Futiskirjat, Suomifutis:suomalaista jalkapallokulttuuria etsimässä

Saku-Pekka Sundelinin kirjoittama ja Tammen kustantama Suomifutis: suomalaista jalkapallokulttuuria etsimässä oli bloggarin kenties odotetuin kirja tälle vuodelle. Teos resonoi futis- ja muussakin väessä sen verran hyvin, että ainakin ensimmäinen painos myytiin loppuun, mikä saattaisi aurata tulevaisuudesta tilaa myös kirjan kirjoittajan vihjaamalla "Suomifutis II" kirjalle.

Tutkimusmatka maailman omintakeisimpaan futiskulttuuriin

Teoksessa taustoitetaan alkuun niitä kirjallisia ja kirjalilijan henkilökohtaisia lähtökohtia, joista kirja on saanut lähtösysäyksensä. Sen jälkeen ympäröivään maailmaan otetaan hieman provosoivampi asento ja kysytään "Miksi sana potkupallo loukkaa suomalaista futisfania?". Kyllä. Minä olen yksi "niistä", jonka näkökentässä potkupallottelu saa punaiset salamat välkkymään. Iän karttuessa tunnemaailman ilmiö on ollut radikalisoitumaan päin. En ehkä suoraan samaistu Sundelinin ajatukseen siitä, että kuohut juontuisivat laji-ihmisiin liittyvästä alemmuskompleksista, vaan enemmänkin pakkomielteisestä intohimosta lajiin. Alentava puhe toisen intohimoon liittyen menee herkästi ja lähes vääjäämättä "Danger zone" -sektorille, mutta koska tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kirjoittajan sielunmaiseman vivahteiden tai pakkomielteiden analysointi, tyydyn kompromissiin: olen valmis ottamaan kirjan kehoituksen mukaisesti omistajuuden "Potkupallosta", kunhan lätkäihmiset ottavat aktiiviseen sanavarastoonsa termin "Keppitappelu".

Sundelin poimii historiasta ansiokkaasti muutaman haukkakohdan, jolloin suomalainen futis- ja laji-ihmiset ovat hukanneet momentuminsa. 1920-luvulla jalkapallo oli maaseudun suojeluskuntajärjestön ykköslaji, mutta Tahko Pihkala löi kunnarin ja pisti pesäpallon urheilulajien kärkietenijäksi. 1950 -luvulla jalkapallo kaatoi edelläkävijän asemassa poliittisia raja-aitoja, mutta edelläkävijyyden mahdollistama brändäys jäi tekemättä. Avopaikkaa tarjottiin vielä 1960-luvulla, kun muuttoliike maalta kaupunkiin kiihtyi. Leivälle ja sirkushuveille avautui tyhjiö, johon kuitenkin sirklasi jääkiekko.

Taustoitusten jälkeen Sundelin lähtee tien päälle etsimään suomalaista jalkapallokulttuuria. Sundelin suuntaa pohjoiseen, ottaa välipysähdyksen Tornioon ja jatkaa Suomen toiseksi pohjoisimman seuran Kolarin Kontion vieraaksi. Pohjoisen reissu kelluttaa jalkapallokulttuurin käsitettä ja samalla sitä, mikä yleensä mielletään jalkapallokulttuuriksi. Käsite pitää itsessään sisällä paljon enemmänkin kuin vain täytenä notkuvia kansallisen sarjan katsomoita ja kuumana palavia pyroja, joiden perään erityisesti Suomen pääsarjassa haikaillaan. Katveeseen jäävät helposti absurdeille leveysasteilla karkaavat yhteisöilleen tärkeät alasarjajoukkueet ja vaikka pitkin Suomea levittäytyvät junnufutis -turnaukset, jotka liikuttavat massiivisia määriä jalkapalloilijan taimia ja heidän vanhempiaan. Sundelin löytää suomalaisen jalkapallokulttuurin jo hyvissä ajoin kirjan ensimmäisellä puoliskolla ja sen jälkeen kyse onkin enemmän siitä, mitä kaikkia erityispiirteitä suomalaisella jalkapallokulttuurilla on ja miten ne tulevat näkyväksi?

