Futiskirjat: Naisten laji. Kirja jalkapallosta, Johanna Ruohonen

Blogin vinkkiboksiin poksahtaa suositus Kustantamo S&S:n julkaisemasta ja Johanna Ruohosen kirjoittamasta Naisten lajista. Niinpä on aika lähettää blogin tiedustelupalvelu kirjan perään ja lopulta Naisten laji kulkeutuu kirjoittajan postilaatikkoon. Ruohosen kirja on niin sanotusti ”On mission”. Se heiluttelee valokeilaansa raivoisasti niihin katveisiin, joissa naisten jalkapalloon liittyvä historia ja tarinat ovat jääneet kertomatta. Ekstrapattereille on käyttöä, sillä kohde on kirjailijaa referoiden ”lähes kyntämätön pelto”.

Johanna Ruohosen "Naisten laji"

Kirjan alku on melko dokumentaaristakin luettava, kun Ruohonen nostelee naisten jalkapallon alkulähteiltä lukijoidensa eteen jokaisen pienenkin taimen, jonka onnistuu eri tietolähteistä kaivamaan.  Sinänsä mielenkiintoinen nyanssi on se, että 1900 -luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Dick, Kerr & Co tehtaan työntekijöistä koottu Dick, Kerr Ladies on onnistunut vetämään stadioneille kymmeniätuhansia katsojia. Hiljalleen sen jälkeen naisten jalkapalloon on iskenyt melkoinen eroosio, jota enimmäkseen ovat jouduttaneet kansalliset jalkapalloliitot. Naiset on pitkälti pakotettu pois virallisilta pelikentiltä ja sitä velkaa naisten jalkapallo edelleenkin maksaa, vaikka tuulen suunta onkin vaihtunut. Nykyisellään kirjoittajakin ja toivottavasti mahdollisimman moni muukin ajattelee, että esimerkiksi Megan Rapinoe on parempi esikuva ihmisille kuin Cristiano Ronaldo tai Lionel Messi.

Ruohosen lähtiessä niin sanotusti Eurooppaan radalle muuttuu kirjan kerronnallinen puoli dokumentoivasta tarinoittavaksi, mikä on itselle mieleen. Esimerkiksi Ruohosen kuvaus tyhjästä brittipubista pelipäivänä kirvoittaa kutkuttavalla tavalla perspektiiviä omiin kokemuksiin jo aamulla tupaten täysistä pubeista. Ero on tietysti siinä, että Ruohonen odottaa Englannin naisten maajoukkueen peliä, kun taas blogin kirjoittaja on ollut valmistautumassa tuleviin miesten Valioliigamatseihin.

Tarinoittaminen saa herkullisimmat elementit, kun kirja pureutuu suomalaisten maajoukkuepelaajien, kuten esimerkiksi Tinja-Riikka Korpelan, Linda Sällströmin tai Emma Koiviston, tapaamisten kautta siihen, mitä on ollut ja mitä on olla suomalainen jalkapalloa ammatikseen pelaava nainen. Pelaajien tarinat ja havainnot kuvastavat tietyllä tavalla myös sukupuoliriippumattomasti sitä, miten kaukana glamourista ammattijalkapalloilijoiden arki monessa tapauksessa saattaa olla. Palkalla ja eduilla pärjää, mutta niillä ei rikastuta tai rakenneta uran jälkeistä elämää. Onnelliseksi tekeekin jo se, jos valmennus on jokseenkin täysipäistä, treeniolosuhteet ovat kunnossa ja pääsee pelaamaan. Näin ei tietenkään aina ole ja kirjassa on myös omat rivinsä sille, miten absurdin painajaismaisia seuraympäristöjä maailmalla on.

Kirjasta on moneen. Se on yhdistelmä historiikkia, jalkapallon nykytilan analyysiä, tarinoita ja naisten jalkapalloon liittyvien ilmiöiden näkyväksi tekemistä. Sen kevyenä sivujuonteena kulkevat kirjailijan ihastus Martaan ja palo päästä itsekin pelaamaan. Pioneeritekona kirja putoaa helposti kenen tahansa sellaisen pirtaan, joka tahtoo syvällisesti ymmärtää jalkapalloa sekä naisten lajina että lajina ylipäätään ja on valmis kestämään hieman myös omien jalkapallomieltymystensä piikittelyä.

Viini: Aurora Wineryn Merlot viilenevässä Dois Riachosin illassa 

Futiskirjat: Kadut, kentät ja katsomot. Jalkapalloderbyjen kiihko ja lumo, Mika Rissanen

Mika Rissasen kirjoittama ja Atena Kustannuksen kustantama ”Kadut, kentät ja katsomot. Jalkapalloderbyjen kiihko ja lumo” on todellinen herkkupala futiskirjojen skenessä. Rissanen sukeltaa yhdentoista kauhaisun verran (kymmenen duoa ja yksi trio) Euroopan polttavimpien futismatsien helmien luo ja tuo ne lukijan ihasteltaviksi. Jalkapallon hegemoniaottelut ja niiden historialliset kerrokset, joista Rissanen onnistuneesti poimii olennaisimman DNA:n, tuovat raikkaita tuulia nykyiset läpikaupalliseen suuntaan kompuroineen huippufutiksen evoluution narratiiviin. Poliittinen valkopesu ja kyyninen ROI:n tavoittelu saattavat olla leimallisia tämän hetken huippufutikselle, mutta niiden alla sykkii pidemmän historian hiillos, johon monisyisesti kietoutuvat ihmisten ja jalkapalloseurojen viha-rakkaussuhteet puhaltavat happea. Hegemoniaottelut ovat tämän futiskokon polttavimpia klapeja.

