Sukupolvikokemuksena huuhkajat

Sateisella stadikalla oman pakin perseen kautta putattu oma maali ratkaisuottelussa Unkaria vastaan oli vain jäävuoren huippu. Suomi pelasi hyvin tai surkeasti siinä, missä muutkin, mutta kaverit juoksivat aina loppusuoran kovempaa. Maajoukkue oli kuin kirottu ja matsien päättyessä makuhermoihin oli syötetty monta lusikallista kalanmaksaöljyltä maistuvaa maailmaa.

-Miten helvetissä tässä nyt taas näin kävi?

Suomi tulee kahden maalin takaa Tšekkiä vastaan tasoihin ja 3-3 -tilanteessa Shefki Kuqi pukkaa apposellaan ammottavan maalin ainoaan neliöön, josta pallo ei voi mennä maaliin. Siinä tönöttää Petr Čech. Peliä ei olisi ollut montaakaan minuuttia jäljellä. Tšekki iskee tilanteesta seuranneesta hyökkäyksestä taululle 4-3 -lukemat ja voittaa ottelun. Suomen kisaunelmien ruska varisee aiempien jo reippaasti maatumaan päin olevien lehtien päälle. Yksittäisten otteluiden muistot hämärtyvät, mutta polttavana tunnejälkenä jomottaa se, että usein olisi ansaittu enemmän, kunnes sitten kohdalle osuu historiallisen helppo lohko: silloin pelataan kuin ei olisi jalkapalloa koskaan pelattukaan eikä edes ansaita mitään ja rallatellaan jo hyvissä ajoin laulukuoroon. Kaiken tämän välillä penkin päässä käy kotimaista ja ulkomaista vuorovedoin, mutta mikään ei pure. Potkupallolla irvailevilla on koko ajan parempi käsi.

Siksi kylmä hiki puskee läpi, kun historiallisen EM-kisapaikan jälkeen samaan MM-karsintalohkoon tarjoillaan Ranskaa, Ukrainaa, Bosnia Hertsegovinaa ja Kazakstania. Ensimmäisen ottelun tasapelin jälkeen takaraivossa kumisee, että nyt, jos hävitään Ukrainalle, niin homma alkaa olla paketissa.  Oli vain suonenveto ja päiväuni, joka tulee hetkenä minä hyvänsä päätökseensä, ja kun Ukraina lopulta sohii pallon maaliin ja Paulus Arajuuri moukaroi pallon tolppaan ja huuhkajat painavat vimmatusti päälle, mutta eivät vaan saa maalia aikaiseksi, niin siinä ei ole mitään uutta, ja kun Teemu Pukki revitään vyötäisiltä kenttään ja palloa viedään pilkulle, silmissä vilisevät kaikki kauden aikana nähdyt missatut rankkarit ja kun palloa kaivetaan Ukrainan verkosta, niin ohimoilla välähtää, että ylivoimallakin ottelu voidaan vielä hävitä, ja kun lisäajalla pallo kiepsahtaa kohti Suomen maalin takakulmaa eikä laskeudukaan sivuverkkoon, vaan Jesse Jorosen näppeihin, ja kun ottelu sitten siihen päättyy, niin muistaa, että maailma on nyt futismaajoukkueen kannattajille eri. Edellisten sukupolvien traumat eivät yllä tähän päivään. Vuoro on vaihtunut.

Sitten Pukki, Arajuuri ja Rive käyvät kameran edessä virnistelemässä ja manaavat sitä, ettei peli kulkenut ja kahden pinnan sijaan kasassa voisi olla neljä tai kuusi: se uppoaa sukkana. Futispainajainen on ollut päättyneenä jo vuosia, mutta vielä sen varjot lymyilevät alitajunnan onkaloissa, ja kun sitten laskeskelee, että Bosnia -awaysta ja kotoa Ukrainasta tarvitaan todennäköisesti kuuden pisteen potti, niin ensin katse lasittuu, mutta sittenhän sen ymmärtää, että sole poika mikhään. Rive hoitaa niin kuin aina tähänkin asti.

