Leeds United-Hull City: me ollaan Leeds(issä)

 -Ei ole. Eikä sellaista ole tarvittu koskaan ennenkään

-Oletteko viimeksi matkustanut koko perheen kanssa?

-Ei, vaan ihan kahdestaan

Amsterdamissa rajavirkailijat ovat vekkulilla päällä. Jono takanamme kuitenkin kasvaa sen verran pitkäksi, että meidät päästetään läpi, vaikka kännykkä tilttaa kesken paluulippujen lataamisen eikä toisen vanhemman suostumusta taisteluparin reissaamiselle kirjallisesti ole. Manchesterin lentokentällä olen jo tottunut muutamaan ekstrakysymykseen. 

-”Fair enough”, naurahtaa rajavirkailija Manchesterin lentokentällä, kun vastaan hänen kysymykseensä, että tunnen Leedsistä lähinnä hotellityöntekijöitä, joihin olen ollut viime päivinä yhteydessä. Oma ironiansa on toki siinä, että kun taksi kieppaa Novotel -hotellin eteen, havahdun siihen, ettei se ollut se hotelli, jonka kuvittelin varanneeni.  

-Me vain haluttiin stressata teitä, vitsailevat hotellin vastaanottovirkailijat, kun varaustamme ei heti löydy. Kello tikkaa kohti puolta yötä ja takana on neljäntoista tunnin reissurupeama. On hyvä olla täällä taas ja kohta päät painuvat tyynyyn hotellihuoneessa, jossa jostain syystä vessapönttö ja käsienpesuallas on sijoiteltu eri tiloihin.

Ensimmäinen aamupala yllättää kattavalla juusto- ja leikkelevalikoimalla. Tuoreet vihannekset on syötetty paikallisille rusakoille, kuten jokseenkin aina tähänkin asti, ja hyvä niin, koska täytyyhän meilläkin olla jotain millä vitsailla. Reissuja länsi-Yorkshireen on takana ehkä puolisen tusinaa. Leeds kaupunkina ja kaikkine koukeroineen on meille jo melko tuttu, joten päivien maustamiseen tulee laitettua ekstra-ajatusta. Nykyiseen menestysreseptiin kuuluu visiitti Smyths -lelukauppaan ja erityisesti futiskortit ovat ostoslistan kärkipaikoilla. Otamme taksin alle ja suuntaamme ensimmäistä kertaa Kirkstallin ostoskeskittymään, koska sen lähellä on myös apottiluostarin rauniot, jotka ovat jääneet meiltä vielä kummastelematta.

Vettä tihuttaa. Lelukaupan ostoskassi on suhteettoman suuri sen sisältöön nähden. Jätämme huomioimatta ”Private road. No entry” -kyltin, kun astelemme apottiluostarille vievälle puistotielle, jonka vieressä solisee pieni joki. Lipunmyynnissä meiltä kysytään, että olemmeko paikallisia. No emmehän me ole, joten on aika laittaa kättä taskuun ja maksaa sisäänpääsystä. Pieni päiväkävely raittiissa ilmassa ennen illan spektaakkelia tekee hyvää ja ennen paluuta hörppäämme omenamehut päivänsä epistolaan juuri auenneessa Kirkstall Bridge Innissä.

Tunti pelin alkuun

Granary Wharfin italialaisessa ravintolassa puolet tilauksestamme katoaa prosessiin ja laskulle on lisätty pullollinen jonkin toisen pöydän Valpolicellaa. Sovimme taisteluparin kanssa, että ensi kerralla nautimme peliä edeltävän päivällisen jossain muualla. Kiertelemme hetken Elland Roadin ympäristössä ennen kuin sujahdamme tiiliskivistä rakennetusta sisäänkäynnistä stadionin puolelle. Elland Roadin uumenissa ihmiset tapittavat paraikaa pelattavaa Ipswichin ja Southamptonin matsia. Toiveena on, mikä tahansa muu tulos kuin kotijoukkueen voitto. Southampton oli vielä tässä kohtaa maalin edellä, mikä lisäsi huhtikuisen auringon lämpökerrointa Elland Roadilla.