Mika Rissasen ja Atena Kustannuksen Kadut, kentät ja katsomot

Rissanen kuljettaa lukijansa harmaan sateisten Skotlannin Old firmin ja sumusaarten North West derbyn kautta tuliseen Istanbuliin pysähtyen samalla tarkkaan valikoiduilla asemilla ja tarkkaan valituissa hegemoniaotteluissa. Rissanen poimii kerta toisensa jälkeen onnistuneesti sen, mitkä elementit derbyissä ja hegemoniaotteluissa ovat aikojen saatossa luoneet terävän me vastaan nuo -asetelman, vaikkakaan vanhat jakolinjat eivät välttämättä nykyiselläänkään enää päde. Teoksen satunnaiset viittaukset Friedrich Nietzscheen ja eksistentialismiin kastelevat blogin kirjoittajan sydäntä siitä näkökulmasta, miten syvällä ihmisen olemassaolossa ja identiteetin muodostumisessa jalkapallo saattaa pesiä, mutta teos ei itsessään kuitenkaan sorru akateemiseen kikkailuun, vaan se on hyvin helposti lähestyttävää ja nopeastikin ahmittavaa. Samalla kerronnassa on sellaista imua, että pääteluvun jälkeen jää suoriltaan kaipaamaan lisää Rissasen derby- ja hegemoniaotteluiden kuvauksia.

Eurooppa reilattu. Mihin seuraavaksi?

Rissasen kirja ei ole yksinomaan futiskirja, vaan se maalailee historiallisia näkymiä ja kutkuttele kaukokaipuuta matkaopasmaisella otteella.  Eurooppa on nyt kertaalleen reilattu ja riippumatta siitä, että jatkuuko matka Euroopassa, muualla maailmassa tai ei missään, niin tämän blogin kirjoittajan voi lisätä jo tässä vaiheessa seuraavan osan kuvitteelliselle jonotuslistalle. 

Viini: kosmopoliittista tulilientä

 

PS:kirja on saatu Atena Kustannukselta 

Futiskirjat: Huuhkajan siivet, Juha Hietanen

Juha Hietasen kirjoittama ja Aula & Co:n kustantama Huuhkajan siivet istuttaa aviokriisissä porskuttavan Lauran, toimittajan töihinsä kyrpiintyneen Erikin, viinanhimoissa kamppailevan selostajalegendan Raimon ja sukulaistensa odotuksia väistelevän SMJK-aktiivin ja pohjoiskaarretta masinoivan Marcon saman höyhenpeittoisen kirjallisen chartterin kyytiin. Päämääränä ovat EM-kisat. Romaani lähtee inhimillisellä tavalla kuvaamaan erilaisista lähtökohdista tulevia ihmisiä, joita alkuun vaikuttaa yhdistävän vain erityinen suhde huuhkajiin. Jo pelkästään kannattajien eriävien tarinoiden kertominen suomalaisen futiksen kontekstissa on kulttuuriteko. Jalkapallo-ottelut pitävät erityisesti kannattajien kautta aina niin paljon enemmän sisällään kuin vain yhdeksänkymmenen minuutin tiettyihin sääntöihin perustuvan pelin. Sen myös Huuhkajan siivet tekee heti alussa selväksi. Lisäksi Hietasen hahmot ovat sekä riittävän monisyisiä ja yllätyksellisiä pitääkseen otteessaan että elämänmakuisia ollakseen uskottavia.

Juha Hietasen Huuhkajan siivet on futiskulttuuriteko

Samalla, kun huuhkajien liito kantaa viimeinkin arvokisapaikkaan asti, päähenkilöiden elämät mutkistuvat. Tavallaan huuhkajien menestys toimii eräänlaisena valaisimena päähenkilöille. Hurmoksen jälkeen valokeilaan jäävät huonot parisuhteet, vittumaiset pomot, petetyt lupaukset ja alkoholiongelmat. Onneksi tulee aina seuraava matsi, jolloin sporttibaari -illan voi naamioida kirjapiiriksi tai jos huuhkajat eivät pelaa, niin Valioliigakin käy korvikkeena. Sitten tulevat EM-kisat, joiden odottaminen lippujen hamstraamisine ja urasuunnitelmineen laittaa kaiken uusiksi. Sitten ne peruutetaan. Joku saa salaattikulhon takaraivoonsa, toinen irtisanoutuu töistään ja kolmatta tullaan toimittajakeikan varjolla väijymään, koska pelätään ryyppyputken lähteneen laukalle. Lopulta kyseessä oli vain korona-aikaan simuloitu lento, jossa lentoemännän kanssa tuli erimielisyyksiä. Inhimillistä. Romaanin tragikoominen lähestymistapa ja sitä kautta henkilöhahmojen syvyys ovatkin sen kutkuttavinta antia.

Romaanin edetessä päähenkilöiden elämät leikkaavat yhä enemmän toisiaan. EM-kisojen siirtymisen jälkeen tunnelma muuttuu romaanissa raskaammaksi. Pöydälle nostetaan syrjähyppyjä, itsetuhoisia ajatuksia ja uhkapeliongelmia. Romaanin kantava teema on päähenkilöiden suhde huuhkajiin, mutta samalla se kertoo myös koronan vaikutuksesta ihmisten elämään. Fläpin napit pistetään uuteen järjestykseen, mutta niin kuin huuhkajien ikuiselta tuntuvat arvokisapyristelyt, saa myös romaani onnellisen ja haavemaisen kuvan maalaavan lopun. Niin henkilökohtaisten kuin Unkarin aiheuttamien traumojen jälkeen se on vähintäänkin kohtuullista. Siinä ohessa omat huuhkajamuistot on helppo projisoida kerronnan tapahtumiin ja herätellä henkiin, koska siellä mielen syvyyksissä ne ovat koko ajan piilotelleet.

