Sumusaarten pääsiästrilogia osa II: Stadion -kierros ja "Owen" Elland Roadilla

Leedsin ottelun aiheuttama hämmennys ei huuhtoudu edes persialaisravintolan kylmäkaapista löytyvällä Efellä. Ottelun kummallisuus saa uusia sfäärejä, kun peilaa sitä koko siihen matkaan, jonka tähän pisteeseen kuljimme: lentoja siirrettiin kaksi kertaa eteenpäin, liput otettiin varmuudeksi hospitality -hintaan, että varmasti pääsisimme otteluun ja nyt, kun olimme viimein täällä, meille tarjoiltiin kunnon mahalasku, jolle ei oikein löydy rationaalista selistystä: Leeds teki Leedsit aivan kuin ensimmäsellä Elland Roadin reissullani 2019 Wigania vastaan.

Ylä- ja alamäet yhteen kuvaan tiivistettynä

Stadion -kierrosta vetävä ”Owen” ei halua puhu edellisen päivän pelistä. Hän kuittaa, että se on nyt ollutta ja mennyttä ja on aika keskittyä seuraavaan otteluun. Elland Roadin rundaaminen on ollut pitkään omalla toivelistalla ja nyt sen yli vihdoin päästään vetämään viiva. Olemme taisteluparin kanssa ehkä turhankin rennolla meiningillä liikkeellä, sillä nimeämme ei löydy osallistujalistalta. Syykin selviää, kun kaivan lipun uudemman kerran mailista esiin: yritämme tunkea puolta tuntia liian aikaisin alkavalle kiertueelle mukaan. Nappaan kahvin ja asetumme Billy Bremnerin mukaan nimetyn Billy’s Sport Barin penkeille. Sisään lappaa perheitä, joiden pikkulädit ovat järjestäen puettu Leeds Unitedin verkkareihin. Kiertueoppaat vaikuttavat olevan enimmäkseen mallia ”kaiken Leedsin kanssa nähneet ja kokeneet”.

Chris Loftusin ja Kevin Speightin muistolle

 

Owen kertoo, ettei häntä saa kiertueella kuvata, vaikka se saattaa mukana oleville naisille ollakin vaikea paikka. Samalla hän valjastaa yhden pikkulädin kantamaan hänen vesipulloaan ja toisen sateenvarjoaan. Owen on huumorismiehiä ja saa luotua kierrokselle heti hyvän tunnelman. Owen opettaa kaikille Leeds -tervehdyksen ja hän tenttaa paikallisilta tarkkoja yksityiskohtia Leedsin historiasta. Onneksemme mukana on turvamies, joka pääsee aika usein jeesaamaan vastausten kanssa. Meidän ja paikallisten lisäksi ryhmässämme on yksi jäsen Kiinasta, jonka Owen leimaa ainoaksi tosifaniksi, koska hän on matkustanut maailman toiselta puolelta samaan aikaan, kun kaikki muut ovat tulleet jostain lähinaapurustoista. Tässä vaiheessa me menemme vielä paikallisista.

Owen on sillä tavalla melko realistisella maailmankuvalla liikenteessä, että hän sanoo seuran ja stadionin tarvitsevan investointeja. Samalla hän taputtaa Elland Roadin kieltämättä jo hieman väljähtänyttä kuosia. Hänen viestinsä terävöityy entisestään, kun saavumme somisteista riisutulle Bremner -sviittien alueelle. Tila muistuttaa vanhan kartanon ruokasalia. Owen näkee Leedsin ja San Francisco 49ers:n pinnan alla kuplivassa yhteistyössä paljon mahdollisuuksia. ”Leedsin kausikorttia jonottaa tällä hetkellä 22000 ihmistä ja jenkit etsivät kohdetta, johon investoida”, tulee hyvin määrätietoisesti oppaan suusta ja asiapohjan alla virtaa selvästi myös kaihoa ja toivoa uuteen suuruuden aikaan Leedsissä. ”Tämä kausi, kun vielä säilytään, niin sitten seura voi alkaa investoimaan parempiin pelaajiin.”, Owen jatkaa ja esittää Brightonia eräänlaiseksi esimerkkiseuraksi Leedsille.

Vaikka Owen ennen kiertuetta sanoikin, ettei ole niinkään puhumassa meille seuran historiasta, niin hän palaa siihen yhtenään. ”70-luvulla ei ollut yhtäkään joukkuetta, jota Leeds ei voinut voittaa. Nykyään kun näkee ottelulistassa Manchester Cityä ja Arsenalia, niin tietää, että pataan tulee”, hän toteaa. Owen on selvästi jättänyt osan sydämestään 70 -luvulle. ”Leeds oli ensimmäinen seura, joka painoi pelaajien nimet paitoihin ja toi pelaajat lämmittelemään katsojien eteen”, Owen muistuttaa ja jatkaa, että nykyiselläänkin Leeds on maan TOP 6 seura melkein millä tahansa mittarilla. 

Owen kuvaa osaltaan, miten hänen oman elämänsä on limittynyt ”Marching on together” -chäntin mukaisesti Leeds Unitediin. Ylä- ja alamäet ovat olleet rajuja. Pistävimmät muistot ovat Euroopan kentillä 70-luvulla hävityt finaalit AC Milania ja Bayern Münchenia vastaan. Molempia finaaliotteluita värittivät tuomarien käsittämättömät ratkaisut ja tiettävästi rahaa liikkui kulisseissa. Samaan aikaan FA vaikutti joka kausi tekevänsä kaikkensa sen eteen, ettei Leeds United menestyisi. Se tuntui selvästi jopa pahemmalta kuin ne hetket, jolloin koko Leedsin olemassaolo oli talousvaikeuksien takia vaakalaudalla.

Historian havinaa

Marcelo Bielsasta Owen piti. Hän hehkuttaa Bielsan vahvoja arvoja ja vaatimustasoa useampaan kertaan. Jesse Marsch teki Owenin mielestä lähinnä numeroa itsestään, mutta Javi Gracia on hyvä heppu, joka osaa sovittaa Leedsin taktiikan aina vastustajan mukaiseksi. Edellisestä päivästä ei edelleenkään puhuta. Manchesterin punaisen puolen joukkuetta ei myöskään mainita oikealla nimellä, vaan siihen viitataan hellittelynimillä, kuten ”Scumchester”. 

Lopulta Owen myös havaitsee, että me emme ole taisteluparin kanssa paikallisia ja kuultuaan, että olemme Suomesta, virittää hän taas hyvällä huumorilla faktat pöytään. ”Olen käynyt Oslossa ja siellä olut maksaa yli kymmenen puntaa. Luulen että skandinavialaiset ystävämme ovat ihan yhtä paljon meidän edullisten oluttuoppien kuin jalkapallonkin perässä”. Perässämme tuleva turvamies kyselee myös, miten usein käymme Leedsissä. Vastaan, että 1-2 -kertaa vuodessa, johon hän toteaa, että ehkä siinä vaiheessa, kun meillä menee vielä paremmin, niin voisitte käydä useamminkin tai ehkä jopa loppukaudesta vielä. Jalkapallon kontekstissa Leedsissä on aina ollut hyvin tervetullut olo. Ihmiset ovat uteliaita ja myös ylpeitä siitä, että joukkuetta seurataan eri puolilla maailmaa. Turvamiehen sanat alleviivaavat tätä.

Marcelo Bielsan uroteot ansaitsivat mainitoja myös stadionkierroksella

Owen kertoo, että Elland Roadilla tunnelma on poikkeuksellista ja jalkapalloliitto on todennut, että maajoukkueenkin pelejä pitäisi järjestää enemmän Ellan Roadin kaltaisilla pienemmillä stadioneilla. Rivien välistä välähtää myös pieni huoli siitä, että mitä stadionin laajentaminen saattaisi tunnelman näkökulmasta merkitä. Elland Road on muutenkin muuttumassa. ”Chäntit lähtevät nyt eri puolilta stadionia ja se oli jollain tavalla läsnä myös Crystal Palace -ottelussa”, Owen sanoittaa asiaa.

Pullahdamme kotijoukkueen pukukoppeihin, joissa Owen vinoilee minulle, että olenko koskaan ennen ottanut kuvia puhelimella, koska hänen mielestään en saa kohdistettu sitä pukukopissa oikein. Kerron ottaneeni yhden kuvan kerran aiemmin ja tämä on minun elämäni toinen kuva. Vastauksessa on Owenin pitkähkön naururemakan perusteella hyvä leikkauskohta suomalaisen lakonisen- ja brittihuumorin välillä. 

Owen muistuttaa vielä tarinan kautta siitä, että Elland Roadin nurmelle ei ole mitään asiaa, mikäli pitää henkeään arvossa ennen kuin pullahdamme stadionin eteen parin tunnin samoilun ja tarinoinnin jälkeen. Lopun puheenvuorossaan hän luo vielä uskoa tulevaan. Liverpool on voitettavissa ja kaudesta tulee vielä vähintäänkin kelvollinen. Pientä taikauskon vivahdetta on hänen viimeisessä toiveessaan: ihan sama missäpäin maailma olette. Meidän pitää pysyä joukkueen tukena, kannustaa ja juhlia sen maaleja ja voittoja. Tähän olen sataprosenttisen valmis sitoutumaan.

Elämäni toinen valokuva

Olin jostain saanut päähäni, että kierros kestää tunnin ja nyt meillä olikin yhtäkkiä kiire Bradfordiin. Viimeisenä vastalauseena edellisen päivän otteluun ja osittain olosuhteidenkin pakosta jätämme käymättä Leedsin kaupassa tällä kertaa. Illan päätteeksi heitän vielä puolitotisen toiveen Leeds -aiheisen twitter tilini kautta siitä, että olisipa kiva juhlia vierailuamme siten, että kasassa olisi tuhat seuraajaa. Vajaassa vuorokaudessa tili kerää melkein saman verran lisää seuraajia kuin blogin oma tili kahdeksan vuoden aikana. Se kertoo myös omaa tarinaansa Leedsistä kaupunkina, jalkapalloseurana ja yhteisönä.