Kapuamme istuinpaikoillemme, joiden osto-oikeuden saimme tällä kertaa jäsenille suunnatusta arvonnasta. Liput ei sinänsä olleet hinnalla pilattuja, sillä omasta ja taisteluparin lipusta tilitettiin yhteensä piirun verran yli 50 puntaa. Paikkamme ovat itäisen pitkän sivun East Standin perhekatsomossa. Läntisen John Charles -ständin yltä paistaa ilta-aurinko. Ihmisiä kertyy katsomonosaan. Vieressä on juhlapäivä käynnissä, sillä paikallinen pikkulädi on ensimmäistä kertaa Leedsin kotiottelussa. Joku huomaa, että myös yläpuolellamme olevista VIP -bokseista näkyy katsomon puolelle Ipswichin ja Southamptonin pelin viime hetket. Ipswich on tasoittanut ja Southamptonia rasittaa punainen kortti. Twitteristä hermokalvoille pistää viesti, jossa pyydetään ennustamaan ”Tractor Shaggersien” -voittomaalin ajankohtaa. Oikea vastaus on 90+7 minuuttia. Ipswichin viime hetken voiton myötä tunnelma ja odotukset muuttuvat: Leeds on koko lailla pakkovoiton edessä. Letkeys pinnaeron kasvattamiseksi Ipswichiin nähden vaihtuu kireäksi jännitykseksi siitä, että Leeds jääkin jälkeen.

Noin 83 kilometrin päästää Leedsiin reissanneet Hull Cityn kannattajat ovat näkemäni perusteella tyhjentäneet koko lippukiintiönsä, ja he pitävät hyvää melua ennen ottelun alkamista. Koko stadionin voimalla eetteriin nouseva ”Marching on Together” peittää hetkellisesti kaiken muun hälyn. Ottelun alussa muistetaan hetki kaksikymmentäneljä vuotta sitten puukotuksen uhreiksi Istanbulissa joutuneita Leedsin kannattajille Christopher Loftusia ja Kevin Speightiä: Always Remembered. Never Forgotten.

Tiikereiden kannattajia

Pallo potkaistaan peliin ja kotijoukkueen ääniaaltoja revitellään jo 9 minuutin kohdalla, kun Georginio Rutter paikantaa pitkän pujottelun päätteeksi Crysencio Summervillen, jonka laukauksesta ilmoille nousseen säähavaintopallon Sam Byram junttaa sisään: 1-0. ”Georginio, Georginio, Georginio” -ralli kiertää Elland Roadia.

Helppo ja kivaa, mutta se ei ole Leedsin tapa. Se ei ole ollut ennen, eikä se ole nyt ja eikä se sitä varmasti ole tulevaisuudessakaan. Vastavoimat lähtevät liikkeelle, kun Patrick Bamford ei saa askeleitaan sopimaan Dan Jamesin matalaan keskitykseen. Varmalta näyttänyt maali vääntyy maalin ylittäväksi kukkupalloksi. Hull City kuittaa kymmenen minuutin sisään, kun Fabio Carvalho ohjaa Tyler Mortonin keskityksen ohi Illan Meslierin: 1-1 ja räyh. Maali ei ole ottelun kuvaa mukaileva, mutta se noudattaa kotiyleisön takaraivossa tykyttävää kaavaa tai traumaa siitä, miten Leedsin pelien virtojen eroosio jäytää kohtuuttomasti kotijoukkueen kannattajien verisuonia kerta toisensa jälkeen.

Toisen maalin jahtia

Leeds pommittaa vielä aivan ensimmäisen jakson viime sekunneilla boksin sisältä tiikereiden häkkiä sarjana, mutta jotain löytyy aina eteen. Vieraskannattajien hurmoksen ja promillejen hipoessa lakipistettä peli pistetään tauolle. Tauon aikana oman mielen valotaululla välkkyy ajatus, että näinköhän reissun tarinaksi tulee lopulta jäämään se, että päästin todistamaan kaudella 2023/2024 juuri sitä ottelua, jossa suora nousu lipsahti Leedsin käsistä. 

Kello tikittää. Tunnin kohdalla Hull Cityn Abdulkadir Omur suhauttaa laukauksensa niukasti Leedsin maalin ohi. Hermostuneisuus katsomossa on käsin kosketeltavaa. Aikaa ei voi pysäyttää eikä edes hidastaa. Daniel Farke tekee odotettuja vaihtoja, mutta vaikka peli on näennäisesti Leedsin hallussa, niin tasuri tai tiikereiden kylmäävä toinen raapaisu roikkuvat ilmassa aivan yhtäläisenä mahdollisuutena kuin pingottuneen jousen vapautuminen kotijoukkueen mahdollisen maalin myötä. Leedsin Junior Firpo tavoittaa maalin edestä vaihdosta peliin päässeen Mateo Josephin, jonka ohjaus kopsahtaa tolppaan. Siinäkö se nyt oli? Jalkapallojumalten tarjoama kolmen pinnan kädenojennus.