Viinikuvaus: katkeransuloisesta makeaan

Futiskirjat: The Unforgiven

Rob Bagchin ja Paul Rogersonin The Unforgiven (The Story of Don Revie’s Leeds United) kuvaa yhden valioliigahistorian parhaimman joukkueen menestyksekkäimmän jakson. Don Revie päätyy Leeds Unitedin valmentajaksi, koska ketään muutakaan ei tehtävään oikein ollut houkuteltavissa. Toisen divisioonan syövereissä kärvistelevä Leeds ei ollut suurseuran eikä oikeastaan edes uinuvan suurseuran maineessa ja siksi valmentajaehdokkaita ei ollut jonoksi asti. Don Revie taas oli pelaajauransa jälkeen liukumassa kokonaan rakastamansa lajin ulkopuolelle, joten tavallaan kaksi epätoivoista saivat toisensa. Lopputulemana oli yksi brittifutiksen suurista tarinoista. Revie oli Leedsin managerina vuosina 1961-1974, jona aikana hän voitti kahdeksan eri liiga- ja cup-mestaruutta.

The Unforgiven

The Unforgiven on tarina nimenomaan Don Revien Leedsistä ja napsun enemmän Don Reviestä kuin Leedsistä. Kirja vie lukijan Revien viereen kentän laidalle seuraamaan Leedsin nousua yhdeksi brittifutiksen suurista nimistä. Kirja tarinoittaa sekä sen, mikä Don Revien Leedsistä teki niin hyvän, että myös sen, miten lähellä on ollut, ettei koko Revien dynastiaa olisi päässyt syntymään. Pala palalta Revie sai  koottua itselleen joukkueen, jota lopulta oli hyvin vaikea pysäyttää. Revien joukkue ja kirja vilisee Leedsin legendoja, kuten Billy Bremner, Johnny Giles, Eddie Gray, Peter Lorimer ja Bobby Collins, jotka loivat perustuksen Leedsin menestytarinalle.

Kirja kuvaa Revien pedanttina ja voitontahtoisena henkilönä. Hän oli valmis toistamaan jääräpäisesti rutiinejaan ennen otteluita ja liukumaan onnenpukunsa kanssa taikauskoisuuteen saakka, mikäli olisi edes pienikin mahdollisuus, että se auttaisi Leedsin voittoon. Samaan aikaan Revie piti hyvää huolta sekä hänen pelaajistaan että heidän perheistään. Hän rakensikin enemmänkin seurahenkeä kuin joukkuehenkeä. Revie oli niin kiinni pelaajissaan, ettei hän tehnyt varsinaiseen pelaajarinkiin suuriakaan muutoksia sen jälkeen, kun hän oli onnistunut nostamaan Leedsin pääsarjaan. Revie oli tavallaan yhden joukkueen mies ja kun joukkueesta oli ulosmitattu se, mitä mitattavissa oli, jatkoi hän eteenpäin Englannin maajoukkueen valmentajaksi. Leeds oli kuitenkin se joukkue, josta hän valmentajauransa ritarinmerkit keräsi.

Kirjaa avaa myös yhden Valioliiga -myytin, Dirty Leedsin, syntyä. Revien väitetään käyttäneen kaikki lailliset ja laittomat keinot joukkueensa menestymisen eteen. Laittomuuksia ei itsessään, koskaan ole todistettu ja The Unforgiven taustoittaa sitä, miksi ”Dirty Leeds” -käsite on saattanut syntyä. Revie on Leedsin divarivuosina perustanut pelinsä puolustukseen ja fyysiseen pelitapaan. Brittifutiksen narratiiviin kuului se, että pääsarjaan ei voinut päästä pelaamalla, vaan sinne piti raivata reitti tappelemalla. Leeds säilytti pelitapansa ensimmäisinä pääsarja -vuosina ja lisäksi Revie imi Leedsin peliin vaikutteita eurokenttien vastustajilta. Eritoten mallia otettiin juonikkuudesta tunnetuilta italialaisilta ja näiden oppien hyödyntäminen ei ollut Englannissa kaikkien mieleen. Samaan aikaan suorasukainen Revie onnistui saamaan kabineteissa vaikutusvaltaisia vihollisia, jotka kirjan mukaan kantoivat kaunaa Revielle ja ponnistelivat sen eteen, että Leeds ei menestyisi. Niinpä Leedsiä mustamaalattiin myös tarkoitushakuisesti.

