin

Mikäli jalkapallo rakentuisi kohtuullisuuden ja sankaritarinoiden epiikalla Buffon nostelisi tänään pokaalia ja vetäisi viimeisen rastin palkintokuponkiinsa. Buffonilla saattaa olla viimeinen mahdollisuus kohdassa yksi, kun Real Madrid tai joku muu jalkapallogalaksi tulee vetämään vielä viivan kohdan kaksi yli. Jalkapallojumalat eivät kuitenkaan tunne hyväveli -järjestelmään. Jokainen voitto on ansaittava viekkaudella, vääryydellä, taidolla tai onnella. Yksittäisessä ottelussa yksittäisen tapahtuman ja onnen rooli saattaa korostua, vaikka kentällä ovat maailman parhaat joukkueet parhaimmilleen viritettynä.

Zinedine Zidane lyö kaudesta vähintään PAR -tuloksen. Semiookoon. Tähtäimessä on kuitenkin birdie. Madridin maanisella jalkapalloviheriöllä se lienee paras mahdollinen tulos. Voittamisen aura kulkee Zidanen mukana, mutta tänään illalla hän kohtaa puolustuksen, jollaista ei ole kellään muulla.

Myöskään Massimiliano Allegri ei ole ”new kid on the block”. Kaksi vuotta sitten Juventus kävi ottelemassa parhaistaparhain -ottelussa Berliinissä. Kaikkien aikojen Barcelona oli tuolloin kuitenkin liikaa ja mestarivarkaat joutuivat palaamaan hiljaisina ja hävinneinä öljylamppujen valaisemiin pirtteihinsä. Tämän illan Juventus voittaisi kuitenkin Serie A:n kahden vuoden takaisen Juventuksen nenän edestä. Tämän illan Real ei välttämättä ole parempi, mitä kahden vuoden takainen Barcelona eli torinolaiset lähtevät illan kisaan paremmilta askelmerkeiltä, mitä kaksi vuotta sitten.

Ottelun ratkaisu saattaa löytyä pihan varjoisemmalta puolelta. Gonzalo Higuaínille ja Sami Khediralle ei ollut tilaa Madridissa, mutta Torinossa he ovat avainpelaajia. Álvaro Morata olisi kyllä kelvannut Torinoon, mutta istuu tänään kuninkaallisten penkillä. Illan pelikarttaan mahtuu ironinen pääseura-satelliittiseura -asetelma. Tarinan kaareen sopisi, että seurojen leikkauspisteissä kelluvat pelaajat olisivat osa ottelun ratkaisun ydintä. Tai sitten Juventus puolustaa itselleen voiton tai sitten Ronaldo – Ramos -akseli kääntää pelin kuninkaallisille.

Viinikuvaus: 2017 sadon parhaista paras

Torinolainen pöydän putsaus

Vanhan rouvan ryöstöretki Monacon ruhtinaskuntaan meni viime viikolla askeleelleen merkille. Kortit iskeytyivät pöytään matemaattisen tarkasti. Punaisten valtit juuttuivat käteen ja katosivat merkityksettömään pinoon. Monaco on ahdistettu pöydän ahtaaseen nurkkaan ja kotiyleisö on vaeltanut tiluksilleen.

Tänään Juventus putsaa pöydän. Voitto olisi dominointia, mutta 0-0 koko skenen täydellistä hallintaa. Ruhtinaskunnan seurue saapuu Torinoon pelokkaana ja yrittää säilyttää nahkansa. Mustavalkoisten raitapaitojen mestarivarkaat hiiviskelevät varjoissa ja putsaavat lopulta pöydän. Vieraiden seurue joutuu palaamaan kotiinsa vähin äänin, rahoin ja vaattein.

Vanhan rouva menee jatkoon kiikkutuolissa torkkuen. Se osoitti, että jalkapallojumalten suotuisat tuulet pysähtyvät sen puolustusmuuriin kuin mikä tahansa kevätpuuska. Myötäinen tuuli kaikuu nyt Torinon luolissa. Siellä minne monta aarretta on kätketty.

Viinkuvaus: mestarivarkaan ja vanhan rouvan eliittiviiniä

Vanhan Rouvan Bridge

Hulppeat jahdit lilluvat Stade Louise II:sen liepeillä. Ruhtinaat odottavat vieraita kruunut ohimoillaan. Pelipöytä on kultaa. Se peilaa kortit isäntien nähtäviksi. Oveen koputetaan. Vieraat saapuvat sänkisinä mustissa tyylikäissä puvuissaan. He ovat olleet näiden pöytien ääressä jo pitkään ja ensi töikseen kultaiselle pöydälle rullataan musta liina. Tänään kukaan ei näe toisten kortteja.

Mestarivarkaat vievät tämän erän. Jalkapalloevoluutio on hionut raitapaitojen pelitavan vuosien saatossa eleettömän virheettömäksi. Sen puolustus näkee jokaisen merkatun kortin ja paljastaa bluffit kyynisellä tarkkuudella. Se osaa myös häikäilemättömän kivuliaasti astua tekopakkaa sekoittavan käden päälle. Vanha rouva luo pelipöydälle asetelmia, joihin kristallivalojen häikäisemät ruhtinaskunnan lipevät eksyvä kuin labyrinttiin.