"ALAW"

Viini: Burgundya 70-luvulta

Sumusaarten pääsiästrilogia osa I: Leeds United-Crystal Palace, kärsimysnäytelmä

Finnairin aamukoneessa on punaista fanipaitaa ja huivia. Ne koristavat varmasti samaa heimoa kuin Manchesterin lentokentällä passimme tarkistava rajavartija, joka virnistää merkitsevästi, kun vastaan hänen kysymykseensä: Leeds-Crystal Palace sunnuntaina. Me emme olekaan ne. Me olemme Leeds.

TransPenninen ikkunoista välkkyy Emmerdale ja tovin aikaa myös Etihad Stadion. Leedsin juna-asemalla availlaan kojuja ja palvellaan ensimmäisiä asiakkaita. Ensimmäiset kahvit valuvat pahvimukeihin ja ensimmäisen pintit vaahtoavat tuopin reunojen yli. Uskallamme ottaa taksin juna-aseman edessä olevalta pysäkiltä ilman sen kummempia neuvotteluita, koska kokemuksemme perusteella mittari napsahtaa pyytämättä päälle ja hinta on huokea. Tilanne on nykyisellään hankalampi koti-Suomen turuilla ja toreilla. Sen verran velikulta kuskimme kuitenkin on, että jättää meidät hotellin taakse. Asiaa hän perustelee sillä, että hotellin edessä olevalta paikalta voi saada sakkoja. Oma tulkintamme on, että mittari on juuri sopivasti napsahtanut yhdeksän punnan yli ja kuski kärkkyy vaihtorahoja, jotka hän sitten saakin. Kenties taksikuskien kanssa asioidessa perusasiat kannattaa tarkistaa jatkossakin.

On pitkäperjantai ja peliin on vielä pari päivää aikaa. Kulutamme kengänpohjiamme Leedsin Aire -joen varressa, keskustassa ja Tetleyn nykytaiteen museossa. Leukalihaksemme voimistuvat hotellin viereisessä The Canary -ravintolassa, jossa tilauksesta noin puolet menee oikein, ja Fazendassa, jossa ainoa haaste on se, että osaa rytmittää ruokailunsa oikein, etteivät lihavartaiden kanssa ravaavat tarjoilijat pääsee täyttämään vatsoja jo heti alkuunsa. Kalvin Phillipsin muraali on edelleen paikoillaan. Kenties se odottaa pelaajan comebackia. Ensimmäiset savut pöllähtävät hotellin edessä ilmoille, mutta niillä ei ole mitään tekemistä jalkapallon kanssa, vaan niillä juhlistetaan rakkautta ja itämaisia häitä.

Leeds: kaupunki ja jalkapallokaupunki

Muraali odottelemassa comebackia

Leedsin ottelu on alkuillan matsi, joten suuntaamme Elland Roadille jo pian aamiaisen jälkeen. Pakettiimme kuuluu kolmen ruokalajin päivällinen Centenary Pavilionissa. Lähestymme siis illan ottelua poikkeuksellisesta näkökulmasta: VIP. Anthony Dorigo tulkitsee lavalla tarkasti futiskaupungin tuntoja: kuittia lentää Jesse Marschin ja fat-Frankin suuntaan. Leedsin uusi valmentaja Javi Gracia saa kiitosta rauhallisuudestaan ja siitä, että pystyy varioimaan joukkueen taktiikkaa vastustajan mukaan. Odotettavissa on vaikea peli, mutta voittoon uskotaan yksissä tuumin. Onhan Crystal Palacen päivän joukkueesta pois muun muassa Wilfried Zaha. Jotenkin päivän merkit ovat jopa liiaksikin Leedsin puolella.

The Centenary Pavilion

Stadionin portilla jännittä aina hitusen, mutta pyöröovi imaisee yksitellen koko neljän hengen pesueemme stadionille. Harpomme rappuset Upper East -katsomon lehtereille jo hyvissä ajoin ennen ottelua. Leedsin vaihtopelaajilla on rondo käynnissä. Aurinko helottaa Norman Hunter ja John Charles -katsomoiden päältä. Reissuprinsessa liittyy ”Marching on together” -lauluun. Se on muistiin kirjattavan arvoinen asia. Turkissa ennen Galatasarayta vastaan vuonna 2000 pelattua UEFA Cupin semifinaalia puukotuksiin menehtyneitä Kevin Speightiä ja Christopher Loftusia muistetaan yksissä tuumiin hiljaisella hetkellä. Heidän kunniakseen nousee myös banderolli Norman Hunter -katsomoon.

Marching on together:

Norman Hunterin mukaan nimetty katsomo odottamassa matsin alkamista

Leeds aloittaa pelin upeasti. Se pakottaa Crystal Palacen kuoreensa ja jo parin minuutin jälkeen sille alkaa virrata maalipaikkoja. Luis Sinisterra poimii vasemmalla laidalla irtopallon, mutta kuti menee harmillisesti oikean tolpan ohi. Pian tämän jälkeen Brenden Aaronson ohjaa Junior Firpon keskityksen takavasaralla kohti oikeaa alakulmaa, mutta Crystal Palacen Sam Johnstone ilmoittautuu mukaan peliin hyvällä torjunnalla. Elland Roadiin virtaa sähköä kuin hotellin parranajoon tarkoitetusta pistokkeesta eurooppalaisen standardin laturiin ja vastukset kuumenevat. Lopulta Aaronsonin kulmapotku tavoittaa Patrick Bamfordin, joka puskee pallon vastustamattomasti vasempaan yläkulmaan. Leeds näyttää menevän menojaan. Peliä on pelattu 21 minuuttia. Stadion karjuu ”Patrick Bamford! Du! Du! Du! Du!”

Patrick Bamford Du! Du! Du! Du!

Leedsin maalin jälkeen peli hieman tasoittuu. Crystal Palace saa ensimmäiset hallitut hyökkäykset Leedsin kenttäpuoliskolle. Yksi niistä konvertoituu kulmapotkuksi, jonka alle Jeffrey Schlupp hakee otsansa: tolppa. Jack Harrison keinuttaa hetken kuluttua venettä Leedsin suuntaan lennättämällä hyvännäköisen vaparin alakulmaa kohti, mutta Johnstone loikkaa eteen. Jordan Ayew käy säikäyttämässä kotiyleisöä jälleen kulmasta ennen kuin Johnstone lennättää itsensä Pascal Struijkin puskun eteen. 

Crystal Palace vaikuttaa olevan vaarallisimmallaan juuri hyökkäyspään erikoistilanteissa, mutta jotenkin se jää Leedsiltä tiedostamatta ja erikoistilanteita tarjoillaan liian köykäisesti Roy Hodgsonin suojateille. Viimeinen sellainen osuu ensimmäisen jakson lisäajalle. Sen Marc Guehi tökkää Illan Meslierin nenän edestä maaliin: 1-1 , valkopaidat pyytävät tilanteesta paitsiota, mutta eihän tilanteessa sellaista ole. On tauon aika.

Leeds ei löytänyt lääkettä Crystal Palace erikoistilanteita vastaan

Jäämme niille sijoillemme tauon ajaksi. Koko peliin peilaten Crystal Palacen tasoitusmaalin voi leimata vielä työtapaturmaksi eikä ole vaikea nähdä siihen, että Leeds kampeaa ottelusta vielä voiton. Tauolla jotain menee kuitenkin rikki. Pelin jälkeen somessa pörrää huhuja pukukopissa eskaloituneista riidoista, jotka osin taltataan pötypuheiksi, mutta ne jäävät jollain tasolla myös eloon. Crystal Palacen myöhentäessä Leedsiä toisella jaksolla saa osa katsojistakin tarpeeksi. Kuittia lentää pois lähteneelle porukalle, mutta vakiovastauksessa ”joukkuekin lähti ensimmäisen puoliajan jälkeen” on enemmänkin totuutta kuin vain siemenen verran.

Toisen jakson alussa Leeds saa sivuvaparin, jonka se vetää siinä määrin vihkoon, että vaimoltakin irtoaa tilanteeseen ironinen kommentti. Vähemmän ironiaa on siinä, kun Crystal Palace tuo ensimmäisiä hyökkäyksiään oikealta laidalta. Michael Olise toimittaa keskityksen maalille. Jordan Ayew kyykyttää Luke Aylingia  ilmataistelussa eikä Meslieriltäkään irtoa Ayewin puskuun samanlaista tiikerin -loikkaa kuin Johnstonelta aiemmin: 1-2. 

Näyttää siltä, että olisi syytä kutsua kunnan rakennustarkastaja paikalle, sillä työtapaturmia sattuu tiheään tahtiin yhdelle sun toiselle valkopaidalle. Veri alkaa kirjottajaltakin pakenemaan parin minuutin kuluttua sisäelimiin, kun (pahoitteluta alatyylisestä ilmaisusta) Crystal Palace sahaa Leedsin puolustuksen tuhannen pillun päreiksi ja Eberechi Ese tökkää pallon Olisen syötöstä Leedsin maaliin: 1-3 ja kello on kilkattanut 55 minuuttia. 

Gracia reagoi triplavaihdolla. Tässä kohtaa riitti vielä uskoa, että pelistä saattaisi olla jotain otettavissa, mutta vaikuttaa siltä, että joku tai jokin oli vääntänyt Elland Rodin pääkytkimen väärään asentoon. Joukkue ei saa yleisöstä sitä tukea, mikä esimerkiksi myöhemmin lennätti Liverpoolin mukaan Arsenalin virtaan. Vaimo kuittaa myös tunnelmasta, mutta itsellä on sen verran defenssit päällä, että en halua uskoa siinä olevan mitään vikaa.

Crystal Palace lisää johtoaan, kun peliä on pelattu 69 minuuttia. Leedsin erikoistilanne eskaloituu Crystal Palacen 4vs2 -hyökkäykseksi. Olise löytää vasemmalta laidalta Odsonne Edouardin, joka paikantaa ketulle pesän oikeasta alkakulmasta: 1-4 ja mitta tulee täyteen ensimmäisillä kotijoukkueen kannattajilla. Kirjoittajalla käy vielä mielessä, että nopea kuittaus saattaisi vielä tuoda Leedsin mukaan peliin, mutta tiedostan aatoksen menevän aika lailla ”voittaahan joku aina joskus lotostakin” -kategoriaan. 

