Eilen illalla eurooppalainen huippufutiskausi sai taas
päätöksensä. Mestareiden liigassa kohtasivat Real Madrid ja Atlético Madrid.
Hiljattain pelattiin myös jääkiekon MM-kisojen finaali Suomen ja Kanadan
välillä. Tuo finaali oli yksi tylsimmistä näkemistäni finaaleista
huippu-urheilussa. Kanada teki alussa maalin, jonka jälkeen se keskittyi
sekoittamaan Suomen avauspeliä ja Suomi ei päässyt koko ottelussa oikein
mihinkään. Lätkän MM-finaali jätti pienen karvaan jälkimaun suuhun. Se maistui
edelleen, kun Alicia Keys hiljensi koko San Siron stadionin. Väkisinkin tuli
mieleen, että mitä seuraavaksi? Atlético Madrid puolustaisi villisti, iskisi
yhden maalin ja Real Madrid ei pääsisi mihinkään. Skenaario olisi melkoinen
allegoria Kanada-Suomi-pelille ja antikliimaksi yhdelle maailman hienoimmista
urheiluturnauksista.
Jalkapallo osoitti taas paikkansa kuningaslajina ja
mestareiden liigan finaalin tarina oli toisenlainen. Atlético Madrid otti tai
sille annettiin pallonhallinta ja Real Madrid iski vastaan. Peli oli alusta
asti vauhdikas ja viihdyttävä. Sergio Ramos rouhi pallon maaliin. Real-ikonin
osuma finaalissa, oli se sitten paitsio tai ei, oli monella tasolla merkittävä.
Se ei ollut pelkästään tärkeä peliä avaava maali, vaan se herätti henkiin koko
sen kulttuurin ja ikuisen isovelipikkuveli -köydenvedon, jota madridilaisseurojen
välillä on. Ramos oli täydellinen pelaaja tekemään maalin Real Madridille.
Samansuuntaista syvyyttä ja merkitysten kirjoa olisi edustanut Fernando
Torresin maali Atléticolle.
Diego Simeone ei jäänyt puristelemaan muniaan, vaan loihti
toiselle jaksolla hyökkäävämmän pelisysteemin ja se puri. Real Madrid oli
purjeessa toisella jaksolla. Simeonen johdolla Atlético, joka on vuosien
varrella tehnyt puolustuspelistä taidetta, osoitti hienoa muuntautumiskykyä.
Otteluun tuli mielenkiintoinen vivahde: ensimmäistä puoliaikaa hallitsi entisen
hyökkäävän keskikenttäpelaajan, Zinedine Zidanen, kliininen puolustussysteemi.
Toista puoliaikaa väritti entisen tinkimättömän taistelijan, katkojan ja
puolustuspelin moottorin, Diego Simeonen, tehokkaasti Realin maalia kohti
vyöryvä hyökkäyspeli.
Heti toisen puoliajan alussa jalkapallonmaailman vihaama
Pepe ajoittaa taklauksensa huonosti ja Torres kalastaa rankkarin. Vahingonilon
mittarit värähtivät varmasti tappiin. Kuka olisikaan ollut sopivampi pelaaja
aiheuttamaan rangaistuspotkun kuin Pepe? Pepen liskomaisessa olemuksessa ja
keinoja kaihtamattomassa pelityylissä on jotain, joka pistelee koko
futismaailmaa. Jätkä on täysi mulkku pelikentällä. Samalla hän on voittanut
seurajoukkue-tasolla melkein kaiken, minkä voi voittaa.
Kenties Realin Keylor Navas pääsee juuri riittävästi Antoine
Griezmannin ihon alle: Griezmann laukoo rankkarin noin kaksi senttiä liian
korkealle. Pallo tärähtää takaisin pelikentälle. Ei maalia.
Peli näyttää kulkevan kohti väistämätöntä 1-0-tulosta, mutta
seuraava käänne on jo muhimassa. Muutama nopea siirto Realin puolustuspäässä ja
vaihdosta tullut Yannick Carrasco karkaa maalin edessä myös vaihdosta tulleelta
Lucas Vazguezilta. Peli on 1-1. Altavastaaja ja neutraalin yleisön sydämet
valloittanut pikkuveli, Atlético Madrid, tulee kuin tuleekin takaisin peliin.