Peli kiirehtii jo yli kahdeksankymmenen minuutin. Joel Piroe vaihdetaan Glen Kamaran tilalle. Sitten kello kierähtää yli kahdeksankymmenen viiden minuutin. Crysencio Summerville tikkaa boksiin ja hänet kopautetaan nurin. Lähes välittömästi erotuomari Josh Smith osoittaa täplää: rangaistuspotku Leedsille. 

Junior Firpo nappaa pallon syliinsä, mikä on vielä suunniteltu osa performanssia, jossa tietty pelaaja ottaa vastaan vastustajien provosointi- ja manipulointiyritykset. Firpo ojentaa pallon Piroelle, joka laskee pallon täplälle. Summerville kävelee paikalle jostain taka-alalta, nappaa pallon ja asettelee sen täplälle. Tämä ei vaikuta enää menevän käsikirjoituksen mukaan. Voiko todella olla niin, että Summerville varastaa Piroen rankkarin? Piroe vaikuttaa tuohtuneelta. Sekä kapteeni Ethan Ampadu että Firpo ohjaavat Piroen pois tilanteesta. Käsillä on melkoinen sekametelisoppa. On vaikea välttää tunnetta siitä, että nyt menee pieleen. Summerville ottaa muutaman sivuaskeleen ja uittaa pallon matalana keskeltä sisään. Jakomielitautinen performanssi saa ainakin hetkellisesti onnellisen päätöksen. Lyhyen aikavälin palkinto jaetaan Leedsille ja Summervillelle, mutta kaiut eivät varmasti pysähdy tähän hetkeen, vaan kumisevat koko loppukauden: 2-1 Leedsille. Summerville hölmöilee itselleen vielä keltaisen kortin tuulettaessaan maalia.

”Who are you?!”, huudot osoitetaan Hull Cityn hiljenneiden kannattajien suuntaan. Hull City saa kuitenkin heti kengänpohjan takaisin pedaalille. Lämpökartta punertaa Leedsin kenttäpäädyssä. Lisäajan pituudeksi määritetään seitsemän minuuttia. Siihen mahtuu vielä aika monta Hull Cityn hyökkäystä. Hull City tunnustelee ensin Leedsin oikeaa ja sitten vasenta laitaa. Lopputulemana on kulmapotku, jota myös tiikereiden maalivahti Ryan Allsop nousee päättämään. Peliaikaa on jäljellä niin vähän, että mikä tahansa liikehdintä tulostaululla olisi lopullista. Pallo nousee korkeana Leedsin boksiin, josta se sysätään kauemmas. Passipaikalla on Hull Cityn alimmat pelaajat ja pallo palautetaan pikatoimituksella Leedsin boksiin. Georginio Rutter saa pallon jalkoihinsa ja hetken näyttää, että paine laukeaa. Rutter kuskaa pallon kuitenkin päin ensimmäistä oranssia betoniporsasta. Anass Zaroury nappaa pallon ja marokkolaisen kuti lähtee kylmäävän näköisenä kohti Leedsin maalia, mutta Joe Rodon venyttää itsensä laukauksen eteen.

Nyt tiikereillä on kiire. Maali on tyhjä ja kaikki pelaajat ovat ylhäällä. Dan James pistää pikakiitäen ja Joel Piroe tuikkaa pallon hänen juoksulinjalleen. James kuti kumahtaa yli viidestäkymmenestä metristä länsi-Yorkshiren ilman alaan ja putoaa kauniin sisäkierteisenä tiikereiden häkkiin: 3-1 ja se kaikki on ohi. Tiikerit on kesytetty. Taisteluparin ääni särkyy kimeästä huudosta. Leeds pitää otteensa nousukamppailusta. Elland Roadin hurmos ja pauhu ammentavat syvältä paikallisen elämänmenon lähteiltä, jonka DNA:han on polttomerkitty syvälle ja pysyvästi Leeds United. Parin minuutin kuluttua ” I predict a riot” soi voitonserenadina stadionilla.