Parhaimmillaan Elland Roadilla oli tämän verran porukkaa

Crystal Palacen Jordan Ayew pistää pelin vielä 1-5:een. Trafiikki ulosvieville porteille lisääntyy. Käsittämättömällä tavalla joukkue, joka hädin tuskin tekee maalin pelattua ottelua kohden, on tullut ilman parasta pelaajaansa Elland Roadille ja pistänyt irstaat maalinteko-orgiat käyntiin. Eritoten ottelun ensimmäiseen jaksoon peilaten pelin juoni kaikkine käänteinen on ollut outo. Eikä sitä osaa Dorigokaan jälkipeleissä sen kummemmin sanoittaa, vaan hän verhoilee pelin kokonaiskuvan yksittäisten maaliin johtaneiden virheiden taakse. Peli päättyy. Yleisö buuaa. 

Vicky

Viini: samaa mitä lahjakkaan runoilijan Vickyn astioissa Crowpoint sillan alla yöpyessään oli

Futiskirjat: Kadut, kentät ja katsomot. Jalkapalloderbyjen kiihko ja lumo, Mika Rissanen

Mika Rissasen kirjoittama ja Atena Kustannuksen kustantama ”Kadut, kentät ja katsomot. Jalkapalloderbyjen kiihko ja lumo” on todellinen herkkupala futiskirjojen skenessä. Rissanen sukeltaa yhdentoista kauhaisun verran (kymmenen duoa ja yksi trio) Euroopan polttavimpien futismatsien helmien luo ja tuo ne lukijan ihasteltaviksi. Jalkapallon hegemoniaottelut ja niiden historialliset kerrokset, joista Rissanen onnistuneesti poimii olennaisimman DNA:n, tuovat raikkaita tuulia nykyiset läpikaupalliseen suuntaan kompuroineen huippufutiksen evoluution narratiiviin. Poliittinen valkopesu ja kyyninen ROI:n tavoittelu saattavat olla leimallisia tämän hetken huippufutikselle, mutta niiden alla sykkii pidemmän historian hiillos, johon monisyisesti kietoutuvat ihmisten ja jalkapalloseurojen viha-rakkaussuhteet puhaltavat happea. Hegemoniaottelut ovat tämän futiskokon polttavimpia klapeja.

Mika Rissasen ja Atena Kustannuksen Kadut, kentät ja katsomot

Rissanen kuljettaa lukijansa harmaan sateisten Skotlannin Old firmin ja sumusaarten North West derbyn kautta tuliseen Istanbuliin pysähtyen samalla tarkkaan valikoiduilla asemilla ja tarkkaan valituissa hegemoniaotteluissa. Rissanen poimii kerta toisensa jälkeen onnistuneesti sen, mitkä elementit derbyissä ja hegemoniaotteluissa ovat aikojen saatossa luoneet terävän me vastaan nuo -asetelman, vaikkakaan vanhat jakolinjat eivät välttämättä nykyiselläänkään enää päde. Teoksen satunnaiset viittaukset Friedrich Nietzscheen ja eksistentialismiin kastelevat blogin kirjoittajan sydäntä siitä näkökulmasta, miten syvällä ihmisen olemassaolossa ja identiteetin muodostumisessa jalkapallo saattaa pesiä, mutta teos ei itsessään kuitenkaan sorru akateemiseen kikkailuun, vaan se on hyvin helposti lähestyttävää ja nopeastikin ahmittavaa. Samalla kerronnassa on sellaista imua, että pääteluvun jälkeen jää suoriltaan kaipaamaan lisää Rissasen derby- ja hegemoniaotteluiden kuvauksia.

Eurooppa reilattu. Mihin seuraavaksi?

Rissasen kirja ei ole yksinomaan futiskirja, vaan se maalailee historiallisia näkymiä ja kutkuttele kaukokaipuuta matkaopasmaisella otteella.  Eurooppa on nyt kertaalleen reilattu ja riippumatta siitä, että jatkuuko matka Euroopassa, muualla maailmassa tai ei missään, niin tämän blogin kirjoittajan voi lisätä jo tässä vaiheessa seuraavan osan kuvitteelliselle jonotuslistalle. 

Viini: kosmopoliittista tulilientä

 

PS:kirja on saatu Atena Kustannukselta 

Leeds United-Wolverhampton Wanderers: uusia alkuja

Päätös matsiin lähtemisestä kypsyy aika impulsiivisesti. Tai pikemminkin kyseessä on ensin pyrkimys matsiin, sillä klikkailtuani melkein tunnin tyhjiä penkkejä uudistuneessa lipunmyynti -järjestelmässä, uskon lopulta, että jäsenille tarkoitettu allokaatio on myyty loppuun. Jäljellä olevista keinoista tarraan vielä jäsenille suunnattuun arvontaan. Ihan mutkattomasti ei arvontaankaan osallistuminen mene, mutta saan itselleni ja taisteluparille riittävän määrätietoisella puskemiselle arvat sisään. Pienellä hienosäädöllä saan kohdistettua arvat vielä perhesektioon, johon stadionin karttaa tuijottelemalla arvelen olevan paremmat saumat osua.

Takaisin Elland roadilla

Ensin kortilta suhahtaa rahat ja omaan Leeds -tiliin pomppaa kryptisiä viestejä sellaisten tiliin linkitettyjen itemien vahvistamisesta, joita ei kuitenkaan löydy tahi pysty vahvistamaan. Illan päälle itemeille löytyy jo rivi- ja paikkanumerot. Muutamien tuntien kuluttua tästä vahvistusviesti pompsahtaa mustana otsikkona mailiin. Arpa osuu. Peliin on enää viikko aikaa, joten lentojen ja hotellien kanssa ei olla enää aivan kuin karkkikaupassa, mutta ihan kelvollinen, vaikkei kilohinnaltaan ihan edullisin, irttaripussi niistä kasaantuu.

Emmerdale vilkkuu junan ikkunoista ennen kuin TransPennine Expressin jo aika monet ravit ravannut valioyksilö tussahtaa Leedsin rautatieasemalle. Hotelli on Granary Wharfissa eli käytännössä juna-aseman vieressä. Olimme joulukuussa myös samaisessa tuplapuun -hotellissa ja sen kapeiden kanaalien rajaama melko rauhallinen, mutta kuitenkin hyvien ravintoloiden ympäröimä sijainti on riittävä kriteeristö rikospaikalle palaamiseen. Taisteluparin hyvät muistot Sky -baarissa hörpityistä omenamehuista vietti vaakaa myös uusinnan suuntaan.

Peliä edeltävät päivät otetaan melko rennosti. Syödään hyvin ja liikkumisen tempo ei todellakaan ole mitään murderballia. Saamme revanssin ravintola Fazendasta, johon ei kirjoittajan flunssaoireista johtuen viimeksi Omicron -myrskyn keskellä hennottu mennä. Kulttuurikiintiö täyttyy The Royal Armouries Museumin ritariteemaa ja Kalvin Phillipsin tähdittämää muraalia ihastellen. Tosin kaupungissa on myös sitä liikehdintää, jonka mukaan muraali pitäisi nyttemmin maalata uusiksi, koska Phillips ehti kesällä siirtyä M62:n Manchesterin pätkälle.

Pitääkkö vaiko eikö?

Leedsin värejä alkaa näkymään pelipäivänä hotellin aamupalalla. Kyselen somessa erityistipsien perään, koska kyseessä on kauden avausmatsi. Meitä kehotetaan vaan saapumaan ajoissa pelipaikalle hautumaan ja nauttimaan tunnelmasta. Mitään Ruotsista tuttua hemmapremiärin kaltaista ilotulittelua ei siis ole tiedossa. Leeds United on enemmän elämäntapaa ja jotain, mihin Leedsin kaupungissa synnytään kuin jotain, mitä tarvitsisi pumpata ihmisten tietoisuuteen.

Otan vinkeistä vaarin. Hurautamme taksilla Elland roadille kolme ja puoli tuntia ennen peliä. Leedsin väreihin verhoutuneiden ihmisten silmäniskut ja spontaanit tervehdykset luovat ympäristöön sitä yhteisöllisyyttä, joka tekee Leedsistä jalkapalloseurana autenttisen. 

Sen verran on kirjoittajassa futisturistia, että päätän hakea uutta twistiä pelipäivään rikkomalla aiempia rutiineja eli emme mene suoraan The Old Peacockiin, vaan tallustelemme Elland roadilta Heath roadia ylös paikkaan, josta kuvittelen ihmisten ottaneen juuri niitä kuvia, joissa Elland road näkyy enemmän lintuperspektiivistä.

Luulen löytäneeni oikean viheralueen reunan. Näkymän eteen on kasvanut muutamia puita, mutta saan otokseni. Ylöspäin vievän tien varteen kerääntyy lähitaloista muutamia pikkulädejä myymään Fanta -tölkkejä.  Päättelen, että he ovat enemmän bisneksen kuin Leedsin asialla, sillä he kyselevät minulta pelin alkamisajankohtaa.

Lintuperspektiiviä

Katukuvia

The Old Peacock ennen ottelua

Kävelemme ylös Town streetille asti ja otamme Old White Hart -pubissa yhdet omppumehut ennen kuin laskeudumme Elland roadin kupeeseen ja The Old Peacockiin. Pubin ruokalistaa on hieman uusittu ja klassisen rasvaisten ranskisten vetämien aterioiden lisäksi tarjolla on muutakin apetta. Toivotamme kanawrapit erittäin tervetulleeksi.  Löydämme Beer Gardenista lupaavanoloisen pöydänpään, johon istumme hautumaan. Pöydän toisessa päässä on vanhempi pariskunta, jonka tulkitsen tulevan Tanskasta. Muutoin paikka tulvii paikallista aksenttia.

Sujahdamme Elland Roadin porteista kivuttomasti sisään reilu tunti ennen peliä. Stadionin käytävillä nostellaan vaahtohattuisia juomia huulille ja katsotaan useammalta screeniltä Fulhamin ja Liverpoolin peliä. Seuraamme tovin muiden esimerkkiä ja siirrymme katsomon puolelle ensimmäisten joukossa. Ihmisiä virtaa verkkaiseen tahtiin penkeilleen. Salakuuntelun perusteella suurin osa olisi tyytyväisiä yhteen pisteeseen ja hyvään esitykseen kentällä. Viime kauden putoamiskamppailun jäljet eivät ole vielä täysin arpeutuneet, sillä vedonlyöntitoimistot arvottavat yleisön mielentilan vastaisesti Leedsin ottelun suosikiksi.

