Manchester City-Chelsea: legendojen kentällä

Estádio do Dragão nousee koronan jättämän tomun seasta. Valioliiga on päättynyt, Bundesliiga on päättynyt, La Liga on päättynyt ja Serie A:n päättynyt. Kaiken sen loppumisen kaiuttamat ääniaallot taittuvat vielä yhdessä kohtaa: Manchester City ja Chelsea FC huipentavat eurooppalaisen huippufutiskauden. Manchester City on kulkenut sen reitin, joka sille on jo pitkään ollut piirrettynä. Ojan pientareilla se näkee menneiden vuosiensa torsoja. Ne ovat jääneet yllättäviin paikkoihin kelttiläisen auringonjumalan sokaisemana, pohjoislontoolaisen isoveljen puuduttamana ja brittiläissaksalaisen hevimetalli -bändin kuurouttamana. Hapanta ovat myös tarjonneet ruhtinaskunnan velmut.

Legendojen kentällä

Pitäköönkin paikkaa samassa sarjassa niin Chelsea tulee eri reittiä. Frank Lampard ehti Lontoon sinisissä näyttämään, miten vaikeaa on saada tähtisipöly lentämään yhteen suuntaan. Sitten eräs saksalainen professori otti vuoronsa ja näytti, miten helppoa se on. Thomas Tuchel tilkitsi lautojen välit ja näytti horisontista selvän suunnan. Tuchelin kuherruskuukaudet päättyivät kuitenkin kettumetsälle ja kauden päätteeksi sitä tervattiin siihen tahtiin, että lopulta Tuchel saa kiittää lontoolaisia kollegoitaan siitä, että Mestareiden liiga paikka jäi varmaksi. Patjan alle on ilmaantunut kivi jos toinenkin.

City voisi pelata lätkän MM-kisoja. Sillä on heittää tarvittavat neljä kentällistä ja erikoismiehitykset YV:lle, AV:lle ja tasavajaalle. Rahaa on mennyt laittoman paljon, mutta jos puhutaan puhtaasti lajista, niin City erilaisine kombinaatioineen ja sommitelmineen on taianomaista katseltavaa. Chelsea on enemmänkin kuin kallio. Piipun päälle on kevään aikana pesinyt lintu jos toinenkin, sillä Chelsean postmerkkikokoelmasta löytyy jokaista Cityn miljonääriä kohti kuva Timo Wernerin paitsiomaalista. Nuoren Wernerin kärsimykset ovat jo tällä kaudella olleet sydäntä riipiviä, mutta lienee vain ajan kysymys, kun Wernerin jousi lakkaa tärräämästä. Jalkoja on myös Wernerin kannoilla ja Chelsealta löytyy kivasti ilmailuosastoa eli peli alkaa jälleen nollasta nollasta ja päättyy sen joukkueen riemuun, joka enemmän hyväksyttyjä maaleja tekee.

Chelsean kausi on maalin tai kahden verran epätäydellinen. Cityn Mestareiden liiga putki on ollut umpitukkeessa, joten Portossa piirretään selkeä viiva sille, että toisen joukkueen kausi on onnistunut ja toisen epäonnistunut. Tuchelia kohtaan voitaisiin olla vähän armeliaampia, mutta professori voi syyttää vain itseään siitä, että nosti sinisten osalta odotukset tappiin. Cityn Mestareiden liiga paine on sitä luokkaa, että nähtäväksi jää, onko lopputulema timanttia vai hiilimurskaa. Yhden ottelun finaali pelimuotona on sikäli mahtava ja armoton, että sattumalle ja futisjumalille on varattu tavallista suurempi osa. Estádio do Dragãon nurmelle on laskettu legendojen väriä. Askel askeleelta ja liike liikkeeltä sen alta paljastuvat joko matadorin tai professorin kasvot.

Viini: vuosikertansa ainoa

Chelsea-Real Madrid: mitä kummaa?

Eilisen illan jäljiltä ei vielä kaikkia Pariisin sinisiä kasetinpaloja ole ehditty korjaamaan talteen, kun Lontoossa jo kätellään. Sekä Roman Arkadjevitš Abramovitšin siniset että Florentino Pérez Rodriguezin valkoiset joutuvat nyt tanssimaan ihan vaan Mestareiden liigassa, jonne ovat ihan vaan kilpailullisilla perusteilla itsensä kammenneet. Jotain erityisen sähikäistä joukkueissa on, sillä syksymmällä kumpikaan ei näyttänyt minkään kilpailun minkään finaalin joukkueelta. Nyttemmin kurssit sojottavat aivan eri suuntaan ja molempien palkintokaapeista on pyyhitty kahden pytyn mentävät pölyt. Kuka olisi uskonut ja uskooko vielä joku?

Thomas Tuchel pisti frankieboyn jäljiltä levällään olevan palapelin nurkkapalat oikeaan asentoon ja siitä eteenpäin kuva on alkanut kirkastua. Chelsea ei juurikaan päästä maaleja, jos ei ihan mahdottomasti teekään, mutta kohta yksi on suurempi kuin kohta kaksi. Tuchel hyppäsi kadulta liiraavan Morris Minin kyytiin ja väänsi sen väkevästi kaistalleen N’Golo Kantén ujostellessa kuskin paikalla. Sen jälkeen Kanté on ollut Kanté ja tarinan mukaan hän riistänyt poikuutensakin takaisin ties monennenko kerran. Wernerin Timppa, jos päättää vielä edes kertaalleen osua, niin ollaan kaikin puolin erikoisen ääressä ja Tuhcel finaalilaudassa kiinni. (RIP Tupac Shakur. Niille jotka vitsin tunnistavat)

Mitä tämän kauden ja viime vuosien valkoisesta baletista voisi sanoa? Hullummaksi ja maanisemmaksi menee, mutta jollain käsittämättömällä tavalla Mestareiden liigan voittoja aamupalaksi nauttiva Zinédine Zidane on tanssittanut hitaasti lämpiävän rytmiryhmänsä finaalin porteille. Uudet tanssikenkien painaumat sulautuvat vanhojen viereen samalla kun Gareth Balen sopivan kaukaa kaartava lähestymislyönti lennähtää läheiselle viheriölle. Myös Keylor Navasille menee terveiset.

Madridin keskikenttä on jotenkin hellyttävän ikämiesmäinen ja se pitää keskisektorin viheriöstä kiinni lujaa, mutta ei lainkaan niin epätoivoisesti kuin Pérez superliigastaan. Vauhtia ei tarvita, jos ei tee virheitä ja mustan voi aina selittää tai peitemaalata valkoiseksi. Real Madridin kopissa tarvitaan varmasti ennen peliä kenkälusikkaa, mutta mitäpä siitä sitten. Raajojen tehtävät on tässä maailmassa ensin kangistua, sitten surkastua ja lopulta maatua pois. Siinä välissä niillä kerkeää tekemään yhtä sun toista ja pokkaamaan esimerkiksi kannuja sieniliigasta.

Chelsea oli jo Christian Pulisicin jenkkipaketin verran finaalimatkaa edellä, kunnes lähinnä ikänsä puolesta herrasmiesjaostoon kuuluva Karim Benzema väläytti alati kliinistyvää maalivainuaan. Nyt eroa mitataan enää maatuskoissa (niissä kaikkein pienimmissä). Puumummojen lisäksi piippuhyllylle nostetaan veistosmainen Sergio Ramos, jonka läsnäolo saattaa särkeä alkuperäisen asetelman. Meneekö Zidane sittenkin naureskelleen finaaliin?

Viini: ai, nämäkin täällä kellarin perällä vielä olivat