Viini: sporttibaarin laseista pöydälle läikkyvä ja erityisellä reseptillä keitetty äänihermot palauttava

Arvostelukappale saatu Aula & Co:lta ja sen voi hankkia kisalukemiseksi esimerkiksti täältä: https://aulakustannus.fi/kirjat/huuhkajan-siivet

Futista ja mielenrauhaa: Markku Kailaheimon Kirjoituksia stoalaisuudesta

Basam Booksin kustantaman ja Markku Kailaheimon kirjoittaman Kirjoituksia stoalaisuudesta ja viinikuvauksia futistarinoiden höysteenä käyttävän futisblogin ensi leikkaus on neljän sivun mittainen diatribe eli sokraattinen dialogi pojasta, joka halusi pelata jalkapalloa. Pojan ongelmaksi dialogissa on muodostunut se, että pelikaverit eivät ole saapuneet paikalle, joten peliä ei saatu pystyyn. Dialogissa poikaa oivallutetaan siitä, että hänen ja kaverinsa sopimus perjantaisista peleistä on liian väljä, jotta peliporukassa vallitsisi riittävä luottamus siihen, että kaikki tietävät milloin pelataan ja minkälaiset syyt johtavat siihen, että ei edes lähdetä pelaamaan (esimerkiksi sade) tai joku peliporukasta voi jäädä saapumatta (esimerkiksi perheeseen liittyvät syyt).

Futista ja mielenrauhaa

Siitä on eittämättä jo hetki, kun blogin kirjoittaja on yliopistossa istunut filosofian kurs(e)illa, mutta tokihan kirjoittajalle muodostuu aavistus siitä, että dialogi osoittaa tai kuvaa jonkin kirjan aiemman esittämän teesin ratkaisuineen. Kirjailijan "Joo, kyllä koko kirja kannattaa lukaista, ei oo paksu" riittää töytäisemään liikkeelle pyynnön arvostelukappaleesta. Sellainen tulee mailiin ja olen pian tulostelemassa siitä lukuversiota. Vanhan tulostimen oikkujen ja sotkujen inspiroimana teen omaa mielentyyneyttä tukevan päätöksen siitä, että jatkossa pyydän arvostelukappaleet postilaatikkoversioina.

Stoalaisuus on hellenistisen filosofian koulukunta, jonka ytimessä ovat mielenrauhan tavoittelu ja tunteiden hillintä. Tässä vaiheessa blogin kirjoittaja siirtyy katsomoon. Kenties Veritakselle ja FC Inter Turun -otteluun. Kokemus mielenrauhasta liittyy siihen, että oma joukkue pelaa oman identiteettinsä mukaista jalkapalloa eli stoalaisittain toteuttaa omaa luonnonmukaista tehtäväänsä ja voittaa. Tosiasiassa kokemus jalkapallo -ottelusta on täynnä intohimoisia tunteita, jotka stoalaisittain täyttäisivät varmasti virheellisten arvostelmien ja siten mielenrauhaa häiritsevien tekijöiden määritteen.

Siinä on kuitenkin jotain stoalaista, kun pelaaja toteuttaa pelissä tehtäväänsä eli roolinsamukaista osaa osana pelisuunnitelmaa, ja kun pelisuunnitelma osiensa summana toteutuu, tuottaa se varmasti ataraksisia eli mielenrauhan hetkiä. Intohimojen näyttämiselle on omat maalien, onnistumisten ja epäonnistumisten jälkeiset hetkensä. Vähän niin kuin blogin kirjoittajalle jalkapallo-ottelut ovat intohimoisten tunteiden hetkiä ja esimerkiksi Marcelo Bielsan, jonka lähestymistapa otteluihin on hyveellisten arvojen ja korkean moraalin näkökulmasta yllättävänkin stoalainen, Leedsin kuluvien kausien pelisuunnitelman täydellisimmät hetket ovat aiheuttaneet kirjoittajalle lähes uskonnollista hurmosta ja siten myös mielenrauhaa. 

Kolikon toisella puolella on kuitenkin se, että tunteiden yliläikkyminen vääränä hetkenä kentällä johtaa helposti virheisiin (tarpeettomat rangaistuspotkut, punaiset kortit tai yltiöpäiset riskit, jotka johtavat vastustajan saamaan etuun) ja sellainen jalkapallo-ottelu kokemuksena, jossa oma joukkue huonon pelin tai epäoikeudenmukaisilta tuntuvien sattumusten päätteeksi häviää ottelun, jättää sellaisen värin koko muuhun elämään, että se ei ihan muutamassa päivässä haalistu. Esimerkinomaisesti tässä lienee kysymys juuri siitä stoalaisten perusajatuksesta, että tunteet ovat virheellisiä arvostelmia todellisuudesta ja vaikuttavat siksi negatiivisella tavalla mieleen tai siitä, että vastoinkäymistä ei osata ottaa stoalaisella tyyneydellä vastaan, vaikka jalkapallo-ottelut menevätkin siihen kategoriaan, jonka kulkuun ei itsellä oikeasti ole juuri osaa tai arpaa. Ehkä tästäkin katsantokannasta kirjoittaja ja blogi futiksineen ja viineineen ovat osin epikurolaisuuteen eli maltillisten nautintojen avulla mielenrauhaan tähtääviä toimijoita.  

Kirjoituksia stoalaisuudesta -kirjassa eniten pidän siitä, miten se ymmärrettävien kielikuvien avulla valottaa ihmisen roolia maailmankaikkeudessa syntymisen, elämän kukkaan puhkeamisen, vanhenemisen, mätänemisen ja lopulta hajoamisen eli kuolemisen kautta. Kirjan lainaus Cicerolta:

”Samoin kuin laiva tai rakennus on rakentajan itsensä helpoin purkaa, siten myös luonto, joka on ihmisen liittänyt, osaa tämän parhaiten hajottaakin”

 

Toinen lainaus:

”Onhan kuitenkin ollut välttämätöntä, että on jonkinlainen lopputila, jolloin elämä samalla tavalla kuin puiden hedelmät ja maan tuotteet täyteen kypsyyteen päästyään nahistuu ja varisee pois”

 

Stoalainen tyyni tapa kohdata elämän kaari sellaisenaan on jotenkin lohdullinen ja se on siirrettävissä myös jalkapalloon, sillä samalla tavalla kuin elämä, rakentuu jalkapallokin erilaisiin aikakausiin, vaiheisiin ja onnistuneisiin tai epäonnistuneisiin projekteihin ja tästä päästäänkin futisromantikkojen perustavanlaatuiseen kysymykseen siitä, että onko elämä vain osa jalkapalloa vai toisin päin? Vastaus varmasti riippuu siitä, että onko vastaajana, vaikka Eduardo Galeano tai Cicero.