I predict a Riot

Auringon valo on vaihtunut katulamppujen ja mainoskylttien valoon. Englannissa sataa taas. Nousemme katua, Elland Roadia, pitkin Elland Roadin ja Cemetary Roadin risteykseen. Sieltä parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen vilkutamme ensimmäiselle autolla, jonka katolla palaa keltainen valo.

Viini: ylin lasin reunojen läikkyvää Beestonin kukkuloilta reseptiinsä vivahteensa hakevaa länsi-Yorkshirelaista.

PS: Kirjoittajan kovakantisiin tuotoksiin voit tutustua alla olevista linkeistä:

https://www.booky.fi/tuote/jarno_rajalampi/futista_ja_viinia_vuosikerta_2022_tarinoita/9789526515700

https://www.aviador.fi/product-page/marsiin-muuttaneen-ihmisen-koti-ik%C3%A4v%C3%A4

Kirjat löytyvät todennäköisesti myös lähikirjastostasi!

Futiskirjat, Suomifutis:suomalaista jalkapallokulttuuria etsimässä

Saku-Pekka Sundelinin kirjoittama ja Tammen kustantama Suomifutis: suomalaista jalkapallokulttuuria etsimässä oli bloggarin kenties odotetuin kirja tälle vuodelle. Teos resonoi futis- ja muussakin väessä sen verran hyvin, että ainakin ensimmäinen painos myytiin loppuun, mikä saattaisi aurata tulevaisuudesta tilaa myös kirjan kirjoittajan vihjaamalla "Suomifutis II" kirjalle.

Tutkimusmatka maailman omintakeisimpaan futiskulttuuriin

Teoksessa taustoitetaan alkuun niitä kirjallisia ja kirjalilijan henkilökohtaisia lähtökohtia, joista kirja on saanut lähtösysäyksensä. Sen jälkeen ympäröivään maailmaan otetaan hieman provosoivampi asento ja kysytään "Miksi sana potkupallo loukkaa suomalaista futisfania?". Kyllä. Minä olen yksi "niistä", jonka näkökentässä potkupallottelu saa punaiset salamat välkkymään. Iän karttuessa tunnemaailman ilmiö on ollut radikalisoitumaan päin. En ehkä suoraan samaistu Sundelinin ajatukseen siitä, että kuohut juontuisivat laji-ihmisiin liittyvästä alemmuskompleksista, vaan enemmänkin pakkomielteisestä intohimosta lajiin. Alentava puhe toisen intohimoon liittyen menee herkästi ja lähes vääjäämättä "Danger zone" -sektorille, mutta koska tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kirjoittajan sielunmaiseman vivahteiden tai pakkomielteiden analysointi, tyydyn kompromissiin: olen valmis ottamaan kirjan kehoituksen mukaisesti omistajuuden "Potkupallosta", kunhan lätkäihmiset ottavat aktiiviseen sanavarastoonsa termin "Keppitappelu".

Sundelin poimii historiasta ansiokkaasti muutaman haukkakohdan, jolloin suomalainen futis- ja laji-ihmiset ovat hukanneet momentuminsa. 1920-luvulla jalkapallo oli maaseudun suojeluskuntajärjestön ykköslaji, mutta Tahko Pihkala löi kunnarin ja pisti pesäpallon urheilulajien kärkietenijäksi. 1950 -luvulla jalkapallo kaatoi edelläkävijän asemassa poliittisia raja-aitoja, mutta edelläkävijyyden mahdollistama brändäys jäi tekemättä. Avopaikkaa tarjottiin vielä 1960-luvulla, kun muuttoliike maalta kaupunkiin kiihtyi. Leivälle ja sirkushuveille avautui tyhjiö, johon kuitenkin sirklasi jääkiekko.

Taustoitusten jälkeen Sundelin lähtee tien päälle etsimään suomalaista jalkapallokulttuuria. Sundelin suuntaa pohjoiseen, ottaa välipysähdyksen Tornioon ja jatkaa Suomen toiseksi pohjoisimman seuran Kolarin Kontion vieraaksi. Pohjoisen reissu kelluttaa jalkapallokulttuurin käsitettä ja samalla sitä, mikä yleensä mielletään jalkapallokulttuuriksi. Käsite pitää itsessään sisällä paljon enemmänkin kuin vain täytenä notkuvia kansallisen sarjan katsomoita ja kuumana palavia pyroja, joiden perään erityisesti Suomen pääsarjassa haikaillaan. Katveeseen jäävät helposti absurdeille leveysasteilla karkaavat yhteisöilleen tärkeät alasarjajoukkueet ja vaikka pitkin Suomea levittäytyvät junnufutis -turnaukset, jotka liikuttavat massiivisia määriä jalkapalloilijan taimia ja heidän vanhempiaan. Sundelin löytää suomalaisen jalkapallokulttuurin jo hyvissä ajoin kirjan ensimmäisellä puoliskolla ja sen jälkeen kyse onkin enemmän siitä, mitä kaikkia erityispiirteitä suomalaisella jalkapallokulttuurilla on ja miten ne tulevat näkyväksi?