”Marching on Together” -remahtaa stadionin rakenteille. Tyhjiä penkkejä ei enää ole kuin koti- ja vierassektion erottavilla riveillä. Ensimmäinen Wolvesin pelaaja pötkähtää teatraalisesti jo pian ottelun  alettua nurmelle, mikä lisää kotiyleisön kierroksia. Kotikannattajien narratiivissa Wolves on sama filmaava ja ajanpeluulla pelin rytmiä rikkova Wolves kuin viime vuonnakin. Sen pelitapa on strateginen ja tietoinen valinta, jota on aidan toiselta puolelta helppo vihata.

Wolvesin pelikirjasta

Wolves iskee pelillisesti myös armotta, kun jo kuuden minuutin pelin jälkeen se sahaa vastaiskussa Elland roadin nurmea puolelta toiselle ja Daniel Podence pomputtaa puolivolleyn sekä nurmen ja Illan Meslierin näppien että yläriman kautta maaliin: 0-1. Yhden sisäänhengityksen ajan elämä vilisee kotikannattajien silmissä ja Elland road hiljenee. Sen jälkeen yksittäiset ”Come on Leeds” karjahdukset kasaantuva hiljalleen kotijoukkuetta kannattelevaksi pauhuksi, vaikka vieraat saavatkin oman ”Your support is fucking shit” -hetkensä.

Leeds pääsee hyvin pelin mukaan ja hallitsee pelitapahtumia. Wolves on teatraalisen ilmeen lisäksi jatkuvasti vaarallinen myös kentällä ja se löytää tilaa hyvin laidoilta, jossa sen taitavat pelaajat haastavat väkevästi Leedsin pakkeja. Wolvesin Jose Sa jyrää rangaistusalueella vapaapainiotteilla Leedsin Rasmus Kristensenin. Rankkarin käry ei löydä Robert Jonesin sieraimiin. Ei edes VAR -kopin kautta ja narratiivi siitä, miten Valioliigan rahakkaampia seuroja suositaan tuomareiden ratkaisussa vahvistuu.

”Where the fuck, where fuck is VAR”-huudot hiljenevät tovin kuluttua.

Lopulta Leedsin prässi iskee Wolvesin rangaistusalueella ja Jack Harrison siirtää Brenden Aaronsonin prässäämän pallon Rodrigolle, joka yllättää San etukulmasta. Stadion repeää ja ihmiset halailevat kaikkea, mikä käsien ulottuville sattuu: 1-1 ja näissä lukemissa mennään tauolle, vaikka Wolvesin Leander Dendoncker pääsee aivan ensimmäisen jakson viimeisillä hetkillä paraatipaikalle. Tuleva Ranskan maajoukkueen ykkösveska Meslier taittaa kotijoukkueen kannattajien verenpainetta tervehdyttävällä tavalla koipensa Dendonckerin vedon eteen.

Pascal Struijk kyykyttää

Jäämme puoliajalla puhaltamaan suosiolla sykkeitämme alaspäin, mikä osoittautuu siinä mielessä hyväksi valinnaksi, että Leeds on toisen puoliajan ensimmäisen vartin aivan purjeessa. Wolves hyökkää joka puolelta eikä Leeds meinaa ehtiä millään pallon perään ja silloin, kun se vihdoin saa pallon itselleen, luovuttaa se sen pikapostilla takaisin.

Wolves piti Leedsin laitapakit kiireisinä

Taisteluparille ojennetaan ylemmältä riviltä karkkipussi. Leeds kestää Wolvesin sirkustelun ja kaupungin uuden sheriffin Jesse Marschin vaihdot muuttavat tuulen suunnan. Sisään tulleet Mateusz Klich ja Sam Greenwood pystyvät tuomaan sekä pallokontrollia että rauhaa Leedsin peliin. 

Uuden Leeds -suosikin Rasmus Kristensenin täydellisesti ajoitettu taklaus läpikarkaavaan Rayan Ait Nouriin on prologia sille, mitä seuraavaksi tapahtuu. Leedsin vai pitäisikö sanoa Marschin prässi puree ja Wolvesin pelin avaus häiriintyy. Pascal Struijk hakee säähavaintopallon ja toimittaa sen Greenwoodille. Greenwood siirtää pallon Tyler Adamsille, joka pelaa pallon nopeasti Klichille niin sanotusti taskuun. Klich uittaa vieheen Wolvesin puolustusta juoksullaan sahaavalle Patrick Bamfordille, joka pamauttaa kovaa ja matalaa maalille:

1.       Mitä FA näkee: Ait Nouri tökkää pallon omaan maaliin

2.       Mitä kaikki muut näkevät: Brenden Aaronson sijoittaa pallon takakulmaan

Yhtä kaikki Leeds siirtyy 2-1 -johtoon. Heittelen taisteluparia ilmaan. Yhden pelin otannalla voidaan sanoa, että Leeds on hieman onnekas ottaessaan ottelun keulapaikan, mutta kun yhtälöön lisätään kaksi edellistä Wolvesia vastaan pelattua matsia, niin johtoasema on täysin ansaittu.

”We are Leeds, We are Leeds, We are Leeds” täyttää kaikukopan ja sitten ”Your support is fucking shit” palautetaan vieraskatsomoon.

Wolvesin herkkähipiäisistä pelaajista kehkeytyy yhtäkkiä kaiken kestäviä gladiaattoreita, mutta siitä ei ole enää punnertamaan peliä tasoihin, vaikka Patrick Bamford ehtiikin enteellisentuntuisesti hassaamaan vielä avopaikan ja Crysencio Summerville hölmöilee Wolvesille vaparin aivan ottelun viimeisillä sekunneilla. Jones päättää piinan. Leeds voittaa. Kaiser Chiefsin ”I predict the Riot” jysähtää ämyreihin. Jesse Marsch ja Bruno Lage päätyvät kiivaaseen sanaharkkaan. Vieressäni seisova silminnähden liikuttunut äijänköriläs kääntyy puoleeni ja silittää hikistä paidan selkämystä.

Jesse Marschin Leeds avaa kauden voitolla

Muutama lapsi juoksee kentälle pelipaitojen toivossa. Istahdamme takaisin penkeillemme. Enää ei ole kiire mihinkään.

Viini: vaahtoa yli reunojen ja vallien 

Matkalla (osa I): Manchester City-Leeds United

Loppujen lopuksi en ole varma lätkinkö enemmän lappuja lähtöselvityksen tiskille vai lätkikö Manchester City enemmän maaleja Illan Meslierin taakse. Koronatesteihin meni enemmän rahaa kuin matsilippuihin, mutta kun valoshow Etihad -stadionilla syöksähti käyntiin niin tuntui kuin jotain olisi jo saavutettu. Matka Etihadin mukavan pehmeille penkeille oli ollut ensimmäisestä ajatuksesta pitkä ja Omicron oli siinä välissä ehtinyt muuttaa maailma, mutta yhtä kaikki, täällä oltiin. Päivällä huhuttiin myös, että peli monen muun tapaan peruttaisiin COVID -casejen vuoksi, mikä lisäsi levottomuutta hotellihuoneen sängyllä köllötellessä ja sekä matsia että koronatestin -tuloksia odotellessa.

Taksi ei Etihadille kauaa keskustasta aja. Tilasin edestakaisen matkan samalta taksiyhtiöltä, koska yritin varmistella jotenkin jouhevan poistumisen pelin jälkeen. Erehdyin kuitenkin kysymään kuskilta Etihadin lähellä siitä, miten löytäisin paluutaksin ja vastaus oli mallia: ”Ei mitään käryä. Koita soittaa vaikka kuskille puoli tuntia ennen pelin päättymistä. Itse en koskaan hae täältä ketään pelipäivinä." Niinpä hautaan toiveet helposta paluusta ja toivon, että neljän vuoden elämänkokemuksella maailmaa matkaavan taisteluparin hermot kestävät myöhäisillan väistämättömän samoamisen.

Tunnelmia pelin alla

Etihad ja City sopivat siinä mielessä hyvin reissukohteeksi, että lippujen kanssa ei tyypillisesti tarvitse Amerikan temppuja tehdä. Tilaa on ja näkeehän sitä samalla, mitä jalkapallossa rahalla saa. Minä halusin nähdä parin vuoden tauon jälkeen Leedsin ja sain taisteluparista vielä reissukaverin viikon koluamiselle Englannissa. Myös Leedsin kannattajat olivat kauhoneet käsiinsä reilusti kotijoukkueen kannattajille tarkoitettuja lippuja, mikä tarkoitti sitä, että katsomossa oli tavallista enemmän sähköä ja vaaran tuntua.

Videolla vähän vanhaa ja uutta maailmaa

Ensimmäinen maali tulee niin nopeasti, että pystyn vielä maistamaan pahvimukista nautitun Amstelin poskieni sisäpinnoilta. Vieressäni istuva noin viisikymppinen nainen ryntää penkkiriviä viitisen metriä eteenpäin ja höyryää Leedsin kannattajiksi tunnistettavan poikajoukon niskaan. Suukopu ei lopu ja nainen ottaa tilanteesta kaiken irti. Muutaman reippaan ”Fuck off” -palautteen saattelemana nainen palaa hetkeksi paikalleen ennen kuin nousee jälleen pystyyn ja ilmoittaa saaneensa tarpeekseen siitä, että vierasjoukkueen kannattajia on joka kerta Cityn katsomossa. Nainen ei kuitenkaan lähde stadionilta, vaan käy juttelemassa vartioiden kanssa.

Game on!

City ehtii tekemään toisen maalin ennen kuin vartijat ajavat poikajoukon pois katsomosta. City tekee kolmannen maalinsa, kun reilu puolituntia on pelattu ja käytännössä ratkaisee pelin. Leedsin kannattajat pitävät vieraskatsomossa hyvää meteliä, vaikka peli lipeää käsistä ja siksi Etihad ei pelitapahtumista huolimatta käy uneliaaksi, vaan päinvastoin: kun peli alkaa olla selvä, on hyvä keskittyä toisen joukkueen kannattajille vittuilluun.

”Is this a library?”, ”Your support is fucking shit” ja tummemman sävyinen ”She said no, Mendy”, kajahtavat Leedsin katsomosta

Kotijoukkue vastaa: ”You are not fit to Premier league” ja ”You are fucking shit” -chänteillä.