Palataan takaisin poikaan, joka ei päässyt pelaamaan, koska kaverit jättivät saapumatta kentälle ja jota Epiktetos opettaa. (Kirjan Epiktetos tosin antiikin kreikkalaiseksi tuntee varsin hyvin nykyajan ilmiöitä, kuten huuhkajat, Nokian tragedian tai energiajuomat). Epiktetos opettaa poikaa siitä, että heidän ei tule mennä pelaamaan jalkapalloa yksinomaan itsekkäistä syistä, vaan nimenomaan toisia varten, jotta peli ylipäätään saadaan aikaseksi. Epiktetos kannustaa stoalaiseen hyveelliseen käyttäytymiseen. Samalla hän täsmentää, että jokaisen on kuitenkin otettava vastuu ensisijaisesti omasta osallistumisestaan. Sen jälkeen mitä ikinä tapahtuukin ei ole enää itsestään kiinni ja siksi mahdolliset vastoinkäymiset tai tragediat, kuten tässä se, että pelit jäivät pelaamatta, on mahdollista kohdata stoalaisen tyynesti ja mielenrauhansa säilyttäen. Se on blogin kirjoittajan tulkinta opista, jonka tarina pojan ja Epiktetoksen  kohtaamisesta pitää sisällään. Oppia on sitten mahdollista toisintaa loputtomasti elämän eri tilanteisiin.

 

Viini: Rooman ja Kreikan kirjastojen suihkulähteistä pulppuava

Arvostelukappale saatu Basam Booksilta ja kirjan voi hankkia omakseen esimerkiksi täältä: https://basambooks.fi/sivu/tuote/kirjoituksia-stoalaisuudesta/2745862

Futiskirjat: The Unforgiven

Rob Bagchin ja Paul Rogersonin The Unforgiven (The Story of Don Revie’s Leeds United) kuvaa yhden valioliigahistorian parhaimman joukkueen menestyksekkäimmän jakson. Don Revie päätyy Leeds Unitedin valmentajaksi, koska ketään muutakaan ei tehtävään oikein ollut houkuteltavissa. Toisen divisioonan syövereissä kärvistelevä Leeds ei ollut suurseuran eikä oikeastaan edes uinuvan suurseuran maineessa ja siksi valmentajaehdokkaita ei ollut jonoksi asti. Don Revie taas oli pelaajauransa jälkeen liukumassa kokonaan rakastamansa lajin ulkopuolelle, joten tavallaan kaksi epätoivoista saivat toisensa. Lopputulemana oli yksi brittifutiksen suurista tarinoista. Revie oli Leedsin managerina vuosina 1961-1974, jona aikana hän voitti kahdeksan eri liiga- ja cup-mestaruutta.

The Unforgiven

The Unforgiven on tarina nimenomaan Don Revien Leedsistä ja napsun enemmän Don Reviestä kuin Leedsistä. Kirja vie lukijan Revien viereen kentän laidalle seuraamaan Leedsin nousua yhdeksi brittifutiksen suurista nimistä. Kirja tarinoittaa sekä sen, mikä Don Revien Leedsistä teki niin hyvän, että myös sen, miten lähellä on ollut, ettei koko Revien dynastiaa olisi päässyt syntymään. Pala palalta Revie sai  koottua itselleen joukkueen, jota lopulta oli hyvin vaikea pysäyttää. Revien joukkue ja kirja vilisee Leedsin legendoja, kuten Billy Bremner, Johnny Giles, Eddie Gray, Peter Lorimer ja Bobby Collins, jotka loivat perustuksen Leedsin menestytarinalle.

Kirja kuvaa Revien pedanttina ja voitontahtoisena henkilönä. Hän oli valmis toistamaan jääräpäisesti rutiinejaan ennen otteluita ja liukumaan onnenpukunsa kanssa taikauskoisuuteen saakka, mikäli olisi edes pienikin mahdollisuus, että se auttaisi Leedsin voittoon. Samaan aikaan Revie piti hyvää huolta sekä hänen pelaajistaan että heidän perheistään. Hän rakensikin enemmänkin seurahenkeä kuin joukkuehenkeä. Revie oli niin kiinni pelaajissaan, ettei hän tehnyt varsinaiseen pelaajarinkiin suuriakaan muutoksia sen jälkeen, kun hän oli onnistunut nostamaan Leedsin pääsarjaan. Revie oli tavallaan yhden joukkueen mies ja kun joukkueesta oli ulosmitattu se, mitä mitattavissa oli, jatkoi hän eteenpäin Englannin maajoukkueen valmentajaksi. Leeds oli kuitenkin se joukkue, josta hän valmentajauransa ritarinmerkit keräsi.

Kirjaa avaa myös yhden Valioliiga -myytin, Dirty Leedsin, syntyä. Revien väitetään käyttäneen kaikki lailliset ja laittomat keinot joukkueensa menestymisen eteen. Laittomuuksia ei itsessään, koskaan ole todistettu ja The Unforgiven taustoittaa sitä, miksi ”Dirty Leeds” -käsite on saattanut syntyä. Revie on Leedsin divarivuosina perustanut pelinsä puolustukseen ja fyysiseen pelitapaan. Brittifutiksen narratiiviin kuului se, että pääsarjaan ei voinut päästä pelaamalla, vaan sinne piti raivata reitti tappelemalla. Leeds säilytti pelitapansa ensimmäisinä pääsarja -vuosina ja lisäksi Revie imi Leedsin peliin vaikutteita eurokenttien vastustajilta. Eritoten mallia otettiin juonikkuudesta tunnetuilta italialaisilta ja näiden oppien hyödyntäminen ei ollut Englannissa kaikkien mieleen. Samaan aikaan suorasukainen Revie onnistui saamaan kabineteissa vaikutusvaltaisia vihollisia, jotka kirjan mukaan kantoivat kaunaa Revielle ja ponnistelivat sen eteen, että Leeds ei menestyisi. Niinpä Leedsiä mustamaalattiin myös tarkoitushakuisesti.