Kirjansa aineistoksi Sundelin masinoi pelillisenä elementtinä twitteriin äänestyksen, jossa etsittiin Suomen jalkapallopääkaupunkia. Äänestyksessä Pietarsaari napsi pronssia, Valkeakoski hopeaa ja Kotka kultaa. Sundelin jalkautuu kyseisiin kaupunkeihin ottamaan selvää niihin ja niiden ja jalkapallon välisistä erityispiirteistä. Kullakin kaupungilla on oma erityinen tarina kerrottavanaan.

Reissuiltaan palattua Sundelin toteaa jalkapallon ja median suhteesta suorasukaiseen tyyliinsä, että kaikesta haihattelusta huolimatta jalkapallosta kirjoitetaan Suomessa liikaa. Kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Esimerkiksi pesäpallo pesee katsojaluvuissa mennen tullen jalkapallon. Ruodinnan jälkeen ja ennen loppusanoja Sundelin ottaa vielä kiepin suomalaisen naisfutiksen näkökulmaan ja tarraa siihen ristiriitaan, missä Veikkausliiga halutaan ohjelmamaisesti nähdä kotimaisten nuorten kasvattajasarjana, mutta tosiasiassa sen viheriöt ja vaihtopenkitkin täyttyvät ulkomailta naaratuista hankinnoista.

Suomifutis lunastaa kunniapaikkansa  omassa kirjahyllyssäni. Se nostelee suomalaisen jalkapallokulttuurin lipustoa salkoon kohtaamiensa jalkapalloihmisten kanssa. Vuorovaikutus tarinoituu helposti lähestyttäväksi kokonaisuudeksi, jota Sundelin maustaa myös omilla futismuistoillaan, joilla on selvästi pysyvä paikka kirjailijan omassa raumalaisväritteisessä sielunmaisemassa. Sundelin haastaa rohkeasti ja hyvin argumentoiden suomalaisen jalkapalloon jämähtäneitä käsityksiä. Kulttuuriltaan rikkaaseen suomifutikseen päteekin varmastikin se viisaus, että kannattaa nauttia siitä, mitä meillä nyt on ja ottaa omistajuus siitä. Voihan olla, että joskus vuosien tai vuosikymmenien päästä, kun Veikkausliigan täyteen ahdetut katsomot notkuvat ihmisistä ja nokkela vastustajan pelaajalle tai ottelun tuomarille suunnattu kommentti hukkuun yleisöön pauhuun, mieleen tuleekin: kyllä ennen oli paremmin tai ainakin omintakeisempaa.

Ilmottaudun suoriltaan jatko-osan kiiinnostuslistalle.

Viini: kulttuuriviini

PS: Blogin kirjoittajan kovakantisiin tuotoksiin voit tutustua alla olevista linkeistä:

https://www.booky.fi/tuote/jarno_rajalampi/futista_ja_viinia_vuosikerta_2022_tarinoita/9789526515700

https://www.aviador.fi/product-page/marsiin-muuttaneen-ihmisen-koti-ik%C3%A4v%C3%A4

Kirjat löytyvät todennäköisesti myös lähikirjastostasi!