Kirjansa aineistoksi Sundelin masinoi pelillisenä elementtinä twitteriin äänestyksen, jossa etsittiin Suomen jalkapallopääkaupunkia. Äänestyksessä Pietarsaari napsi pronssia, Valkeakoski hopeaa ja Kotka kultaa. Sundelin jalkautuu kyseisiin kaupunkeihin ottamaan selvää niihin ja niiden ja jalkapallon välisistä erityispiirteistä. Kullakin kaupungilla on oma erityinen tarina kerrottavanaan.

Reissuiltaan palattua Sundelin toteaa jalkapallon ja median suhteesta suorasukaiseen tyyliinsä, että kaikesta haihattelusta huolimatta jalkapallosta kirjoitetaan Suomessa liikaa. Kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Esimerkiksi pesäpallo pesee katsojaluvuissa mennen tullen jalkapallon. Ruodinnan jälkeen ja ennen loppusanoja Sundelin ottaa vielä kiepin suomalaisen naisfutiksen näkökulmaan ja tarraa siihen ristiriitaan, missä Veikkausliiga halutaan ohjelmamaisesti nähdä kotimaisten nuorten kasvattajasarjana, mutta tosiasiassa sen viheriöt ja vaihtopenkitkin täyttyvät ulkomailta naaratuista hankinnoista.

Suomifutis lunastaa kunniapaikkansa  omassa kirjahyllyssäni. Se nostelee suomalaisen jalkapallokulttuurin lipustoa salkoon kohtaamiensa jalkapalloihmisten kanssa. Vuorovaikutus tarinoituu helposti lähestyttäväksi kokonaisuudeksi, jota Sundelin maustaa myös omilla futismuistoillaan, joilla on selvästi pysyvä paikka kirjailijan omassa raumalaisväritteisessä sielunmaisemassa. Sundelin haastaa rohkeasti ja hyvin argumentoiden suomalaisen jalkapalloon jämähtäneitä käsityksiä. Kulttuuriltaan rikkaaseen suomifutikseen päteekin varmastikin se viisaus, että kannattaa nauttia siitä, mitä meillä nyt on ja ottaa omistajuus siitä. Voihan olla, että joskus vuosien tai vuosikymmenien päästä, kun Veikkausliigan täyteen ahdetut katsomot notkuvat ihmisistä ja nokkela vastustajan pelaajalle tai ottelun tuomarille suunnattu kommentti hukkuun yleisöön pauhuun, mieleen tuleekin: kyllä ennen oli paremmin tai ainakin omintakeisempaa.

Ilmottaudun suoriltaan jatko-osan kiiinnostuslistalle.

Viini: kulttuuriviini

PS: Blogin kirjoittajan kovakantisiin tuotoksiin voit tutustua alla olevista linkeistä:

https://www.booky.fi/tuote/jarno_rajalampi/futista_ja_viinia_vuosikerta_2022_tarinoita/9789526515700

https://www.aviador.fi/product-page/marsiin-muuttaneen-ihmisen-koti-ik%C3%A4v%C3%A4

Kirjat löytyvät todennäköisesti myös lähikirjastostasi!

Futiskirjat: Wunderball - Saksan jalkapallon tarina, Esa Mäkijärvi

Aviador kustannuksen kustantama ja Esa Mäkijärven kirjoittama "Wunderball - Saksan jalkapallon tarina" ottaa oktoberfestinsä pitkän kaavan kautta. Lähteensä osaava ja historiansa tunteva "Wunderball" piirtää tarkasti saksalaisen jalkapallon aikajanaa ja neuloo sille saumattoman paikan Saksan kulttuurisen ja yhteiskunnallisen kehittymisen puuvillahuiviin. 