Revien kikkapussista toki löytyi useampiakin kortteja, mutta tästä ajankohdasta katsoen ne vaikuttavat kuitenkin aika harmittomilta. Esimerkiksi europelissä Torinoa vastaan Revie vaihtoi kaikkien pelaajiensa pelipaitojen numerot ennen ottelua, jotta vastustajan oli hankalampi pysyä omassa pelisuunnitelmassaan. Lopulta todistamatta jäivät kaikki Revieen kohdistuneet rankemmat, kuten tuomarien ja vastustajien lahjomisesta esitetyt syytökset. Niiden varjo seurasi häntä kuitenkin hautaan asti ja vähän siitä eteenpäinkin. Kirja kuvaa Revien Leedsin enemmänkin siten, että se kärsi useamman kerran ratkaisuotteluissa luokattomasta tai korruptiolta tuoksahtavasta tuomaroinnista. Revien kausi Leedsissä oli sekä suurten voittojen, että myös katkerien tappioiden kausi.

Leeds ei Revien alaisuudessa päässyt ”Dirty Leedsin” -maineesta ja riippumatta siitä, miten hyökkääväksi ja viihdyttäväksi Revie Leedsin pelityylin muutti, yleisö ei toivotusti löytänyt Elland roadille. Siksi Revien tarina on myös traaginen. Hän ei saanut myöskään Englannin maajoukkuetta riittävään lentoon ja hän erosi tehtävästään siirtyäkseen valmentamaan Arabiemiraatteja. Kylkiäisinä tuli kymmenen vuoden toimitsijakielto FA:lta. Kielto kumottiin myöhemmin, mutta Revie ei koskaan enää valmentanut Englannissa.

Kirja itsessään on tarkka kuvaus yhdestä englantilaisen jalkapallon suurista tarinoista. Kerronta ei itsessään välttämättä ole aina niin lennokasta ja kielikin oli ajoittain kirjoittajalla vaikeaselkoista. The Unforgiven ansaitsee hyllypaikkansa kirjattuna todisteena siitä, miten Leedsistä on kasvanut suurseura. Se myös hälventää sumua sekä Don Revien persoonan että kaikkien aikojen Leedsin ympäriltä. Kirjaa lukiessa pystyi hahmottamaan analogiaa Revien Leedsin ja nykypäivän Leedsin väliltä. Sekä Revie että Marcelo Bielsa ja miksei vuosituhannen taitteen David O’Learykin liputtivat energisen ja hyökkäävän futiksen puolesta. Kyseinen pelitapa leimaa kaikkia Leedsin menestyksen vuosia, ja kenties juuri se on vahvana elementtinä länsi-Yorkshirelaisen suurseuraan DNA:ssa. Ainakin lahjomaton "The Unforgiven" todistaa sen puolesta.

 

Viinikuvaus: sitä samaa, mikä aina toimii

Futiskirjat: Hornankattila, Nick Hornby

Nick Hornbyn Hornankattila on jalkapallokirjallisuuden klassikko. Romaanissa kertoja tilittää raatorehellisesti oman rakkaus- ja riippuvuustarinansa Pohjois-Lontoolaiseen Arsenal FC -joukkueeseen. Yhdeksänvuotiaana alkavasta rakkaudesta ja kumppanuudesta piirtyy raamit kertojan koko elämälle. Muutamaa heikompaa hetkeä lukuun ottamatta kertojan elämän koho- ja kiinnekohdat linkittyvät Arsenalin otteluihin. Elämän ja Arsenalin välillä rakentuvat kytkökset saattavat vaikuttaa koomisiltakin, mutta romaani kuvaakin juuri sitä välillä uskonnonkaltaisia vivahteita saavaa suhdetta kannattajan ja seuran välillä, joka saattaa jäädä sivustakatsovalle jäädä vieraaksi.

Nick Hornbyn Hornankattila

Masennuskaudet päättyvät, kun Arsenal saa voittoputken päälle. Jos oman kotiseuran voittamisella saattaa edes olla pienin pienikin yhteys siihen, että sokerihiiren pää puraistaan aina ennen ottelua poikki ja ruho heitetään kadulle, näin tehdään: kuukaudesta toiseen ilman sen kummempaa epäröintiä. Romaanin kertojan eksistentiaaliset ongelmat polkevat pohdinnoissa, joissa omaa suhdetta seuraan arvioidaan. Se kiteytyy kysymyksiin siitä, mikä osa seuran menestyksestä kuuluu kannattajalle ja millä ehdoin? Kertoja tekee kuitenkin epäröimättä ja kerta toisensa jälkeen rinnastuksia oman elämänsä ja Arsenalin välillä. Niin romaani on myös rakennettu. Lyhyistä kappaleista, joiden otsikkona on päivämäärä ja ottelu (yleensä Arsenalin).

Romaanin alkuperäisversio on kustannettu vuonna 1992 ja käsillä oleva WSOY:n Suomennos on vuodelta 2000. Romani itsessään on ajaton, koska oman seuran kannattaminen tai vastaavaan riippuvuussuhteen rakentuminen johonkin toiseen asiaan on väkevä osa ihmisen olemassaoloa. Kohteen rationaalisuutta voidaan aina arvioida kulloisenkin ajan hengen narratiivissa, mutta tietyn rajan ylitettyä muun maailman on sopeuduttava tekijän maailmaan tai jäätävä siitä pois.  Täysin mutkatonta tämäkään ei tietysti ole, koska mikäli oma kumppani ja potentiaalinen yhteisten lasten toinen vanhempi kannattaa myös samaa seuraa, tullaan väistämättä siihen ongelmaan, että jos lasta ei voi ottaa matsiin mukaan, niin kumpi saa käydä kotipeleissä. Romaanissa kyseinen ongelma ratkeaa kertojan mökötysväsytyksen avulla saadulla voitolla.