Cityn metkut olivat liikaa siipirikkoiselle Leedsille

Peli pysyy 3-0:ssa, kun ihmiset valuvat stadionin uumeniin tankkaus- ja tyhjennystouhuihin. Kioskijonossamme poikajoukko kertaa puoliajalla käymäänsä nahinaan vierasjoukkueen kannattajien kanssa. Tämä on omalta osaltani neljäs Etihadilla nähty matsi ja joka kerta jaksan hämmästellä sitä, miten tehokkaasti kymmenientuhansien ihmisten liikutteleminen ja palveleminen onnistuu puoliajalla. Kaikki, jotka vähänkään yrittävät, ehtivät sekä vessaan että myös nauttimaan Amstelinsa puoliajan aikana.

Terveiset naapurille kulkivat kätevästi punatakkisten herrasmiesten olkapäiden yli

City ei anna tuumaakaan toisella puoliajalla periksi, vaan menee 4-0 -johtoon heti alkajaisiksi. Tunnin kohdalla se naulaa Leedsin arkkuunsa, kun ensin Phil Fodenin maali hylätään paitsiona, mutta Kevin de Bruyne oikaisee asian minuutin sisällä ja homma menee hiukan humoristiseksikin: 5-0. Kotijoukkueen osalta tunnelma on tässä kohtaa korkeimmillaan ja mikään ei viittaa siihen etteikö tahti voisi jatkua. Siipirikkoinen Leeds on pahasti yltäkylläisyydessä kylpevän Cityn hyökyaallon armoilla.

Lisää tulee

Sitten tulee 6-0 ja sitten 7-0. 7-0 -tilanteessa kotijoukkueen kannattajat ovat selvästi saaneet shownsa, sillä katsomonosat alkavat tyhjentymään. Leedsin kannattajat jatkavat edelleen metelöintiään ja tilanteesta huolimatta laulavat rakkauttaan joukkueelleen. Taistelupari ilmoittaa kannattavansa Manchesteriä.

Lopulta peli päättyy ja lähdemme myöhäisessä illassa tarpomaan kaupungin keskustaa kohti. Kello tikittää Englannissa kymmentä ja Suomessa puolta yötä, joten jokainen pääväylän suuntaan otettu kilometri tuntuu epätoivoisen pitkältä. Vähintään puolisen tuntia se ottaa ennen kuin lopulta saamme Überin allemme ja loppumatkaa taittuu taksin takapenkillä. Hotellilla huomaan, että aiemmalta taksiyhtiöltä oli tullut WhatsAppiin linkki, jota klikkaamalla olisin saanut paikannettua tilaamamme taksin. Etihadilta paluun koodi jäi kuitenkin edelleen murtamatta, vaikka lähellä se oli.

Viini: uusi variantti

Leeds United 2020-2021: kuka herätti shakkimestarin?

Leedsin pelaajat juoksevat rintarinnan kentälle Mohamed Salahin ja muiden Valioliigan rokkitähtien kanssa. Turkulaisen irkkupubin ruudun välittämä kuva Anfield roadilta on jotenkin epätodellinen. Leedsin aiemman korpivaelluksen jälkeen, on syntynyt jonkinlainen tunneside brittidivareihin. Valioliigaan nousemisessa on ollut myös kyse luopumisesta: ei enää wiganeita, prestoneita tai derbyjä, vaan tähtisikermiä ja Roope-setien rahoittamia megaseuroja, joille nousijajoukkueet ovat lähinnä kiusallisia etappeja kannujen voittamisen ja kullanhuuhdonnan ohessa. Leedsin ensimmäinen Valioliigaottelu jättää kaksinaisen tunnejäljen: ylpeyden siitä, että Marcelo Bielsan Leeds pelasi identiteettinsä näköistä peliä ja levottomuuden siitä, että pinnojakin olisi ollut otettavissa, mutta ne lipsahtivat lopulta kuin liukkaat ahvenet käsien välistä.

Leeds United 2020-2021

Odotin Leedsille vaikeaa kautta. Ajattelin että vahvistuksia ei ehditä ajaa kunnolla sisään ennen kuin Valioliigakausi koronan pätkimän kesätauon jälkeen pyörähti jälleen käyntiin. Leeds lyö kotonaan Fulhamin ja Sheffield Unitedin. Peleistä saadut pisteet ovat puhdasta kurssinpohjalla olevaa bitcoinia, koska siitä vielä tässä vaiheessa kautta vääräksi todistamattomasta näkökulmasta katsottuna, pinnat otettiin päävastustajilta. Uneksijat ja romantikot nousevat valkoisten terälehtien päälle soittamaan harppuaan, kun Leeds pelaa sankarillisesti tasapelin Manchester Cityä vastaan. Samaan aikaan loukkaantumiset runnovat Leedsiä, vaikka se jääkin kontekstissaan Liverpoolin loukkaantumisten katveeseen. Ohipeli Wolvesia vastaan ei haittaa, kun oma inhokkini Aston Villa kaatuu tyylipuhtaasti vieraissa.

Villa ottelusta alkaa rosoisempi kausi, jonka alkuun tulee pari 1-4 -tappiota ja joka saa antikliimaksinsa Ruusujen sodasta, jonka Manchester United ottaa nimiinsä 6-2. Jalkapallopalstat täyttyvät piikittelevistä kommenteista Leedsin pelitapaa koskien: se on naiivi, sillä pudotaan divariin ja sillä ei ikinä voida haastaa Valioliigan suuria eikä lopulta ketään muutakaan. Jopa Shefki Kuqi laulaa kotimaisten valioliigastudion aitiossa Leedsiä divariin. Otan sen tietysti henkilökohtaisesti ja maailmantuskani jalkapallosektorilla ihmettelen päivästä toiseen, että miksi Bielsaa ja Leedsiä ei ymmärretä tai tahdota ymmärtää. 

Nousijajoukkue jatkaa radallaan ja muuttaa jalkapalloa lajina joka päivä ja silti dinosaurukset romantisoivat passiivisesti ja kyynisesti pelaavia lajitovereitaan. Samaisessa irkkupubissa myöhemmin kaveri pomppaa pystyyn ennen minua, kun Raphinha kumoaa Evertonia vastaan Arsenal -matsista alkaneen Leedsin maalintekoa nakertaneen kirouksen. Leeds saattaa olla punainen vaate jollekin ja jopa uhka menneeseen juuttuneille, mutta se voittaa kuluneella kaudella kenties enemmän ystäviä puolelleen kuin mikään muu brittiseura. Superliigastakaan ei tarvitsisi haihatella, jos kaikki joukkueet pelaisivat keskimäärin enemmän, kuten Leeds. Ongelma on kuitenkin siinä, että vastaavaa Bielsan magiaa ei maailmassa ole yllin kyllin jaettavana. Siksi siitä kannattaa dinosaurustenkin hullaantua niin kauan kuin sitä kestää.

Leedsin murhapallo jatkaa jauhamistaan. On hyviä ja huonoja hetkiä. Leeds tulee eräänlaiseen haukkakohtaan, kun Elland roadille saapuu Thomas Tuchelin äärimmilleen virittämä Chelsea. Seuraavat viikot tuovat pelikentän vastakkaiselle puolelle Liverpoolia, Manchester Cityä ja Manchester Unitedia. Bielsa -burnout tarkoittaa tällä kaudella sitä, että Chelsealta otetaan tasaisessa pelissä pinna. Leedsin pelatessa alivoimalla Cityä vastaan Stuart Dallas kiitää lisäajalla Cityn linjan taakse ja leikkaa Leedsille kauden herkullisimman päänahan. Liverpoolia vastaan tasapeli tuntuu jopa hieman hävityltä ja kauden toinen Ruusujen sota päättyy Bielsan hieman kyynisemmän shakkinappuloiden siirtelyn jälkeen tasan. Pinnapussiin putoaa siinä ohessa muutama raskas kolmonen, joten Superliiga -leikittelyn jälkeen katseen voi kääntää sarjataulukon paremmalle puoliskolle ja jopa Englannin kanaalin yli. 

Ennen kauden päättävää ottelua alla on rutiinivoitto Tottenhamista, Burnleyn pöllytys ja tyylivapaa voitto Southamptonista, jossa muun muassa Gaetano Berardi ja Kiko Casilla tekivät valioliiga -debyyttinsä ja toppari Pascal Struijk nähtiin prässin kärkenä. Maaliero kolmessa ottelussa on 9-1. Leeds on kymmenen ottelun kuntopuntarin kärjessä ja sillä on ollut vastassa 5 joukkuetta TOP 7 sijoilta. Naivin pelitavan päälle ei ole hirveästi enää huudeltu. Nyt kannattaakin tapittaa jo tiukasti myös ensi kauteen, sillä valkoisen ruusun terälehden päältä kiikaroituna, silloin pelataan Valioliigan mestaruudesta. Suurseura on palannut.

Viini: GoodEarth Corporationin Jeroboam: valkoisena tai karmiinin punaisena

Kun jalkapallo kävi rikki

José Mourinhon potkuissa olisi ollut yhdelle päivälle kerrakseen futisuutista, mutta klikkilinkit eivät juuri ehtineet vanheta, kun näytöille pomppii välähdyksiä ja kommentteja uudesta superliigasta. Viestit olivat painoltaan sellaisia, että tämä vaikuttaa menevän sukkana läpi. Ensimmäinen reaktioni oli melankolinen: tähänkö nyt oikeasti on tultu? Kokonaisuus avautuu rivi riviltä raadollisempana. Suurseurojen omistajat ovat laskeneet, etteivät he tarvitse muita enää, vaan suunnittelevat oman kutsuihin perustuvan sarjansa, jossa heidän rikastumisensa on kilpailullisesta menestyksestä riippumatta taattu. Kansallisissa sarjoissa voidaan sitten käydä ylivoimaisilla resursseilla heittämässä kärryn pyörää ja markkinoimassa superliigaa. Business casessa oli laskettu, että suurseurat tarvitsevat lisää pelejä, mutta eivät ketä tahansa, vaan toisiaan vastaan.