Esa Mäkijärven ja Aviador kustannuksen Wunderball

Sellaista besserwisseriä ei varmasti olekaan, joka ei "Wunderballista" pystyisi poimimaan jotain nyansseja omaan juttupussiinsa. Mäkijärvi siirtelee spottivaloaan jouhevasti saksalaisen jalkapallon tarinan merkkipaaluihin, olivatpa ne sitten tunnettuja pelaajia, itsepäisiä valmentajia tai jalkapalloseuroja, joiden nuoteista on sävelletty saksalaisen futiksen Parsifalia. Mäkijärvi vangitsee taidokkaasti myös sen, miten Saksassa jalkapallon ensisijaisena tehtävänä on perinteisesti ollut palvella yhteisöä. Edelleen voimissaan oleva jalkapalloseuran omistajuuteen liittyvä 50+1 sääntö on saman perinteen kaikuja, vaikka sitä nykyisellään sekä haastetaan että joissain tapauksessa mahdollisuuksien mukaan myös kierretään.

Wunderball on ensijaisesti jalkapallon tarina, mutta se on myös tarina saksalaisista ihmisistä ja heidän elämänmenostaan aikojen saatossa, sillä kuten sana sanoo: elämä on kuitenkin merkittävä osa jalkapalloa. Blogin kirjoittajan stereotypioita Saksasta ja saksalaisista ravistellaan myös toden teolla, koska äärimmäisen systematiikan ja konemaisen jauhamisen ikeestä paljastuukin melkoisia dandyja ja hädin tuskin Westfalenstadionille mahtuvia egoja, joilla ei koskaan ollut aikomuskaan tanssia ympäröivän maailman pillin mukaan. Eikä ympäröivä maailma aina sopeutunut heidän oikkuihinsa.

Mäkijärvi tuntee jalkapallonsa ja siten hän osuvasti kuvaa sen, minkälaisin vedoin saksalaisen jalkapallon evoluutio on kulkenut suhteessa muuhun Eurooppaan. Pahimmat kilpaveljet ja -siskot on ajankohta -sidonnaisesti löytynyt Itävallasta, Hollannista, Englannista tai Ranskasta. Vihanpito jalkapallon kontekstissa on saattanut sekä pahimmillaan että parhaimmillaan olla hyvinkin näkyvää ja sille on löytynyt symbolinsa pelikentiltä ja pelaajista. Väliin on leijoniakin juoksutettu kentälle.

Wunderball on lukukokemuksena miellyttävää ja helposti lähestyttävä. Se on sekä faktapitoisuudeltaan tiheää että samalla tarinnallisuudeltaan rikasta. Wunderball tuntee kohdeyleisönsä, sillä se osaa painella suomalaista lukijaa oikeista kohdista. Kirjaa voi suositella kaikille jalkapallosta, Saksasta ja jalkapallosta Saksassa kiinnostuneille.

Viini: Rheingaun Riesling

Futiskirjat: Kadut, kentät ja katsomot. Jalkapalloderbyjen kiihko ja lumo, Mika Rissanen

Mika Rissasen kirjoittama ja Atena Kustannuksen kustantama ”Kadut, kentät ja katsomot. Jalkapalloderbyjen kiihko ja lumo” on todellinen herkkupala futiskirjojen skenessä. Rissanen sukeltaa yhdentoista kauhaisun verran (kymmenen duoa ja yksi trio) Euroopan polttavimpien futismatsien helmien luo ja tuo ne lukijan ihasteltaviksi. Jalkapallon hegemoniaottelut ja niiden historialliset kerrokset, joista Rissanen onnistuneesti poimii olennaisimman DNA:n, tuovat raikkaita tuulia nykyiset läpikaupalliseen suuntaan kompuroineen huippufutiksen evoluution narratiiviin. Poliittinen valkopesu ja kyyninen ROI:n tavoittelu saattavat olla leimallisia tämän hetken huippufutikselle, mutta niiden alla sykkii pidemmän historian hiillos, johon monisyisesti kietoutuvat ihmisten ja jalkapalloseurojen viha-rakkaussuhteet puhaltavat happea. Hegemoniaottelut ovat tämän futiskokon polttavimpia klapeja.