Lukukokemuksen romaani lämpesi itselle kappale kerrallaan ja romaanin loppupuolella oli jo todellista imua. Kenties matkan varrella piti pudottaa omien jalkapalloseuroihin liittyvien tunnesiteiden nostamia defenssejä. Arsenalin kannattajalle kirja on selkeää kirjahyllykamaa. Tosin sen käsiinsä saaminen saattaa olla vaikeaa. Romaanin kertojan ja Arsenalin suhteen taustalta aukeaa myös nuoren pojan kasvutarina nuoreksi mieheksi ja vaikka kasvutarinaa symboloikin katsomolohkon vaihto kotistadionilla, niin kirja on täysin lukukelpoinen, vaikka ei olisi koskaan jalkapalloa seurannutkaan. Kirjaa voi lämpimästi suositella oman seuransa pauloissa riutuville jalkapalloromantikoille tai ilmiöstä muuten kiinnostuneille.

Viinikuvaus: dopamiinia, räntäkeliä ja tunnemaniaa oman seuran nimikkotuopista

Futiskirjat: Brittifutis. Englantilaisen jalkapallon tarina

Mieli vaeltaa hetkeksi leudon talvisen Manchesterin London roadille. Kello on vähän yhdeksän jälkeen aamulla ja paikka on The Piccadilly Tavern. Tunnin päästä portsari joutuu käännyttämään ihmisiä pubin ovelta muualle: tänään on pelipäivä ja paikka on täynnä.

Saku-Pekka Sundelinin Brittifutis

Takaisin Turkuun: joulupapereiden alta on kuorittu esiin Saku-Pekka Sundelinin kirjoittama Brittifutis. Otsikossaan se lupaa kertoa englantilaisen jalkapallon tarinan. Muistan nähneeni kirjoittajan twiitin, jossa teoksen ensiaskelia juhlittiin ja vaikutti siltä, että jotain poikkeuksellista on tekeillä, ja nyt kirja on pöydällä kertaalleen loppuun asti pureksittuna.

Muutaman kappaleen jälkeen selviää, että kirja ei niinkään ole tunnelmaltaan Piccadilly Tavernin tuopin yli valuttaman oluen tahmeaa, vaan se on kirkkaan valkoiselle paperille syvän mustilla kirjaimilla kirjoitettu faktat tarkistava ja lähteensä tunteva brittifutista monesta kulmasta valottava tietokirja, joka ei pelkää päästää tarinan puolelle.

Kirja piirtää kompaktin pituisiksi kappaleiksi jaoteltua kaarta siitä hetkestä, jolloin tunnistettiin jotain jalkapallon kaltaista pelattavan, niihin hetkiin, jolloin britit omivat pelin itselleen ja suomalaisten sydän valitsi nimenomaan brittifutikseen. Nykyhetken peruuttaessa vastaan kirjoittaja on käsitellyt brittifutista muun muassa huliganismin, keltaisen lehdistön, kaupallistumisen ja Crazy Gangin kautta. Kirja valottaa ansiokkaasti muutaman suomalaisen esimerkin kautta, minkälaista on olla pelaajana suurseurojen akatemiassa, ennen kuin se käyttää lukijansa Stellalla ja päätyy lopulta kysymään viimeisen kysymyksensä: voiko jalkapallo muuttaa maailmaa?

Kirja avaa valtavan määrän näkökulmia brittifutikseen. Hieman David Goldblattmaiseen tapaan kirjassa on pieniä kaikuja siitä, että aihealueesta halutaan kertoa kaikki tai ainakin kaikki olennainen. Kyseisessä missiossa ei toki kukaan voi onnistua, mutta kirja pistelee varmasti suomalaisten brittifutis -utelikkojen sydämiä eri puolilta. Kirjan eri näkökulmista isompaa kieppiä ottavat saatellaan turvallisesti vähintäänkin oikeaan double-deckeriin. Päätepysäkkinsä jokainen valitsee itse. Omalta osalta brittifutis solahtaa kirjahyllyssä goldblattien (joista toki se toinen tuhat sivuinen on vielä kesken) väliin. Uskon palaavani vielä hymyissä suin jonkin futisknopin,- tarinan tai -tunnelman sieltä tarkistamaan.

Viinikuvaus: Stellaa reippaasti tuopin yli valutettuna

Futiskirjat: Damned United - Tappion ja Vihan päivät

David Peacen Damned United on fiktiivinen kuvaus Brian Cloughin 44 vuorokautta kestäneestä via dolorosasta Leeds Unitedin valmentajana. Kirjan on suomentanut Juha Ahokas ja kustantanut Kovasana kustannus Turku.

Damned United - Tappion ja Vihan päivät

Romaani rakentuu lyhyistä kappaleista, joissa kertoja Brian Clough vuoroin kuvaa nykyhetkeään Leedsin valmentajana ja vuoroin palaa aiempaan pestiinsä Derby Countyssa. Brandya ja viskiä kuluu saaveittain, kun Clough johtaa joukkueitaan otteluista ja treeneistä toisiin sellaisilla menetelmillä, joita tuskin nykyajan johtamisoppaista löytyy. Lisäksi kipinät lentelevät, kun Clough ojentaa pelaajiaan hävityn ottelun jälkeen tai käy tiukkaa sananvaihtoa seurojen sikariportaiden kanssa.

