Kun jalkapallo kävi rikki

José Mourinhon potkuissa olisi ollut yhdelle päivälle kerrakseen futisuutista, mutta klikkilinkit eivät juuri ehtineet vanheta, kun näytöille pomppii välähdyksiä ja kommentteja uudesta superliigasta. Viestit olivat painoltaan sellaisia, että tämä vaikuttaa menevän sukkana läpi. Ensimmäinen reaktioni oli melankolinen: tähänkö nyt oikeasti on tultu? Kokonaisuus avautuu rivi riviltä raadollisempana. Suurseurojen omistajat ovat laskeneet, etteivät he tarvitse muita enää, vaan suunnittelevat oman kutsuihin perustuvan sarjansa, jossa heidän rikastumisensa on kilpailullisesta menestyksestä riippumatta taattu. Kansallisissa sarjoissa voidaan sitten käydä ylivoimaisilla resursseilla heittämässä kärryn pyörää ja markkinoimassa superliigaa. Business casessa oli laskettu, että suurseurat tarvitsevat lisää pelejä, mutta eivät ketä tahansa, vaan toisiaan vastaan.

Tällä haavaa superliiga lässähti

Lopputulemasta riippumatta tiesin, että minä seuraan omia joukkueitani: FC Inter Turkua ja Leeds Unitedia. Tässä järjestyksessä. Valkoisen baletin näyttämön olen jo osittain sulkenut ja superliigan skenaariossa laudat lyötäisiin lopullisesti oviin ja ikkunoihin. Ajatusketjun johdannaisena mielessä käy myös, että eivätkö kannattajat loppujen lopuksi valitse absoluuttisesti itse, mitä sarjoja ja joukkueita seuraavat? Jalkapallon markkinat ovat kuitenkin globaalit ja suurseurat imevät rahaa kaikkialta maailmasta. Neitseelliset markkinat ja kasvupotentiaali ovatkin pitkälti siellä, mistä vain harva kannattaja pystyy edes kerran tai kaksi kaudessa lentelemään paikan päälle peliä katsomaan. Raha liikkuu TV-oikeuksissa ja fanitavaran myynnissä. Täydet stadionit ovat pienempi siivu siitä potista, jonka suurseura rahana vaihtaa, ja kun omistajien intressit ovat nimenomaan sisään tulevan rahavirran maksimoinnissa, saavutaan kummallisiin risteyksiin. Omistajia ei välttämättä kiinnosta jalkapallo tipan tippaa. Heille on ihan sama, että täyttyykö Old Trafford Englannissa vai vuokrattu stadion jossain päin Aasia. Sillä on merkitystä kumpi tapa tuottaa enemmän. Kummasta kääritään paremmat TV-rahat, oheismyynnit ja kummassa tavassa lippujen hinta voidaan sovittaa (lue: nostaa) mahdollisimman tuottavalle tasolle.

Superliiga vaikutti jenkkityyliseltä NHL:n, NFL:n tai NBA :n tapaiselta konseptilta. Ottelutapahtumista olisi varmasti rakennettu suuren luokan spektaakkeleja. Tästä hetkestä katsottuna superliigan puuhamiehet eivät olleet ymmärtäneet edes vähää alusta sitä, miten syvälle juurtunutta jalkapalloa kulttuurillisesti ja historiallisesti on. Se oli suurin virhe ja haluan uskoa, että superliiga kaatui juuri tähän. Ohiveto ei koskenut nimenomaisesti urheilua viihteenä, vaan ihmisten elämää perustavanlaatuisesti. Jalkapallo tulee usein ensin ja elämä on silloin vain osa sitä. Siksi superliiga hankkeena politisoitui etenkin Englannissa.

Valioliigaan tämänhetkistä sarjataulukkoa katsellessa väkisinkin herää kysymys, että miksi Tottenhamin (kuudes), Liverpoolin (seitsemäs) tai Arsenalin (yhdeksäs) tulisi päästä pelaamaan suuremmista palkintorahoista kuin Leicesterin (kolmas) tai West Hamin (neljäs)? Juventus otti juuri pataan Atalantalta ja tämän siivittämänä Atalanta porskutti sen ohi sarjataulukossa. Urheilun ja osin liiketoiminnankin periaatteista katsottuna tuntuu vieraalta se, että isoilla resursseilla (jotkut jopa vuodesta toiseen) alisuorittavat seurat ansaitsisivat mitään erityiskohtelua. Hyväntahtoista naureskelua ne ansaitsevat, kunnes saavat kilpailullisen tasonsa resurssien mahdollistamalla tasolle. Toki he saavat myydä pelipaitojaan ympäri maailmaa niin paljon kuin pystyvät. Ei sitä kukaan ole heiltä ottamassa pois.

Kansalliset sarjat ja UEFA iskivät väkevästi vastapalloon. Tosin on ymmärrettävä, että heillä oli myös taloudellinen intressi varjeltavana, vaikka he saivatkin käteensä todelliset valttikortit:

Valtti 1: laji on olemassa kannattajia varten

Valtti 2: ansainnan tulee perustua kilpailulliseen menestykseen.

Ensimmäinen kortti olisi auennut superliigalaisille pienen tutkimuksen avulla ja toisessa olisi voinut konsultoida suomalaisia lätkäihmisiä. UEFA:n on nyt kuitenkin tarkasteltava kriittisesti myös omia mallejaan, sillä seuraava superliiga on varmasti jo pöytäkirjoissa. Rahan ja vallan tavoittelun lisäksi superliiga oli oire nykymallien riittämättömyydestä. Siksi sitä ei voi peittää laastareilla, vaan se on jotain, mikä täytyy tuntea ihollaan niin kauan kuin meillä on jalkapalloa ja siihen liittyviä asioita päätettävänä.

Viini: kontaminoitui vauhdilla