Futiskirjat: Kadut, kentät ja katsomot. Jalkapalloderbyjen kiihko ja lumo, Mika Rissanen

Mika Rissasen kirjoittama ja Atena Kustannuksen kustantama ”Kadut, kentät ja katsomot. Jalkapalloderbyjen kiihko ja lumo” on todellinen herkkupala futiskirjojen skenessä. Rissanen sukeltaa yhdentoista kauhaisun verran (kymmenen duoa ja yksi trio) Euroopan polttavimpien futismatsien helmien luo ja tuo ne lukijan ihasteltaviksi. Jalkapallon hegemoniaottelut ja niiden historialliset kerrokset, joista Rissanen onnistuneesti poimii olennaisimman DNA:n, tuovat raikkaita tuulia nykyiset läpikaupalliseen suuntaan kompuroineen huippufutiksen evoluution narratiiviin. Poliittinen valkopesu ja kyyninen ROI:n tavoittelu saattavat olla leimallisia tämän hetken huippufutikselle, mutta niiden alla sykkii pidemmän historian hiillos, johon monisyisesti kietoutuvat ihmisten ja jalkapalloseurojen viha-rakkaussuhteet puhaltavat happea. Hegemoniaottelut ovat tämän futiskokon polttavimpia klapeja.

Mika Rissasen ja Atena Kustannuksen Kadut, kentät ja katsomot

Rissanen kuljettaa lukijansa harmaan sateisten Skotlannin Old firmin ja sumusaarten North West derbyn kautta tuliseen Istanbuliin pysähtyen samalla tarkkaan valikoiduilla asemilla ja tarkkaan valituissa hegemoniaotteluissa. Rissanen poimii kerta toisensa jälkeen onnistuneesti sen, mitkä elementit derbyissä ja hegemoniaotteluissa ovat aikojen saatossa luoneet terävän me vastaan nuo -asetelman, vaikkakaan vanhat jakolinjat eivät välttämättä nykyiselläänkään enää päde. Teoksen satunnaiset viittaukset Friedrich Nietzscheen ja eksistentialismiin kastelevat blogin kirjoittajan sydäntä siitä näkökulmasta, miten syvällä ihmisen olemassaolossa ja identiteetin muodostumisessa jalkapallo saattaa pesiä, mutta teos ei itsessään kuitenkaan sorru akateemiseen kikkailuun, vaan se on hyvin helposti lähestyttävää ja nopeastikin ahmittavaa. Samalla kerronnassa on sellaista imua, että pääteluvun jälkeen jää suoriltaan kaipaamaan lisää Rissasen derby- ja hegemoniaotteluiden kuvauksia.

Eurooppa reilattu. Mihin seuraavaksi?

Rissasen kirja ei ole yksinomaan futiskirja, vaan se maalailee historiallisia näkymiä ja kutkuttele kaukokaipuuta matkaopasmaisella otteella.  Eurooppa on nyt kertaalleen reilattu ja riippumatta siitä, että jatkuuko matka Euroopassa, muualla maailmassa tai ei missään, niin tämän blogin kirjoittajan voi lisätä jo tässä vaiheessa seuraavan osan kuvitteelliselle jonotuslistalle. 

Viini: kosmopoliittista tulilientä

 

PS:kirja on saatu Atena Kustannukselta 

Maskusta Milanoon: A.C Milan-Genoa CFC

Aikataulujen puolesta menee pikkuisen HC:ksi. Lento Milanoon laskeutuu 18.10. Taksi on hotellilla 19.30 ja matsi alkaa 21.00. Niinpä kevennän hiukan vaatetusta ja lähden sokkona läheiselle metroasemalle ja toivon parasta. Metroasemalta löytyy onneksi lipunmyyntiautomaatti ja hetken lippuvaihtoehtoja tuijoteltuani täppään ylimmän rivin parin euron vaihtoehdon, jonka oletan olevan edullisin peruslippu.

Uitan lipun lukijaan ja sujahdan portista sisään, ja kun portti kolahtaa takana kiinni, välähtää: nythän minulla ei enää ole lippua eli mikäli sellaista tarvitsee päätepysäkillä niin olen jonkinlaisessa pulassa. Vilkaisu tulosuuntaan osoittaa sen, että lippu on sujahtanut portin toisella puolella olevasta toisesta aukosta ulos. Kiire ja edellisestä ruokailusta kuluneet tunnit eivät ole ihan ideaali yhdistelmä oman harkinnan kannalta. Takana sulkeutuneet portit ovat rakennettu mallilla "väljät" ja "joustavat", joten päädyn taklaamaan niitä kevyesti auki ja yllän kuin yllänkin portin välistä lippuuni. Tämä on kuitenkin Italia eli asioille voi hakea luoviakin ratkaisuja, kunhan ei jää kiinni.