Romaanin alkuaskelmissa Clough on aloittanut vihaamansa Leedsin Unitedin valmentajana riitauduttuaan Derby Countyn johtajien kanssa sen verran perusteellisesti, että edellisen kauden mestaruudesta huolimatta hän sai lähteä. Clough ottaa missiokseen muuttaa Don Revieltä perimänsä Leedsin kulttuurin vallitsevasta keinoa kaihtamattomasta voiton tavoittelusta, josta aikanaan Leeds sai lisänimen ”Dirty Leeds”, Cloughin mielestä kunniakkaampaan suuntaan. Projetki ottaa heti alussa huonosti ilmaa allensa, kun Cloughin Leedsin ensimmäisessä kilpailullisessa ottelussa FA Charity Shieldin finaalissa Liverpoolia vastaan Leedsin Billy Bremner ja Liverpoolin Kevin Keegan tappelevat itselleen usean ottelun pelikiellot.

Derby aikojen kaiho ja Cloughin katkeruus sekä Leedsiä että Don Revietä kohtaan tekevät romaanissa Cloughin Leeds -projektista tekemättömän paikan. Romaani on kuvaus itsepäisen miehen ammatillisesta haaksirikosta erilaisten toiveiden ristitulessa. Kuppiin ei syljetä ja väkijuoma auttaa Cloughia selviytymään aina seuraavaan päivään, vaikka joukkueen treeneihin ei välillä huvita päiväkausiin mennä: eikä aina huvita nähdä joukkuettaankaan ennen ottelua.

Romaanin väliin maaniseksikin yltyvä toisteinen kerronta sopii hyvin kuvaamaan Cloughin ristiriitaista sisäisen maailman sykettä. Brittilädien puhekieli ei aina löydä suomen kielestä sopivaa vastinetta, mutta kerronta imee silti mukaansa. Cloughin tarinan lisäksi romaani avaa näkymän siihen, minkälaista valmentaminen, pelaajakauppojen tekeminen ja median kanssa pelaaminen on 1960-1970 -luvuilla brittifutiksen narratiivissa ollut. Cloughin tarina liimautuu myös miehen rooliin eräänlaisena oman aikansa Cowboyna, jonka taisteluiden tuloksista koko perheen elanto ja tulevaisuus on kiinni. Sukupuoleen liittyvässä roolissa on varmasti yhteiskunnallisia kaikuja Margaret Thatcherin valtakautta edeltävältä aikakaudelta.

Romaanissa Cloughin ongelmat kasaantuvat ylittömättömäksi vuoreksi ja lopulta Elland roadilla työsuhdebaarikaappi pistetään säppiin. Peli on romaanin ja Cloughin osalta Leedsissä pelattu. 

Reaalimaailmassa Brian Clough siirtyi vielä Nottingham Forestiin, jossa voitti pakkomielteisesti jahtaamaansa Euroopan Cupin kahdesti. Romaani vangitsee ansiokkaasti fiktion keinoin lyhyen pätkän Cloughista ja häntä ympäröivästä maailmasta, ja osoittaa myös sen, että jalkapallo soveltuu uskottavasti myös kaunokirjallisen tarkastelun kohteeksi.

Viinikuvaus: tiukkaa tavaraa ja aamuista brandyn lehahdusta

Futiskirjat: Football in Sun and Shadow, Eduardo Galeano

Eduardo Galeanon ”Football in Sun and Shadow” on historiankirjoitukseksi naamioitu rakkauskirjelmä jalkapallolle. Kirja sekä kääntää auringon jalkapallohistorian jo nuupahtaneisiin nuppuihin että pelmauttaa vielä lähimuistissa kytevät hiillokset roihuun. Nyt jo edesmennyt Galeano juoksuttaa estradille jalkapallohistorian merkittävimmät pelaajat, rekonstruoi kirjallisin keinoin hienoimmat maalit ja pelaa ajankuvilla taustoittaen MM-kisat uudelleen.

Eduardo Galeano: Football in Sun and Shadow

Kerronnan tasolla kyse on kaunokirjallisesta ja lyyrisestä teoksesta. Kirjaa rakentuu lyhyistä, jonkin henkilön, joukkueen, tapahtuman ja tai tilanteen kuvaavista kappaleista. Kirjan alku saattaa jopa tuntua hämmentävältä ennen kuin se paljastaa kronologisesti etenevän juonensa. Galeanon ote on romantisoiva, vaikka se paljastaa jalkapallosta myös sen nurjia puolia. Hetkittäin jalkapallo lyö yli tai se saa aikaan uskomattomia asioita. Jalkapallo saattaa unohtaa kaikki käytöstavat ja solvata äitinsä menettänyttä tuomaria huoranorpopenikaksi tai toisaalta se saattaa solmia aselevon keskelle sisällissotaa. Kukapa haluaisi sotia, jos vaihtoehtona on Pelén näkeminen?

Kirja haikailee menneiden aikojen luovan ja sambaavan jalkapallon perään. Samalla se piikittelee ja kuvaa satiirisesti nykyjana tehokkuuteen perustuvaa äärimmilleen kaupallistettua jalkapalloa, jossa pelaajat ovat kuin rikkaita orjia ja maailmanmestaruudet jaetaan pikemminkin urheiluvälinemerkkien kuin maajoukkueiden kesken. Kirja nosteleekin tarkoitushakuisesti jalustalle henkilöitä, jotka uhmaavat luonnonlakeja ja nauravat konemaisesti jauhavalle jalkapalloteollisuudelle.  Galeano toteaakin: fyysisyys on jalkapallossa ollut menestymisen tae yhtä vähän kuin älykkyysosamäärä työelämässä tai vehkeiden koko makuukammarissa. Galeano astelee itsevarmasti elämässään tappioon tuomittujen kannattajakatsomoon.

Kirjasta välittyy maailmaan ja jalkapalloon kietoutuvat elämänkokemus. Palloa välillä oikeaa, välillä vasenta laitaa ja välillä keskikaistaa kuljettavat vuosikymmenet asettavat asioille perspektiivin. Galeano muistuttelee kepeästi virnistelleen, miten hyvin asioista perillä olevat miamilaiset tiedonlähteet tiesivät vuosikymmenten ajan MM-kisojen aattona kertoa, miten Fidel Castron vallasta astuminen on vain tuntien kysymys. Tunnelma kuitenkin vakavoituu, kun Galeano siirtyy kotikentälleen Etelä-Amerikkaan peippailemaan pitkin slummien kapeita katuja tai runoilemaan Uruguaylaisista jalkapallosankareista.