Revien kikkapussista toki löytyi useampiakin kortteja, mutta tästä ajankohdasta katsoen ne vaikuttavat kuitenkin aika harmittomilta. Esimerkiksi europelissä Torinoa vastaan Revie vaihtoi kaikkien pelaajiensa pelipaitojen numerot ennen ottelua, jotta vastustajan oli hankalampi pysyä omassa pelisuunnitelmassaan. Lopulta todistamatta jäivät kaikki Revieen kohdistuneet rankemmat, kuten tuomarien ja vastustajien lahjomisesta esitetyt syytökset. Niiden varjo seurasi häntä kuitenkin hautaan asti ja vähän siitä eteenpäinkin. Kirja kuvaa Revien Leedsin enemmänkin siten, että se kärsi useamman kerran ratkaisuotteluissa luokattomasta tai korruptiolta tuoksahtavasta tuomaroinnista. Revien kausi Leedsissä oli sekä suurten voittojen, että myös katkerien tappioiden kausi.

Leeds ei Revien alaisuudessa päässyt ”Dirty Leedsin” -maineesta ja riippumatta siitä, miten hyökkääväksi ja viihdyttäväksi Revie Leedsin pelityylin muutti, yleisö ei toivotusti löytänyt Elland roadille. Siksi Revien tarina on myös traaginen. Hän ei saanut myöskään Englannin maajoukkuetta riittävään lentoon ja hän erosi tehtävästään siirtyäkseen valmentamaan Arabiemiraatteja. Kylkiäisinä tuli kymmenen vuoden toimitsijakielto FA:lta. Kielto kumottiin myöhemmin, mutta Revie ei koskaan enää valmentanut Englannissa.

Kirja itsessään on tarkka kuvaus yhdestä englantilaisen jalkapallon suurista tarinoista. Kerronta ei itsessään välttämättä ole aina niin lennokasta ja kielikin oli ajoittain kirjoittajalla vaikeaselkoista. The Unforgiven ansaitsee hyllypaikkansa kirjattuna todisteena siitä, miten Leedsistä on kasvanut suurseura. Se myös hälventää sumua sekä Don Revien persoonan että kaikkien aikojen Leedsin ympäriltä. Kirjaa lukiessa pystyi hahmottamaan analogiaa Revien Leedsin ja nykypäivän Leedsin väliltä. Sekä Revie että Marcelo Bielsa ja miksei vuosituhannen taitteen David O’Learykin liputtivat energisen ja hyökkäävän futiksen puolesta. Kyseinen pelitapa leimaa kaikkia Leedsin menestyksen vuosia, ja kenties juuri se on vahvana elementtinä länsi-Yorkshirelaisen suurseuraan DNA:ssa. Ainakin lahjomaton "The Unforgiven" todistaa sen puolesta.

 

Viinikuvaus: sitä samaa, mikä aina toimii

Thomas Tuchel ja Chelsea: mikä muuttui?

Thomas Tuchel vaikuttaa kääntäneen Chelsean kurssin yhden yössä. Frank Lampardin siniset olivat valuneet ulos europelipaikoilta, kun Roman Abramovitš heilautti jälleen viikatettaan ja lankun viereen ruorille houkuteltiin PSG:stä potkut saanut Tuchel. Tuchelin kerrottiin toivoneen, että hänen pestinsä alkaisi vasta seuraavan kauden alusta, jolloin joukkueen rakentamiselle jäisi paremmin aikaa, mutta tunnetusti melko nopealiikkeiselle Abramovitšille tämä ei käynyt: kurssi piti saada muutettua heti.