Metrokäytävän yllä olevissa opasteissa on maalattuna San Siro eli oikealle asemalle melko sokkonakin löytäminen helppoa. Ca Grandan asemalta lähtiessä metro on melko tyhjä. Suurin syy lienee se, että useimmat eivät ole jättäneet stadionille lähtöä näin viime tinkaan. Pysäkki-pysäkiltä sakkia sulloutuu enemmän metron vaunuihin ja punamustia värejä näkyy koko ajan enemmän. Vastapäisille penkeille tulee isä ja poika. Isällä on AC Milan huivi ja verkkatakki. Olemattomalla Italian taidolla tunnistan, että isä ja poika käyvät läpi pian alkavan ottelun avauskokoonpanoa ja vaihtavat sanasia myös aiemmin alkaneesta Spezian ja FC Internazionalen matsista.

San Siro iltavalaistuksessa

Kojuja moneen lähtöön San Siron liepeillä

Google mapsin antaman suosituksen sijaan seuraan paikallisia viimeiselle metropysäkille, joka nousee aivan stadionin kupeeseen. Kello tikittää siihen tahtiin, että joudun nälkäisenä ja janoisenakin  passamaan stadionin ulkopuolella olevien ruokakojujen ja olutpisteiden houkutukset. Kiirehdin portille, jossa katsotaan lippu, henkkarit ja koronapassi.

Oikean katsomosektorin löytäminen ottaa taas aikansa niin kuin muutama vuosi takaperin. Hetken stadionin rakenteissa nousevien tornien seiniä tulkatessani totean ettei katsomosektoria ole yksinkertaisesti merkitty niihin eli se pitää vain tietää, tai sitten ihan vaan kysyä. Päädyn jälkimmäiseen ja onnekseni olen sen verran hajulla katsomokartasta, että olen osunut oikeaa seuraavaan.

Sisäänkäyntiin kilautetaan liput vielä kertaalleen eli kolmas kerta toden sanoo. Lähden sitten harppomaan rappusia ylös ja niitähän piisaa. Tuumaan, että porraskäytävä kolkkoudessaan ja ahtaudessaan on sellainen, joka voisi olla esimerkiksi vankilassa ja samalla fläsärit muutaman vuoden takaiselta reissulta samaiseen kohteeseen voimistuvat. Hikipäissäni ja puuskuttaen ehdin katsomon sisääntulolle juuri ennen matsin alkua. 

Olkoonkiin klisee, mutta tunnelman voi leimata heti poikkeuksellisen hyväksi ja hoipun vielä katsomooni. Yritän samaan aikaan sekä tasata hengitystäni, että totutella verensokerivajareissa jyrkän katsomon ja korkeuden aiheuttamaan efektiin, joka ei korkeanpaikankammoisella mene ihan kerta sisään-ulos -hengityksellä. Kiitän itseäni siitä, että olen valinnut penkkini rivin päästä. Harmillisesti vieressäni istuva nuori pariskunta joutuu luopumaan olutpöydästään.

San Siro sisältä

Peli alkaa. Sälli vieressäni kyselee, mistä tulen ja mitä joukkuetta kannatan. Ensimmäiseen kysymykseen vastaan rehellisesti ja toiseen sovellan tilanteesseen sopivan vastauksen. Milan pitää palloa. Genoa puolustaa syvältä ja iskee vastaan. Lisäksi Genoa käyttää myös italialaisen futiksen (ja miksei monen muunkin maan) kikkapussista tutun pelin rikkomisen ja ajanpeluun -kortin eli sen pelaajat pötköttelevät stadionin nurmella korostuneen pitkään aina, kun joku kolhaisu tai töytäisy sen sallii.

Se pötköttelee, joka voi

Kotikannattajien Curva sud värisyttää taukoamatta äänijäänteitään chäntisä toiseen. Koko katsomo tarttuu syöttiin valikoivammin. Riemu repeää kollektiivisesti, kun Pierre Kalulun kohteensa tunteva keskitys putoaa takatolpalle, josta Rafael Leao ohjaa sen suoraan ilmasta takakulmaan: kaunis maali ja kenties juuri se, mitä pelin aikaisessa vaiheessa Milan mestaruustaisteluunsa tarvitsi.