Mika Rissasen ja Atena Kustannuksen Kadut, kentät ja katsomot

Rissanen kuljettaa lukijansa harmaan sateisten Skotlannin Old firmin ja sumusaarten North West derbyn kautta tuliseen Istanbuliin pysähtyen samalla tarkkaan valikoiduilla asemilla ja tarkkaan valituissa hegemoniaotteluissa. Rissanen poimii kerta toisensa jälkeen onnistuneesti sen, mitkä elementit derbyissä ja hegemoniaotteluissa ovat aikojen saatossa luoneet terävän me vastaan nuo -asetelman, vaikkakaan vanhat jakolinjat eivät välttämättä nykyiselläänkään enää päde. Teoksen satunnaiset viittaukset Friedrich Nietzscheen ja eksistentialismiin kastelevat blogin kirjoittajan sydäntä siitä näkökulmasta, miten syvällä ihmisen olemassaolossa ja identiteetin muodostumisessa jalkapallo saattaa pesiä, mutta teos ei itsessään kuitenkaan sorru akateemiseen kikkailuun, vaan se on hyvin helposti lähestyttävää ja nopeastikin ahmittavaa. Samalla kerronnassa on sellaista imua, että pääteluvun jälkeen jää suoriltaan kaipaamaan lisää Rissasen derby- ja hegemoniaotteluiden kuvauksia.

Eurooppa reilattu. Mihin seuraavaksi?

Rissasen kirja ei ole yksinomaan futiskirja, vaan se maalailee historiallisia näkymiä ja kutkuttele kaukokaipuuta matkaopasmaisella otteella.  Eurooppa on nyt kertaalleen reilattu ja riippumatta siitä, että jatkuuko matka Euroopassa, muualla maailmassa tai ei missään, niin tämän blogin kirjoittajan voi lisätä jo tässä vaiheessa seuraavan osan kuvitteelliselle jonotuslistalle. 

Viini: kosmopoliittista tulilientä

 

PS:kirja on saatu Atena Kustannukselta 

Futis ja kirjat: Aina nälkä, Tapani Kinnunen

”Aina nälkä” on Tapani Kinnusen kirjoittaman ja Kustannusliike Robustoksen kustantaman Suomi -sarjan kuudes ja sarjan päättävä osa (ainakin näillä puhein näin). Romaani on sikseen kuumaa kamaa, että sen perässä liikahti länsi-turkulaisen asuinalueen autokatoksen varjoihin jo kertaalleen pois muuttanut naapurin huligaanipoikakin. Ei. Hän ei ollut salaisen kätkön tai unohtuneen kevytmoottoripyöränsä perässä liikenteessä. Hän halusi Kinnusen romaanin ja oli hajulla. Mustanaamio oli kuitenkin viekkaampi ja romaani päätyi oikealle luku- ja kirjoituspöydälle.

Tapani Kinnusen "Aina nälkä"

Romaanissa on tynnyreittäin enemmän viiniä ja sen lajitovereita kuin futista. Romaani rallattelee päähenkilönsä Topias Kettusen nuoruuden Joensuun musa-, baari- ja mimmiskenen läpi Lontooseen, jossa maistellaan ja aistitaan suurenmaailman meininkiä ja pudotetaan suosiolla päiväohjelmasta Arsenalin ja Lutonin -derby muiden houkutusten nykiessä viehettä. Lontoosta pelmahdetaan muutaman vuosikymmenen aikamuljahduksella takaisin Joensuuhun ja sen ympäristöön. Ennen itsetutkiskelevaa päätöslukua otetaan vielä puhelu vastaan Turusta ja painellaan universumin kuplamuovia siitä kohdasta, jossa Masan -baari ja FC Inter Turku risteävät. Romaani on myös tribuutti Ismo Alangon elämäntyölle.