Tällä haavaa superliiga lässähti

Lopputulemasta riippumatta tiesin, että minä seuraan omia joukkueitani: FC Inter Turkua ja Leeds Unitedia. Tässä järjestyksessä. Valkoisen baletin näyttämön olen jo osittain sulkenut ja superliigan skenaariossa laudat lyötäisiin lopullisesti oviin ja ikkunoihin. Ajatusketjun johdannaisena mielessä käy myös, että eivätkö kannattajat loppujen lopuksi valitse absoluuttisesti itse, mitä sarjoja ja joukkueita seuraavat? Jalkapallon markkinat ovat kuitenkin globaalit ja suurseurat imevät rahaa kaikkialta maailmasta. Neitseelliset markkinat ja kasvupotentiaali ovatkin pitkälti siellä, mistä vain harva kannattaja pystyy edes kerran tai kaksi kaudessa lentelemään paikan päälle peliä katsomaan. Raha liikkuu TV-oikeuksissa ja fanitavaran myynnissä. Täydet stadionit ovat pienempi siivu siitä potista, jonka suurseura rahana vaihtaa, ja kun omistajien intressit ovat nimenomaan sisään tulevan rahavirran maksimoinnissa, saavutaan kummallisiin risteyksiin. Omistajia ei välttämättä kiinnosta jalkapallo tipan tippaa. Heille on ihan sama, että täyttyykö Old Trafford Englannissa vai vuokrattu stadion jossain päin Aasia. Sillä on merkitystä kumpi tapa tuottaa enemmän. Kummasta kääritään paremmat TV-rahat, oheismyynnit ja kummassa tavassa lippujen hinta voidaan sovittaa (lue: nostaa) mahdollisimman tuottavalle tasolle.

Superliiga vaikutti jenkkityyliseltä NHL:n, NFL:n tai NBA :n tapaiselta konseptilta. Ottelutapahtumista olisi varmasti rakennettu suuren luokan spektaakkeleja. Tästä hetkestä katsottuna superliigan puuhamiehet eivät olleet ymmärtäneet edes vähää alusta sitä, miten syvälle juurtunutta jalkapalloa kulttuurillisesti ja historiallisesti on. Se oli suurin virhe ja haluan uskoa, että superliiga kaatui juuri tähän. Ohiveto ei koskenut nimenomaisesti urheilua viihteenä, vaan ihmisten elämää perustavanlaatuisesti. Jalkapallo tulee usein ensin ja elämä on silloin vain osa sitä. Siksi superliiga hankkeena politisoitui etenkin Englannissa.

Valioliigaan tämänhetkistä sarjataulukkoa katsellessa väkisinkin herää kysymys, että miksi Tottenhamin (kuudes), Liverpoolin (seitsemäs) tai Arsenalin (yhdeksäs) tulisi päästä pelaamaan suuremmista palkintorahoista kuin Leicesterin (kolmas) tai West Hamin (neljäs)? Juventus otti juuri pataan Atalantalta ja tämän siivittämänä Atalanta porskutti sen ohi sarjataulukossa. Urheilun ja osin liiketoiminnankin periaatteista katsottuna tuntuu vieraalta se, että isoilla resursseilla (jotkut jopa vuodesta toiseen) alisuorittavat seurat ansaitsisivat mitään erityiskohtelua. Hyväntahtoista naureskelua ne ansaitsevat, kunnes saavat kilpailullisen tasonsa resurssien mahdollistamalla tasolle. Toki he saavat myydä pelipaitojaan ympäri maailmaa niin paljon kuin pystyvät. Ei sitä kukaan ole heiltä ottamassa pois.

Kansalliset sarjat ja UEFA iskivät väkevästi vastapalloon. Tosin on ymmärrettävä, että heillä oli myös taloudellinen intressi varjeltavana, vaikka he saivatkin käteensä todelliset valttikortit:

Valtti 1: laji on olemassa kannattajia varten

Valtti 2: ansainnan tulee perustua kilpailulliseen menestykseen.

Ensimmäinen kortti olisi auennut superliigalaisille pienen tutkimuksen avulla ja toisessa olisi voinut konsultoida suomalaisia lätkäihmisiä. UEFA:n on nyt kuitenkin tarkasteltava kriittisesti myös omia mallejaan, sillä seuraava superliiga on varmasti jo pöytäkirjoissa. Rahan ja vallan tavoittelun lisäksi superliiga oli oire nykymallien riittämättömyydestä. Siksi sitä ei voi peittää laastareilla, vaan se on jotain, mikä täytyy tuntea ihollaan niin kauan kuin meillä on jalkapalloa ja siihen liittyviä asioita päätettävänä.

Viini: kontaminoitui vauhdilla

Leeds United -Liverpool FC: kylmää ja kuumaa

Leedsin ja Liverpoolin kilpailulliset intressit kolhaisivat toisiaan kunnolla 1960-luvulla. Sekä Don Revien Leeds että Bill Shanklyn Liverpool olivat tiukassa lennossa ja ne kilpailivat samoista taivaspaikoista. Yksi kilvoittelun kuumimmista pisteistä oli vuoden 1965 FA Cupin finaali. Liverpool vei matsin nimiinsä 1–0. Joukkueiden suhteen kannalta vielä merkittävämpi ja edelleen joukkueiden välejä määrittelevä ottelu oli 1969 Anfieldilla käyty mestaruuden ratkaissut ottelu. Leeds tarvitsisi vähintään pisteen voittaakseen sarjan. Liverpool tarvitsi voiton pitääkseen mestaruushaaveet elossa. Ottelu päättyi 0–0 ja tämä tarkoitti sitä, että Leeds nappasi mestaruuden Liverpoolin nenän edestä. 

Ennen kyseistä ottelua Don Revie oli ohjeistanut joukkuettaan tervehtimään Liverpoolin fanaattisimpien kannattajien Kop-päätyä, mikäli mestaruus ratkeaisi. Leedsin pelaajien juhliessa mestaruuttaan omien kannattajien edessä Revie vielä muistutti asiasta ja niinpä Leedsin pelaajat Bremnerin johdolla kävivät tervehtimässä Kop -päätyä. Huliganismin nousun vuosina tämä oli riskaabeli siirto, mutta Revie oli lukenut Liverpoolin jalkapallokaupungin sielunmaisemaa hyvin. Kop -pääty otti Leedsin hyvin vastaan, ja kannattajat katsomossa juhlivat yhdessä Leedsien pelaajien kanssa mestaruutta. Tapauksella ja ottelulla oma paikkansa molempien seurojen historiassa. Tuosta hetkestä alkaen joukkueilla ja sen kannattajilla on ollu keskenään tietty kunnioitukseen perustuva side.

Legendat Don Revie ja Bill Shankly

Välit lähtivät viilenemään päin 1973, jolloin joukkueet pelasivat Anfieldillä jälleen mestaruudesta. Kotiyleisö teki vihansa vierasjoukkuetta kohtaa selväksi. Liverpool voitti ottelun 2–0 ja marssi lopulta mestaruuteen. Vuotta myöhemmin Brian Cloughin Leedsin ensimmäisessä kilpailullisessa ottelussa nyrkit heiluivat. Ensin Johnny Giles heitti sivukoukun Kevin Keeganiin. Giles selvisi keltaisella kortilla. Sitten sekä Liverpoolin Kevin Keegan että Leedsin Billy Bremner lensivät nyrkkeilymatsinsa jälkeen suihkuun. Tiettävästi Keegan oli luullut, että juuri Bremner oli losauttanut häntä aiemmin nyrkillä ja päätti maksaa kalavelkansa. Jalkapalloliitto ruokki molempia pelaajia 11:sta ottelun pelikielloilla, mikä hiekoitti heti alkuun Cloughin taivalta Leedsissä. Clough oli ottanut lyhyeksi jääneen, mutta intensiivisen Leeds-uransa agendalle seuran maineen ja pelityylin (dirty Leeds) puhdistamisen.

Kapteenit Kevin Keegan ja Billy Bremner

1980-lukua kohti mentäessä Leedsin siipi taipui ja se painui lopulta divareiden kurimukseen. Liverpool eli tuolloin omaa kulta-aikaansa ja suoran kilpailullisen asetelman puuttuminen laimensi seurojen välejä. Leedsin palatessa 1990-luvulla pääsarjaan sitä ja Liverpoolia yhdisti viha Manchester Unitedia kohtaan. Vuonna 1992 Manchester United tarvitsi Anfieldilla voiton pitääkseen itsensä Leedsin kannoilla mestaruustaistelussa. Liverpool voitti ottelun 2-0 ja The Kopista kuului jälleen Leeds -chäntit. Sittemminkin Leedsin ja Liverpoolin kohdatessa ”Stand up, if you hate ManU” -chäntti on kuulunut laululistaan. Yhteinen vihollinen yhdistää.

Takaisin tähän aikaan

Katsoin joukkueiden kauden ensimmäistä matsia olut -lasin takaa pubissa. Ottelun seuraaminen oli jotenkin epätodellista. Alusta asti kilppariin vetäytyvien ja aikaa pelaavien lutoneitten, millwallien ja wiganeiden sijaan Leeds pelasi supertähtiä vilisevää Liverpoolia vastaan, joka ei todellakaan tullut peruuttelemaan. Leeds oli lyhyeksi jääneen kesätauon jälkeen ikään kuin matkustanut toiseen todellisuuteen. Se oli jotenkin hämmentävää ja tunsin myös jonkinlaista melankoliaa siitä, että divarivuodet olivat nyt takanapäin.

Kausi käynnistyi vauhdikkaasti

Ottelu potkaistiin käyntiin. Rankkari ja Mohamed Salahin salamamaali nostivat kylmää hikeä puseroon, mutta kun Leeds tuli ensin kerran ja sitten vielä toisenkin kerran tasoihin, oli helppo uskoa, että tämä tapahtuu kolmannenkin kerran. Toki 4–3 tappio jätti hapansilakanmakua suuhun, mutta tuossa ottelussa Leeds osoitti sen, että se pelaa aivan oikeassa sarjassa. Marcelo Bielsa alleviivasi pelisuunnitelmassaan myös sitä, ettei Leeds tule Valioliigassa luopumaan pelillisestä identiteetistään. Siksi se on voittanut kuluvalla kaudella paljon uusia futiksen ystäviä puolelleen ja hiljalleen irvileukojen huutelut naivista pelitavasta ovat vaienneet. Totuus löytyy sarjataulukosta.