Thomas Tuchel muutti Chelsean kurssin nopeasti

Jopa hieman klassiseen tapaan Tuchel pisti ensimmäiseksi puolustuksen kuntoon. Tuchelin Chelsea on päästänyt 11:sta kilpailullisessa ottelussa kaksi maalia. Asian merkittävyyttä korostaa se, että vastassa on kuitenkin ollut Tottenhamia, Manchester Unitedia, Liverpoolia ja Atletico Madridiakin. Tuchel toi heti ensimmäiseen otteluun kolmen topparin linjan, jonka edessä pelaa kaksi keskikentän ankkuria. Lampard tyypillisesti pelasi kahdella topparilla ja yhdellä keskikentän ankkurilla. Tuchelin muutos sementoi kaksi asiaa:

1. Puolustuksen keskusta on nyt todella tiivis
2. Chelsea luo pallollisena jo varhaisessa pelinrakennusvaiheessa ylivoima -tilanteita

Puolustuksen uudelleen tilkitsemisen lisäksi Chelsea on kasvattanut pallonhallintaansa. Keskuspuolustuksen trio on rakennettu siten, että laidoilla pelaavat Cesar Azpilicueta ja Antonio Rüdiger (viime pelissä Kurt Zouma) pystyvät kuljettamaan palloa vastustajan ensimmäisen prässilinjan ohi tai he pystyvät houkuttelemaan syvältä puolustavan vastustajan ensimmäisen prässääjän vastaan, jolloin keskikentälle ja hyökkäykseen avautuu tilaa.

Chelsean keskikentän ankkureiksi on valikoitunut kaksi seuraavista: Jorginho, Mateo Kovačić tai N'Golo Kanté. Kolmikosta kaikilla löytyy omat supervoimansa. Jorginholla on poikkeuksellisen hyvä pelinlukutaito ja syöttövalikoima. Kovačić on työteliäs, pallovarma ja erittäin hyvä ohittamaan vastustajia harhauttamalla. Kantén erikoisuus on pallojen takaisin voittaminen joka puolella kenttää. Erityisesti Jorginho ja Kovačić sopivat duoksi silloin, kun vastustaja prässää korkealta ja palloa pitää saada paineen alla pelattua eteenpäin.

Huolimatta Tuchelin puolustusvetoisesta lähestymistavasta Chelsea on hänen johtamanaan luonut enemmän maalipaikkoja ja laukonut keskimäärin enemmän kuin Lampardin Chelsea. Tuchelin hyökkäysmuodostelmassa laitapakit nousevat korkealla mukaan hyökkäykseen. Keskikentän ankkureiden yläpuolella on kaksi hyökkäävää kymppipaikan pelaaja, jotka tekevät- ja etsivät jatkuvasti tilaa sekä vastustajan linjojen välistä että puolustuslinjan takaa. Kymppipaikan hyökkäyssuuntaan melko vapaassa roolissa pelaavat pelaajat ilmentävät Tuchelin pelifilosofiassa sitä, että hän ei edes yritä kertoa luoville pelaajilleen, mitä heidän tulisi tietyissä tilanteissa tehdä, koska he osaavat ratkaista tilanteet paremmin itse. 

Keskikentän kymppien yläpuolella Chelsean yksinäinen kärkipelaaja saattaa sulautua osaksi vapaasti virtaavaa hyökkäyspeliä tai sitten erityisesti Olivier Giroudin ollessa kentällä, toimia yksinomaan target -miehenä ja hyökkäysten päättäjänä.

Tuchelin Chelsea (vas.) ja Lampardin Chelsea (oik.)

Yhteenvetona: Frank Lampard sai siirtoikkunoissa kaikki menestyvän joukkueen palaset käsiinsä. Tuchel osasi kuitenkin luoda näistä paloista voittavan kokonaisuuden. Tuchel löysi pelaajille oikeat roolit, loi tehokkaamman pelisysteemin ja sai pelaajat tekemään enemmän ja järkevämmin töitä joukkueen eteen. Nyt sillä on latu auki sekä Mestareiden liigassa että FA -Cupissa. Lisäksi Valioliigan hopeasija on hyvin liipaisimella.

Viinikuvaus: jääkaappikylmää rieslingiä

PS. Kirjoittaja on aiemmin kirjoittanut:

1. Leedsin ja Chelsea rivalrystä, ja omasta suhteestan Lampardin Chelseaan: http://futistajaviinia.blogspot.com/2020/12/rolling-stones-vs-beatles-leeds-united.html

2. Jorginhosta: http://futistajaviinia.blogspot.com/2018/10/jorginho-toteen-kaynyt-lupaus.html

3. N'Golo Kantésta: http://futistajaviinia.blogspot.com/2017/02/maailman-pisimmat-169-senttimetria.html