Jalkapallo parhaimmillaan tuo elämään satujen taianomaisuutta ja sellaista magiaa, jolle hektisessä ajassa otsakurtussa paahtava kulkija saattaa herkästi tulla sokeaksi.  Sen kirja kertoo ja sen, miten Galeanon sydämessä asustava pieni poika nukahti erämaassa kaktusta vasten pallo sylissään.

Viinikuvaus: kaktusviini

Futiskirjat: The Age of Football: Soccer and the 21st Century

David Goldblattin  ”The Age of Football: Soccer and the 21st Century” on jalkapallolasien läpi maailmaa tutkiva koko pitkä maailmanympärysmatka. Kirja on kattavuudessa tinkimätön kuvaus siitä, miten jalkapallo sykkii kulttuurisen ja yhteiskunnallisen elämän pulssilla maailmankolkasta riippumatta. Goldblatt esittää, että jalkapalloa ei voi ohittaa, mikäli aikoo ylipäätään ymmärtää, miten ihmiset tässä ajassa elävät ja minkälaisen kulttuurin osia he ovat. Goldblattin varsinainen kysymys onkin: tuleeko jalkapallo ennen kaikkea muuta?

The Age of Football: Soccer and the 21st Century

The Age of Football on massiivinen kaikkinensa yli 550 sivua pitkä systemaattisesti mantereelta mantereella ja maasta toiseen liikkuva jalkapalloteos. Samalla, kun Goldblatt sytyttelee lyhtyjä jalkapallon lähihistorian globaaleissa holveissa ja puhaltaa hiekkaa graniittiin hakattujen tarinoiden päältä, hän kertaa myös koko maailman lähihistorian merkittävimpiä tapahtumia. Jalkapallo ja koko ihmisiä ympäröivä todellisuus ovat samaa DNA:ta. Jos jossain on korruptiota, rahanpesua ja harmaata taloutta, on sitä myös jalkapallossa. Jos jossain on laajaa poliittista liikehdintää ja aktivismia, on sitä myös jalkapallossa. Jos jossain rakennetaan vahvoja valta-asemia, ne näkyvät myös jalkapallossa joko olemassa olevia ranteita tukien tai/ja niitä vastustaen. Jos jossain tarvitaan toivoa, pilkistää se usein jalkapalloviheriöltä.

Mantereelta mantereelle

Goldblattin teksti loikkii tietokirjamaisesta proosalliseen kuvailevaan kerrontaan. Kirja istuttaa lukijan lagosilaiseen kuppilaan katsomaan Arsenalin ottelua. Se oivalluttaa kylmäävästi sen, että mikäli olet vuosituhannen taitteessa omistanut bulgarialaisen jalkapalloseuran, olet hyvinkin saattanut päästä jo hengestäsi tai mikäli tiedät, että Indonesian kansallisessa cupissa eteneminen tarkoittaisi vierasottelua Borneoon säälimättömän rikollisjengin alueelle, saatat seurauksista riippumatta alkaa latomaan palloa omaan maaliin. Ohimennen kirjassa myös mainitaan, että osana Qatarin MM-projektia maan jokainen 12-vuotias poika on vuodesta 2007 alkaen testattu jalkapallopotentiaalinsa osalta.

Ennen kuin kirja nauraa FIFA:n viime vuosien sekoiluille se piipahtaa myös Suomessa ja huomauttaa, että suomalaisten jalkapallopelaajien palkkataso on sopupelien houkutuksille altistavat tekijä. Sekä AC Allianssin ja Hakan vuonna 2005 pelattu 0-8 lukemiin päättynyt ottelu että 2010 -luvun taitteen aasialaissyndikaatin laajempi matsien järkkäily saavat omat rivinsä kirjasta. Skandinaavisten maiden valoisemmalta puolelta Goldblatt nostaa naisjalkapallon nousun ja kansainvälisen menestymisen, joka on heijastumaa globaalilla skaalalla varsin tasa-arvoisista yhteiskunnista.

The Age of Football avaa monen lähempää tutkimista ansaitsevan futistarinan sinetit. On vapaaottelijoiden perustamaa jalkapalloliittoa Bulgariassa. On taiteilijoiden, pankkiirien ja bloggareiden perustamaa joukkuetta (No-U FC), joka ei poliittisen agendansa takia meinaa päästä pelaamaan ensimmäistäkään peliä. On pakolaisleirien joukkueita ja yli kansallisten rajojen liikehtivää jalkapallossa ilmentyvää solidaarisuutta. On valtaapitävien kansallisen identiteetin pönkittämiseen rakennettuja projekteja ja kylmäverisiä liikemiesten puhalluksia. Kokonaisuudessaan kirja saattaa jättää aika levottoman ja raadollisen jälkimaun, mutta se johtuu siitä, että maailmassa on paljon levotonta ja raadollista pohjavettä.  Sen maailman laineilla jalkapallo läikkyy.

Kumpi tulee ensin

Vaikka kirjaa lukiessa välillä tulee sellainen tunne, että Goldblatt aikoo kertoa nykyfutiksen ja -maailman välisistä suhteista kaiken, päätyy se kuitenkin useamman kerran vain ystävällisesti saattamaan lukijan oikean oven taakse. Siksi kirjaa lukiessa on hyvä pitää kynää ja ruutupaperia hollilla. Kirjan lukeminen on projekti, joka kannattaa. Sitä ei tarvitse eikä oikein voikaan ahmia kertaistumalta, vaan johdannon jälkeen se kannattaa nauttia joko pala kerrallaan tai omat suosikkinsa loputtamasta konvehtirasiasta poimien.

Viinikuvaus: kaikki 2000-luvun reseptit yhteen tynnyriin mahdutettuna