Curva sud

Vieraskannattajien piippuhylly

Ahtaiden penkkirivien välisille rappusille istuu myös koko ajan enemmän porukkaa: joko he ovat eksyneet tai stadion on osittain tuplabuukattu. Epäilen itse ensimmäistä variaatiota. Hyvien suoritusten lisäksi myös huonot huomioidaan ja palaute on napakkaa pitkin peliä. AC Milan on katsomoprofiilista tunnistettavissa usean sukupolven kokemukseksi ja sukupolvethan ovat olleet olemassa jo paljon ennen kuin nykyinen avauskokoonpanollinen raitapaitoja on syntynyt: jo se antaa kannukset tiettyyn vaatimustasoon. Edessäni rappusilla istuu poikansa vanhahko mies, jonka on jo vaikea liikkua ja erityisen vaikeaa se on varmasti San Siron rakenteissa, mutta miehestä säteilevä onnellisuus peittää varmasti alleen matsin tuottamat vaivat ja haasteet.

Sukupolvikokemus

Milan jatkaa painostustaan, mutta Genoa pysyy hyvin pelisuunnitelmallaan pelissä mukana. Omaan silmään Genoa vaikuttaa varsin laadukkaalta nipulta, vaikka se pelaakin tällä kaudella putoamista vastaan. Maaleja ei tule enempää, joten kotijoukkueen taukojohdossa mennään.

En ollut, kuten vieressä istuva Mario, joka haki oluen itselleen ja seuralaiselleen ensimmäisen puoliajan aikana, vaan tungen väkijoukon mukana Stadionin käytäville. Aika pian totean että matsi tullaan katsomaan loppuunkin asti kuivin suin ja keskimääräistä tyhjemmällä vatsalla, koska jono ja tungos ovat loputtomat. Niinpä tuijottelen hetken kaupungin valoja ja palailen sitten istumapaikalleni. Tunnistan itseironisia hankauksia oman iänkin tuoman mukaavudenhalun ja ympäröivän spektaakkelin välillä, ja jatkan hymyissä suin matsin seuraamista.

AC Milan hakemassa toista maalia

Bongaan stadionilta yllättävän suuren otannan myös suomalaisia. Marion toisella puolella heitä on pari kappaletta ja käytäviltä kaikuu härmää muutenkin. Se ei toki ole yllätys Finskin suorat lennot ja kaupungin muu tarjonta huomioiden. En kuitenkaan sanoisi, että meininki olisi turismin laimentamaa. San Siron kunnioitusta herättävissä betonielementeissä ja Curva sudin orkestroimassa metelissä on hyvä pala autenttisuutta.

Milan passivoituu toisella puoliajalla ja Genoa on hetkittäin selvästi kuskin paikalla. Katsomossa sytytellään vaivihkaa, mutta tihenevään tahtiin savukkeita. Myös Genoan kannattajakatsomossa nähdään tulitepuolta. Nyt Milanin pelaajat ottavat enemmän pötköttelyvuoroja kentällä. Yleisömääräksi ilmoitetaan 70000 ja rapiat. Se on kunnioitusta ja pientä kateuttava herättävä määrä. Lippuja myytiin senioreille ja junioreille kympillä. Omastani pulitin 24 euroa.

Genoan nostaessaan riskitasoaan Milanille aukeaa ylivoimahyökkäyksiä, jotka kuitenkin tyssääväät liikaan kuljetteluun ja huonoihin ratkaisuihin. Lopulta väistämätön kuitenkin tapahtuu, kun vaihdosta sisään tullut Junior Messias toimittaa nimensä edellyttämällä tavalla ja jysäyttää oman riparinsa maalin kattoon. Korvia tinnittävä vihellys nousee stadionilla, kun maali menee vielä VAR:n varmistettavaksi. Maali pitää. AC Milan voittaa ja jatkaa sarjan kärjessä.

70000 katsojaa todistavat AC Milanin voittoa

Kirjoittajalla keinuttaa jo koko kulunut päivä jaloissa sen verran, että odottelen hetken stadionin tyhjentymistä. Sen jälkeen astelen penkkirivien yli ja lähden kojuille pistämään ravitsemispuolta kuntoon. Laulu raikaa stadionin käytävillä ja  erityisesti "Interista vaffanculo" on muodissa.

Kojuilla vastassa on härdelli ja polettipeli. Lopulta löydän kärryn, jossa rahaa vastaan saa suoraan hyödykkeitä. Ensimmäinen Birra Moretti haihtuu ikeniin ja toisen kaveriksi löytyy vohveliraudalla paistettu painini. Niiden nuuduttamana metromatka Ca Grandalle nytkähtelee mukavasti.

Viini: kitkerä ja perinteitä hohkaava