Ruhtinaskunnan nuoret leijonat ovat jo kääntäneet korttinsa ja käyttäneet onnensa loppuun. Ne saattavat marssia hännät ojossa saleihin, mutta kun vanha rouva kääntyy, ne muuttuvat aroiksi leijonan pennuiksi. Taso huippujalkapallon ja todellisen huippujalkapallon välillä tulee lopulta ammottamaan valtavana kraaterina. Monacon mahdollisuus siinä, että sen hyökkäyspeli on maailman parasta ja vanha rouva unohtuu muistoihinsa kiikkumaan eikä huomaa lattialle karanneita leijonanpentuja.

Viinikuvaus: viinievoluution aallon harjalla helmeilevää torinolaista taidetta

El Clásico -Jonnen ja Jirkan lanit

Suurista suurin on El Clásico. Ottelu, joka tulee kokea sellaisenaan ja itsessään. Sarjoista irrallisena spektaakkelina, joka jakaa maailman valkoisiin ja sinipunaisiin; kuninkaallisten notkuviin pöytiin, joita ympäröivät menestysaddiktit seurueet ja toisaalla asteleviin Katalonian kapinallisten ylväisiin kulkueisiin. Molemmat tietävät olevansa maantieteellisiä rajojaan suurempia. Suuret ja kuninkaallista ylpeyttä tihkuvat valkoiset ja suuruudessaan sympaattiset sinipunaiset.

Barcelona ja Real Madrid ovat valmentajille seuroja, joihin tullaan vaan käymään. Näyttämö roihuaa utopististen toiveiden ja odotusten laavassa jo valmiiksi. Siellä tanssahdellaan kintut käristen hetki ja paetaan vuorille meditoimaan. La Liigan ja Mestarien liigan voi voittaa vain yksi joukkue kerrallaan, mutta sekä kuninkaallisilta että sinipunaisilta niiden voittoa vaaditaan joka kerta. Eikä pelkkä voittaminen riitä. Voiton täytyy tulla tavalla, joka täyttää vuosisatojen saatossa kirjatut tuhannet eri kriteerit.

Lanit alkavat.

Luis Enriquen kahden vuoden takainen tripla ja viime kauden La Liigan mestaruus ovat fanien mielestä jo ajoilta, jolloin oli vielä dinosauruksia. Vanhan rouvan tarjoamaa löylytys sykkii kipeästi ohimolla. Vaikka Enrique voittaisi Barcelonan kanssa kaiken, mitä vielä on voitettavissa, mitataan hänen viimeistä kauttaan skaalalla, joka alkaa pettymyksestä ja päättyy anteeksiantamattomaan pettymykseen.

Zinedine Zidane on vielä tukevasti nuoralla. Nuoralta näkyvät sekä Mestarien liigan että La Liigan kannut. Mikäli molemmat saadaan museoitua Madridiin, ottaa Zidane viimeisen askelen kiinteälle maalle. Kannattajat ovat tyytyväisiä eivätkä välttämättä vihellä ensi kauden ensimmäisessä pelissä. Eivät välttämättä, mutta saattavat kuitenkin viheltää. Mikäli toinen pokaali lipsahtaa käsistä, sysätään Zidane takaisin nuoralle ja neuvotaan kokeilemaan ensi kaudella uudestaan. Jos molemmat paistit putoavat krokotiileille, perään paiskataan koko äijä.

Nyt he sitten iskevät yhteen. Ollaan tilanteessa, jossa Barcelonan pitäisi voittaa, vaikka sekään ei välttämättä riitä mihinkään. Laajalla linssillä, kun katsoo, niin näkee vielä koivunlehtiä Barcelonan pelipaidoilla. Sen verran perusteellista kylvetystä ovat vahvat kotijoukkueet viime otteluissa tarjonneet. Keskikenttä on ollut peilipintainen järvi, jonka läpi on pystynyt melkein millä tahansa kumiveneellä melomaan. Puhumattakaan siitä, että panosten käydessä kovemmiksi, vastustajilla on suoraan tehtaalta tulleet tupla- tai triplaevinrudet alustensa peräsimissä. Ihmettä ei ole tänään tarjolla. Ainoastaan kolme pistettä ja spekulatiivinen käännekohta La Liigan loppusuoralle.

Lanit päättyvät. Peli alkaa. Jonne luottaa Messin hattuun. Jirka uskoo, että illan ottelusta rakentuu koko kautta symboloiva monumentti. Real Madrid on ollut tällä kaudella parempi. Real on parantanut peliään samaan tahtiin, kun pajunkissoja on putkahdellut ojan pientareille. Se on nostanut tasoaan vastustajien tason noustessa ja se on lukemattomia kertoja noussut takamatkalta parrasvaloihin. Cristiano Ronaldo on tehnyt vähemmän maaleja, mutta tärkeämmissä paikoissa. Ennakkoasetelmat ovat kuninkaallisille jopa arveluttavan suotuisat. 

Jalkapallojumalat nauttivat draamasta ja yllättävistä käänteistä. Jalkapallossa mestari käy usein jo hyvissä ajoin liikuttelemassa kiveen iskettyä miekkaa. Paluureitti kiven luo on kuitenkin ansoilla, yllättävillä käänteillä ja kipeillä koettelemuksilla koristeltu.

Viinikuvas: keväinen espanjalainen arvoviini kellarin paraatipaikalta