Murder- vs. Heavy metal -ball

Tulevassa Leeds-Liverpool-ottelussa on vähän samaa klangia kuin Leedsin ja Manchester Cityn -ottelussa. Liverpoolilla painaa pohkeissaan Mestareiden liigan hapot. Tosin Liverpoolin tippuminen sieniliigasta tarkoittaa sitä, että sen kaikki panokset ovat nyt Valioliigan -pelipöydällä. Leeds voi lähteä otteluun käytännössä paineettomasti ja sillä on lähtökohtaisesti vain voitettavaa. 

Leedsin kokoonpano on viimeisissä otteluissa ollut kauden parhaassa kuosissa. Pienenä huolenaiheena on Cityä vastaan Fernandinhon sikamaisen taklauksen kohteeksi joutuneen Raphinhan tilanne. Rennesistä Leedsiin ryöstetty Raphinha on osoittanut olevansa yksi Valioliigan parhaita pelaajia ja jo itse ottelun kannalta olisi sääli, jos brassi jää pehmittelemään lihaksiaan. Bielsalla on kuitenkin heittää Helder Costa ja Jack Harrison laidoille eli mahdottomaksi tilanne ei Raphinhasta riippumatta äidy. Leeds voi voittaa ottelun ja pitää ainakin kannattajiensa salaisen haaveen jopa europelipaikoista hengissä. Liverpool on taasen klassisen pakkovoiton edessä, koska se on odotuksiinsa nähden alisuorittanut Valioliigassa ja se joutuu tosissaan venymään, mikäli aikoo ensi kaudellakin pelata Mestareiden liigaa. Yhtä kaikki. Ottelussa vauhdista ei tulla tinkimään, kun Jürgen Kloppin Liverpool paukuttaa heavymetalli -futistaan ja Bielsa auraa murhapallollaan näkymää siihen, minkälaista jalkapallo tulee olemaan myös tulevaisuudessa.

Viini: räjähteleviä makuja, nopeita lihassoluja ja rumpujen pauketta

Futiskirjat: The Unforgiven

Rob Bagchin ja Paul Rogersonin The Unforgiven (The Story of Don Revie’s Leeds United) kuvaa yhden valioliigahistorian parhaimman joukkueen menestyksekkäimmän jakson. Don Revie päätyy Leeds Unitedin valmentajaksi, koska ketään muutakaan ei tehtävään oikein ollut houkuteltavissa. Toisen divisioonan syövereissä kärvistelevä Leeds ei ollut suurseuran eikä oikeastaan edes uinuvan suurseuran maineessa ja siksi valmentajaehdokkaita ei ollut jonoksi asti. Don Revie taas oli pelaajauransa jälkeen liukumassa kokonaan rakastamansa lajin ulkopuolelle, joten tavallaan kaksi epätoivoista saivat toisensa. Lopputulemana oli yksi brittifutiksen suurista tarinoista. Revie oli Leedsin managerina vuosina 1961-1974, jona aikana hän voitti kahdeksan eri liiga- ja cup-mestaruutta.

The Unforgiven

The Unforgiven on tarina nimenomaan Don Revien Leedsistä ja napsun enemmän Don Reviestä kuin Leedsistä. Kirja vie lukijan Revien viereen kentän laidalle seuraamaan Leedsin nousua yhdeksi brittifutiksen suurista nimistä. Kirja tarinoittaa sekä sen, mikä Don Revien Leedsistä teki niin hyvän, että myös sen, miten lähellä on ollut, ettei koko Revien dynastiaa olisi päässyt syntymään. Pala palalta Revie sai  koottua itselleen joukkueen, jota lopulta oli hyvin vaikea pysäyttää. Revien joukkue ja kirja vilisee Leedsin legendoja, kuten Billy Bremner, Johnny Giles, Eddie Gray, Peter Lorimer ja Bobby Collins, jotka loivat perustuksen Leedsin menestytarinalle.

Kirja kuvaa Revien pedanttina ja voitontahtoisena henkilönä. Hän oli valmis toistamaan jääräpäisesti rutiinejaan ennen otteluita ja liukumaan onnenpukunsa kanssa taikauskoisuuteen saakka, mikäli olisi edes pienikin mahdollisuus, että se auttaisi Leedsin voittoon. Samaan aikaan Revie piti hyvää huolta sekä hänen pelaajistaan että heidän perheistään. Hän rakensikin enemmänkin seurahenkeä kuin joukkuehenkeä. Revie oli niin kiinni pelaajissaan, ettei hän tehnyt varsinaiseen pelaajarinkiin suuriakaan muutoksia sen jälkeen, kun hän oli onnistunut nostamaan Leedsin pääsarjaan. Revie oli tavallaan yhden joukkueen mies ja kun joukkueesta oli ulosmitattu se, mitä mitattavissa oli, jatkoi hän eteenpäin Englannin maajoukkueen valmentajaksi. Leeds oli kuitenkin se joukkue, josta hän valmentajauransa ritarinmerkit keräsi.

Kirjaa avaa myös yhden Valioliiga -myytin, Dirty Leedsin, syntyä. Revien väitetään käyttäneen kaikki lailliset ja laittomat keinot joukkueensa menestymisen eteen. Laittomuuksia ei itsessään, koskaan ole todistettu ja The Unforgiven taustoittaa sitä, miksi ”Dirty Leeds” -käsite on saattanut syntyä. Revie on Leedsin divarivuosina perustanut pelinsä puolustukseen ja fyysiseen pelitapaan. Brittifutiksen narratiiviin kuului se, että pääsarjaan ei voinut päästä pelaamalla, vaan sinne piti raivata reitti tappelemalla. Leeds säilytti pelitapansa ensimmäisinä pääsarja -vuosina ja lisäksi Revie imi Leedsin peliin vaikutteita eurokenttien vastustajilta. Eritoten mallia otettiin juonikkuudesta tunnetuilta italialaisilta ja näiden oppien hyödyntäminen ei ollut Englannissa kaikkien mieleen. Samaan aikaan suorasukainen Revie onnistui saamaan kabineteissa vaikutusvaltaisia vihollisia, jotka kirjan mukaan kantoivat kaunaa Revielle ja ponnistelivat sen eteen, että Leeds ei menestyisi. Niinpä Leedsiä mustamaalattiin myös tarkoitushakuisesti.

Revien kikkapussista toki löytyi useampiakin kortteja, mutta tästä ajankohdasta katsoen ne vaikuttavat kuitenkin aika harmittomilta. Esimerkiksi europelissä Torinoa vastaan Revie vaihtoi kaikkien pelaajiensa pelipaitojen numerot ennen ottelua, jotta vastustajan oli hankalampi pysyä omassa pelisuunnitelmassaan. Lopulta todistamatta jäivät kaikki Revieen kohdistuneet rankemmat, kuten tuomarien ja vastustajien lahjomisesta esitetyt syytökset. Niiden varjo seurasi häntä kuitenkin hautaan asti ja vähän siitä eteenpäinkin. Kirja kuvaa Revien Leedsin enemmänkin siten, että se kärsi useamman kerran ratkaisuotteluissa luokattomasta tai korruptiolta tuoksahtavasta tuomaroinnista. Revien kausi Leedsissä oli sekä suurten voittojen, että myös katkerien tappioiden kausi.

Leeds ei Revien alaisuudessa päässyt ”Dirty Leedsin” -maineesta ja riippumatta siitä, miten hyökkääväksi ja viihdyttäväksi Revie Leedsin pelityylin muutti, yleisö ei toivotusti löytänyt Elland roadille. Siksi Revien tarina on myös traaginen. Hän ei saanut myöskään Englannin maajoukkuetta riittävään lentoon ja hän erosi tehtävästään siirtyäkseen valmentamaan Arabiemiraatteja. Kylkiäisinä tuli kymmenen vuoden toimitsijakielto FA:lta. Kielto kumottiin myöhemmin, mutta Revie ei koskaan enää valmentanut Englannissa.

Kirja itsessään on tarkka kuvaus yhdestä englantilaisen jalkapallon suurista tarinoista. Kerronta ei itsessään välttämättä ole aina niin lennokasta ja kielikin oli ajoittain kirjoittajalla vaikeaselkoista. The Unforgiven ansaitsee hyllypaikkansa kirjattuna todisteena siitä, miten Leedsistä on kasvanut suurseura. Se myös hälventää sumua sekä Don Revien persoonan että kaikkien aikojen Leedsin ympäriltä. Kirjaa lukiessa pystyi hahmottamaan analogiaa Revien Leedsin ja nykypäivän Leedsin väliltä. Sekä Revie että Marcelo Bielsa ja miksei vuosituhannen taitteen David O’Learykin liputtivat energisen ja hyökkäävän futiksen puolesta. Kyseinen pelitapa leimaa kaikkia Leedsin menestyksen vuosia, ja kenties juuri se on vahvana elementtinä länsi-Yorkshirelaisen suurseuraan DNA:ssa. Ainakin lahjomaton "The Unforgiven" todistaa sen puolesta.

 

Viinikuvaus: sitä samaa, mikä aina toimii

Marcelo Bielsa ja Leeds United: mikä niissä puree?

Marcelo Bielsan Leeds United on ollut yksi Valioliigakauden puhutuimpia ilmiöitä. Intensiiviseen prässiin ja pallonhallintaan perustuva hyökkäävä jalkapallo on lämmittänyt monien jalkapalloromantikkojen sydämiä. Leeds ja Bielsa ovat voittaneet puolelleen uusia viihdyttävän jalkapallon puolesta liputtavia ystäviä, mutta samaan aikaan Leedsin brittifutikselle ja erityisesti nousijajoukkueelle epäkonventionaalinen pelitapa on tappion hetkillä nostattanut kommentteja naiivista pelitavasta. Kritiikki on väliin saanut myös vahingoniloisia piirteitä.

Nousijoukkue Leeds on pitänyt 11:sta eniten palloa eurooppalaisiin huippusarjoihin peilaten

Leedsin prässi on Euroopan TOP 5 sarjojen intensiivisintä (lähde. fbref.com)

Mikä Leedsissä sitten ihastuttaa ja vihastuttaa? Mitä Leedsistä ja Marcelo Bielsasta olisi hyvä ymmärtää?