Finaali on jo tässä vaiheessa klassikko. Finaalin arvoinen spektaakkeli, joka
jää elämään vielä pitkäksi aikaa. Tämän turnauksen päätteeksi ei minkään maan
tai seuran kolmosjoukkue nostele pokaalia. Voitto ratkaistaan äärimmilleen
treenattujen maailman lahjakkaimpien huippu-urheilijoiden välillä pienillä
marginaaleilla.
Varsinaisen peliajan lopun häämöttäessä huomio kiinnittyy
siihen, miten yksi toisensa jälkeen Realin pelaajat lakoavat nurmen pintaan
kramppien lamaannuttamana. Rajuimmat krampit iskee ottelun todelliselle
hahmolle Gareth Balelle. Koko ajan sattuu ja krampit näyttävä ruoskivan
pohkeita jokaisen askeleen jälkeen. Vaihdot on tehty. Realia on haavoitettu.
Haistaako Simeone veren?
Jatkoaika oli yllättävän tasainen. Periaatteessa Real pelasi
kahden pelaaja vajaalla, koska myös Luka Modrić oli kramppien vallassa
tiputtanut pelisukkansa. Huonosti ajoittuva kramppi tai väsymyksen aallon tuoma
herpaantuminen saattaisi parissa sekunnissa ratkaista ottelun ja imaista tyhjäksi koko
kauden työn. San Siro ei ollut enää vain jalkapalloareena.
Se oli paljon enemmän: unelmien, toiveiden, historian, pakkomielteisen
harjoittelun ja tuhansien tarinoiden näyttämö.
Jatkoaikakaan ei tuonut näyttämölle vielä voittajaa.
Ammuttaisiin rangaistuslaukaukset. Real Madridin laukojista kaksi ensimmäistä
Vazguez ja Marcelo näyttävät keskiympyrästä kävellessään siltä, että he murtuvat
hetkenä minä hyvänsä kyyneliin. Ristiriita näyn ja kylmän viileiden
rankkareiden välillä on valtava. Toisella puoliajalla antisankarin viittaa
kannatellut Griezmann onnistuu. Gabi onnistuu. Hieman yllättäen aivan puhki ollut
Bale tulee laukomaan Realin kolmannen rankkarin. Nyt ollaan haukkakohdassa.
Miten ihmeessä fysiikkansa rajat jo ylittänyt Bale voi vielä laukoa rankkarin?
Navas rukoilee maalin edessä Balelle edes pientä energian ripettä. Bale uittaa
pallon oikeaan alakulmaan ja hölkkäilee irvistellen takaisin keskiympyrään.
Niguez onnistuu. Ramos onnistuu.
Juanfran näyttää ottavan hieman hätäisen vauhdin. Navas on
hyvin pilkussa mukana. Pallo pamahtaa tolppaan. Viiden sentin matka halkaisee
tarinan juonen. Toinen puoli jää spekuloimaan ja toinen silottaa tien ottelun
ratkaisulle.
Realin viimeistä pilkkua astelee ampumaan, ehkä puolikuntoinen ehkä
muuten vaan varjojen mailla vaellellut, Cristiano Ronaldo. Olisihan tämä
pitänyt arvata. Yksi aikamme parhaista urheilijoista ja kenties kaikkein paras
jalkapalloilija: diiva, egoisti ja Real Madridin ykköstähti tulee ratkaisemaan
ottelun. Lopputulema on niin ilmeinen, että hetkeksi rankkarin onnistumisen
päälle hiipii epäilyksen varjo. Se kuitenkin häviää hetkessä, kun pallo painuu
voimalla maaliin. Ei mitään uutta auringon alla. Isoveli on isoveli. Pikkuveli
pikkuveli. Ronaldo Ronaldo ja Pepe Pepe. Mestareiden liiga on jälleen
lunastanut paikkansa yhtenä maailman hienoimmista turnauksista.
Viinikuvaus: klassikko, arvokas ja vivahteikas