”Aina nälkä” ei tarvitse lämmittelykierroksia, sillä jo kahteen ensimmäiseen lukuun ehtii mukaan ero, Hassisen koneen keikka, kerrostalon kellarihuoneen betonilattialle valutetut sappinesteet ja kahteen eri pakettiin, joista toisen päähän taitellaan solmu, lasketut siemennesteet. Päähenkilö elää ensimmäisten sivujensa kautta säälimättä ja lupia- tahi anteeksipyytelemättä todeksi omaa kirjallisuusihannettaan: ei tuulessa heiluvia latoja vaan kypärätöntä paahtamista kuumalla moottoritiellä. Tosin romaanin lopun seesteinen hetki, jossa romaanin olennainen sanoma Topias Kettusen pyrkimyksistä vertautuu ”kalan hyppäämisestä muodostuviin renkaisiin, jotka luonto suoristaa” symboloi myös sitä, että aina ei moottoritielläkään tarvitsee vinguttaa kierrosmittaria punaisella.

Yksi romaanin keskeisimmistä teemoista on päähenkilö Topias Kettusen sekä määrätietoinen että pomppuinen erilaisia matkustus- ja juomatapoja hyödyntävä reissu kirjailijanalusta kirjailijaksi. Kirjoittamisesta itsestään ei kirjoiteta paljoakaan, vaan estradilla ovat tapahtumat ja ihmiset, joista Kettunen uuttaa uutteensa. Sinänsä nuori Kettunen tunnistaa arvonsa jo ennen kuin kirjallisen maailman rahtilaiva irtoaa Suezin kanavasta. Kettunen arvioi paikkansa kotimaisessa runousskenessä Pentti Saarikosken ja Jarkko Laineen paalupaikkojen taakse kolmanneksi. Vierelle neloseksi saattaisi satunnaisesti kelvata Haavikon Paavo.

Helter Skelteristä ja Tapani Kinnusen koko tuotannosta tunnistetut Beat -vaikutteet sykkivät Aina nälässäkin sekä teemoina että suorina viittauksina. Kirjan Knausgård -hetki on taidetapahtuman palkintoleirin päätteeksi opetusministerin syliin lentävät tyhjät oluttölkit. Karl-Oven nuoruuden kirjallisuusleiri päättyi omien kasvojen viiltelyyn. Molemmat jättivät leirikansaan jälkensä ja kun katsotaan päähenkilöiden ohi suoraan kirjailijaan niin kumia on poltettu autofiktion asvaltilla sittemminkin. 

Mustanaamion suojeluksessa

Romaanin kerronnassa on optimaalisessa suhteessa sekä Samuli Lindelöfin röyhkeyttä että Petteri Forsellin leikkisyyttä. Siitä syntyy sen imu.  Jukka Pakkasenkin kriteereillä se kepittäisi suurimman osan futiskentillä nähtävistä hienoista syötöistä. Kirjoittaja on ehtinyt romaanin ahmimaan jo kaksi kertaa viikkoon ja kirja lähtee myös kesälomareissulle mukaan. Sen verran lähtemättömästi moottoriöljyn käry on tarttunut hajureseptoreihin.

Viini: Ruskasta laadukkaaseen portugalilaiseen

Arvostelukappale on saatu Mustanaamiolta. Oman kappaleen voi napata kesän rientoihin täältä:

https://kirjakauppias.fi/epages/kirjakauppias.sf/fi_FI/?ObjectPath=/Shops/kirjakauppias/Products/9789525758863

En toki sulkisi suoraan pois katukaupankäynninkään mahdollisuutta. Se tosin vaatii vähintään auttavaa viidakon lakien ja liikkeiden tuntemusta.