Leeds on lähtenyt käytännössä vastustajasta riippumatta jokaiseen peliin samalla pelifilosofialla: pelit voitetaan hyökkäämällä. Brittifutiksen narratiivissa on romantisoitu pieniä ja piskuisia seuroja, jotka altavastaajana kyynisesti puolustamalla maksimoivat tuloksen. Putoamisvaarassa olevien joukkueiden pelastajaksi säännöllisesti kutsuttava Sam Allardyce on yksi tämän narratiivin sankarihahmoja. Sitten viheriön reunalle tulee pahvinen kahvimuki kädessään Bielsa, joka pelifilosofisesti ei oikein millään tavalla sovi brittifutiksen perinteisiin kaavoihin. Bielsan Leeds haastaa sen oletuksen, että hyökkääminen olisi jotenkin maailmantähtiä vilisevien suurseurojen etuoikeus. Samalla tavalla José Mourinhon Tottenham haastaa sen oletuksen, että maailmantähtiä vilisevän joukkueen tulisi lähtökohtaisesti hyökätä: ja silloin kun joukkueet häviävät, on helppo osoitella managereiden pelifilosofiaa, vaikka pelitavan sijaan tulosta olisi heilauttanut enemmän yksittäiset virheet tai peliin lähtemättömästi kuuluvat sattumanvaraiset tapahtumat.

Mourinho ja Bielsa ovat muutenkin kuluvan kauden Valioliigassa herkullinen vastinpari. He asettuvat monen nelikentän vastakkaisiin kulmiin. Mourinho piiskaa väkevästi ”voittoon hinnalla, millä hyvänsä” -mentaliteetilla, kun Bielsa taas rakentaa oikeudenmukaisuutta korostavista arvoista. Bielsa uskoo, että pelaajat pelaavat paremmin, kun he uskovat tekevänsä oikein. Bielsa tyypillisesti otteluiden jälkeen summaa sen heijastelivatko ottelutapahtumat tulosta eli oliko tulos oikeudenmukainen. 

Yksi asia on varmaa: sekä Mourinho ja Bielsa haluavat yhtä palavasti voittaa jokaisen ottelunsa. Lähestymistapa ja todennäköisyyksien optimointi lähtee vain eri suunnista. Voiton tahdon suhteen Mourinho ja Bielsa niitataan nelikentän samaan kulmaan.

Pelifilosofian eri kulmissa

Bielsan Leedsistä puhutaan viihdyttävänä joukkueena ja tämä on täysin totta. Keskustelu ajautuu kuitenkin sivuraiteille siinä kohtaa, kun lähdetään leimaamaan viihdyttävää peliä itsetarkoitukselliseksi ja siten otteluiden voittaminen jäisi pelitavalle alisteiseksi. Hyökkäävä ja viihdyttävä pelitapa on tietysti hyvää bisnestä, koska jalkapallo sinänsä kilpailee ihmisten vapaa-ajasta ja rahasta monen muun asian kanssa. Ihmiset haluavat keskimäärin mieluummin viihtyä kuin tylsistyä vapaa-ajallaan.  Hyökkäävän ja viihdyttävän pelitavan avulla on helpompi kerätä lisää kannattajapohjaa, ja sitä kautta suurempia rahavirtoja seuraan. Juuri tämä on se etu, jonka Bielsa pystyy pidemmällä tähtäimellä Leedsiin tuomaan. Kuitenkin pelaajia ja valmentajia mitataan lajin sisällä nimenomaan tulosten kautta. Jos Leeds ajautuu surkeaan tuloskuntoon, Bielsa saa kenkää. Piste. Bielsaa hieman opiskelleet tietävät myös hänen vihaavan häviämistä aina sellaiseen pisteeseen saakka, että reaktiot tappion jälkeen ovat eriskummallisia vai milloin olet viimeksi jonkun vastoinkäymisen jälkeen maannut alastomana hierontapöydällä?

Marcelo Bielsa oli ehdolla vuoden 2020 parhaaksi valmentajaksi. Ehdokkuus nosti hänet jälleen sellaisten valmentajien rinnalle, kuten Jürgen Klopp ja Hans-Dieter Flick. Asetelma rikkoo jälleen yhtä konventiota: miten Englannin toisen sarjaportaan voittanut valmentaja voidaan nostaa samalla podiumille kuin Euroopan suurimpien ja rahakkaimpien sarjojen voittajat? Pokaalit itse kilpailuista jaettiin kuitenkin jo ennen vuoden valmentajan valintaa. FIFA etsi vuoden parasta valmentajaa ja voitettujen mestaruuksien lisäksi yksi ilmeinen kriteeri tälle lienee se, että kuka valmentaja pystyi maksimoimaan parhaiten olemassa olevasta potentiaalista parhaan tuloksen. Bielsa oli suhteellisen lyhyessä ajassa tehnyt Englannin mestaruussarjan alemman keskitason joukkueesta sarjansa ylivoimaisen mestarin. Resursseihin nähden se oli poikkeuksellinen saavutus ja sen myös FIFA huomioi.

Leeds United palasi Bielsan johdossa Valioliigaan kuudentoista vuoden korpivaelluksen jälkeen

Etenkin kuluvan kauden alussa Leedsin hävitessä analyysi oli helposti, että Hodgson tai Rodgers tai joku muu voitti Bielsan nimenomaan taktisesti. Ulkoapäin annettua neron leimaa haluttiin himmentää ja epäkonventinaalisesti toimivat Bielsa ja Leeds haluttiin laittaa ruotuun. Bielsa itsepäisenä ja kummallisena hahmona varmasti ärsytti ja ärsyttää edelleen joitain ihmisiä. Bielsa tai tämän päivän Leeds eivät yksinkertaisesti vaan sovi moniinkaan perinteisiin muotteihin. Tämä tarkoittaa tietysti sitä, että ihmiset joutuvat tilanteeseen, joissa tulee kyseenalaistaa joka omat tai jonkun toisen näkemykset siitä, miten jalkapalloa tulee tai voi huipputasolla pelata. Helpompi tie on kääntää katseet ulospäin ja vastustaa sellaista, joka itselle näyttäytyy vieraalta.

Kaiken humun ja hulinan keskellä vaikuttaa välillä unohtuvan se, että Leeds on nousijajoukkue ja sen palkkakulut ovat Valioliigan toiseksi pienimmät. Leeds joutui mestaruuskautensa jälkeen pikapikaa laittamaan palikkansa sellaisille paikoille, että ne kestävät maailman kovimman liigan jyskytykset. Valioliigaan noususta on hyvä ymmärtää vielä se, että mestaruussarjassa on tiukat raamit sille kuinka paljon joukkue voi esimerkiksi pelaajahankintoihin käyttää rahaa. Jos standardeja ei täytetä, niin sakko- ja pisterangaistuksia ropisee. Näin ollen joukkueen noustessa Valioliigaan tilanne on jo valmiiksi erittäin haastava. Fulhamin ja West Bromwichin tilanne kertoo tätä tarinaa. Fulhamin ja WBA:n lisäksi meillä on käsillä Leeds, joka jatkuvista avainpelaajien loukkaantumisista huolimatta on puolessa välissä kautta yhdentenätoista. Arsenalia kaksi ja Tottenhamia neljä pistetä perässä.

Leedsin palkkakulut ovat Valioliigan toiseksi pienimmät (lähde. www.spotrac.com/epl/payroll/)

Jos vedetään mutkat suoriksi, niin tippuakseen sarjasta, Leedsin tulisi loppu kauden aikana voittaa viisi peliä vähemmän kuin Fulham. Fulham on voittanut koko kauden aikana tähän asti kaksi peliä. Leeds ja nimenomaan Marcelo Bielsan Leeds on tällä kaudella tehnyt poikkeuksellista tulosta olosuhteisiin ja resursseihin nähden. Kaiken kukkuraksi tulos on tullut upealla jalkapallolla, joka on ihastuttanut monia ja ärsyttänyt joitain. Mitkä siis oikeasti ovat niitä kysymyksiä, joita Leedsistä, Marcelo Bielsasta ja lajin evoluutiosta jalkapalloa enemmän tai vähemmän opiskelevien kannattaisi kysyä? Se on varmaa, että jalkapallo muuttuu ja Marcelo Bielsan Leeds surffaa muutoksen aallonharjalla.

Viinikuvaus: taikajuomaa

PS.kirjoittaja on aiemmin tutkinut Leedsiä seuraavissa teksteissä

Futiskirjat: Damned United - Tappion ja Viha päivät: https://futistajaviinia.blogspot.com/2020/12/futiskirjat-damned-united-tappion-ja.html

Ruusujen sota (Leedsin ja Manchester Unitedin rivalry): http://futistajaviinia.blogspot.com/2020/12/ruusujen-ja-kaupungintalojen-sota-leeds.html

Rolling Stones vs. The Beatles (Leedsin ja Chelsean rivalry): https://futistajaviinia.blogspot.com/2020/12/rolling-stones-vs-beatles-leeds-united.html

Futiskirjat: Bielsan hulluuden jäljillä: https://futistajaviinia.blogspot.com/2020/05/futiskirjat-bielsan-hulluuden-jaljilla.html

Hajatelmia Marcelo Bielasta ja Leedsistä: https://futistajaviinia.blogspot.com/2020/01/hajatelmia-marclo-bielsasta-ja-leedsista.html

Elland Roadilla tilit tasan (reissuraportti Leeds-Blackburn -ottelusta): https://futistajaviinia.blogspot.com/2019/11/elland-roadilla-tilit-tasan.html

Kapsaisiinia Elland Roadilla (reissuraportti Leeds-Wigan -ottelusta): https://futistajaviinia.blogspot.com/2019/04/kapsaisiinia-elland-roadilla.html

Kehäketun ja kummisedän päiväolut (ennakko Leeds-Middlesbrough -matsiin): https://futistajaviinia.blogspot.com/2019/02/kehaketun-ja-kummisedan-paivaolut.html

Kanarialinnun viserrys: Leeds-Norwich 1-3: https://futistajaviinia.blogspot.com/2019/02/kanarialinnun-viserrys-leeds-norwich-1-3.html

Talviklassikko divarista: Bielsa- vai Pukkiparty?: https://futistajaviinia.blogspot.com/2019/02/talviklassikko-divarista-bielsa-vai.html

Marcelo Bielsa ja Leeds United: kun yksi hullu kaataa koko pöydän: http://futistajaviinia.blogspot.com/2019/01/marcelo-bielsa-ja-leeds-united-kun-yksi.html

Leeds United: katastrofiseurasta karnevaalin pääesiintyjäksi: https://futistajaviinia.blogspot.com/2018/08/leeds-united-katastrofiseurasta.html