Futis ja kirjat: Helleauer, T.T Kallio

Iäti kustannuksen kustantama ja T.T Kallion kirjoittama Helleauer on yksi vuoden kiinnostavimpia teoksia niin romaanina kuin ilmiönäkin. Sekä kustantamo että teos itsessään ilmestyivät kuin varkain kirjallisen kentän mättäälle, josta se hiljalleen valtasi oman kasvualustansa. Tietynlainen salamyhkäisyyden usva leijailee edelleen niin kustantamon, kirjailijan kuin Helleauerin ympärillä. Mitäköhän tapahtuu seuraavaksi?

T.T Kallion Helleauer

Helleauerin teemat avautuvat moneen suuntaan. Bloggarille se oli ensisijaisesti päähenkilön kasvutarina Helleauerin kaupungissa, jonka elämän ytimessä on jalkapallojoukkue Lumous, josta kaupunkilaiset hakevat itselleen seinäsyöttöä koko elämänsä kirjolla. Romaanin kieli on runsasta ja hajamielisenä hetkenä sen imusta on helppo tippua, mutta romaanin tarkoitus ei varmasti olekaan päästää lukijaa ihan helpolla. Juuri kerronnan runsaus kastelevat lukijan sydämen suurimmalla ruiskulla. Bloggarin sydän pistettiin kaupan jo romaanin ensi hetkinä, kun kirja pureutui myrskyisällä pieteetillä siihen, miten nerokas keksintö kimmoisat maaliverkot jalkapallolle ovat.

Romaanin dialogeissa ja moraalisissa pohdinnoissa on jotain dostojevskimaista. Se leikittelee yhteiskunnallisilla ja poliittisilla teemoilla puhaltamalla niihin röyhkeästi ilmaa romaanin kuvitteellisen maailman nurkkauksissa. Tavallaan tekisi mieli pureutua siihen, että löytyykö romaanin elementeille reaalimaailmasta ja historiasta selkeitä esikuvia. Tavallaan taas ei, koska iso osa romaanin viehättävyyttä on siinä, että se on vähän niin kuin Las Vegas: tyhjälle tontille sellaisenaan pystytetty.

Romaani tuo kiinnostavalla tavalla jalkapallon ja korkeakirjallisuuden ideaalin samaan annokseen. Sitä voi helposti suositella toisaalta kaikille, jotka ovat kirjallisuuteen, mutta eivät niinkään futikseen päin kallellaan ja toisaalta juuri niille, jotka ovat futikseen, mutta eivät niinkään kirjallisuuteen päin kallellaan. Portit ovat auki teorioille ja rohkeille.

Viini: Helleauerin eliksiiriä idyllisessä puistossa ennen Luomouksen matsia nautittuna

PS: Kirjoittajan kovakantisiin tuotoksiin voit tutustua alla olevista linkeistä:

https://www.booky.fi/tuote/jarno_rajalampi/futista_ja_viinia_vuosikerta_2022_tarinoita/9789526515700

https://www.aviador.fi/product-page/marsiin-muuttaneen-ihmisen-koti-ik%C3%A4v%C3%A4

Kirjat löytyvät todennäköisesti myös lähikirjastostasi!

Futiskirjat, Suomifutis:suomalaista jalkapallokulttuuria etsimässä

Saku-Pekka Sundelinin kirjoittama ja Tammen kustantama Suomifutis: suomalaista jalkapallokulttuuria etsimässä oli bloggarin kenties odotetuin kirja tälle vuodelle. Teos resonoi futis- ja muussakin väessä sen verran hyvin, että ainakin ensimmäinen painos myytiin loppuun, mikä saattaisi aurata tulevaisuudesta tilaa myös kirjan kirjoittajan vihjaamalla "Suomifutis II" kirjalle.

Tutkimusmatka maailman omintakeisimpaan futiskulttuuriin

Teoksessa taustoitetaan alkuun niitä kirjallisia ja kirjalilijan henkilökohtaisia lähtökohtia, joista kirja on saanut lähtösysäyksensä. Sen jälkeen ympäröivään maailmaan otetaan hieman provosoivampi asento ja kysytään "Miksi sana potkupallo loukkaa suomalaista futisfania?". Kyllä. Minä olen yksi "niistä", jonka näkökentässä potkupallottelu saa punaiset salamat välkkymään. Iän karttuessa tunnemaailman ilmiö on ollut radikalisoitumaan päin. En ehkä suoraan samaistu Sundelinin ajatukseen siitä, että kuohut juontuisivat laji-ihmisiin liittyvästä alemmuskompleksista, vaan enemmänkin pakkomielteisestä intohimosta lajiin. Alentava puhe toisen intohimoon liittyen menee herkästi ja lähes vääjäämättä "Danger zone" -sektorille, mutta koska tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kirjoittajan sielunmaiseman vivahteiden tai pakkomielteiden analysointi, tyydyn kompromissiin: olen valmis ottamaan kirjan kehoituksen mukaisesti omistajuuden "Potkupallosta", kunhan lätkäihmiset ottavat aktiiviseen sanavarastoonsa termin "Keppitappelu".

Sundelin poimii historiasta ansiokkaasti muutaman haukkakohdan, jolloin suomalainen futis- ja laji-ihmiset ovat hukanneet momentuminsa. 1920-luvulla jalkapallo oli maaseudun suojeluskuntajärjestön ykköslaji, mutta Tahko Pihkala löi kunnarin ja pisti pesäpallon urheilulajien kärkietenijäksi. 1950 -luvulla jalkapallo kaatoi edelläkävijän asemassa poliittisia raja-aitoja, mutta edelläkävijyyden mahdollistama brändäys jäi tekemättä. Avopaikkaa tarjottiin vielä 1960-luvulla, kun muuttoliike maalta kaupunkiin kiihtyi. Leivälle ja sirkushuveille avautui tyhjiö, johon kuitenkin sirklasi jääkiekko.

Taustoitusten jälkeen Sundelin lähtee tien päälle etsimään suomalaista jalkapallokulttuuria. Sundelin suuntaa pohjoiseen, ottaa välipysähdyksen Tornioon ja jatkaa Suomen toiseksi pohjoisimman seuran Kolarin Kontion vieraaksi. Pohjoisen reissu kelluttaa jalkapallokulttuurin käsitettä ja samalla sitä, mikä yleensä mielletään jalkapallokulttuuriksi. Käsite pitää itsessään sisällä paljon enemmänkin kuin vain täytenä notkuvia kansallisen sarjan katsomoita ja kuumana palavia pyroja, joiden perään erityisesti Suomen pääsarjassa haikaillaan. Katveeseen jäävät helposti absurdeille leveysasteilla karkaavat yhteisöilleen tärkeät alasarjajoukkueet ja vaikka pitkin Suomea levittäytyvät junnufutis -turnaukset, jotka liikuttavat massiivisia määriä jalkapalloilijan taimia ja heidän vanhempiaan. Sundelin löytää suomalaisen jalkapallokulttuurin jo hyvissä ajoin kirjan ensimmäisellä puoliskolla ja sen jälkeen kyse onkin enemmän siitä, mitä kaikkia erityispiirteitä suomalaisella jalkapallokulttuurilla on ja miten ne tulevat näkyväksi?

Kirjansa aineistoksi Sundelin masinoi pelillisenä elementtinä twitteriin äänestyksen, jossa etsittiin Suomen jalkapallopääkaupunkia. Äänestyksessä Pietarsaari napsi pronssia, Valkeakoski hopeaa ja Kotka kultaa. Sundelin jalkautuu kyseisiin kaupunkeihin ottamaan selvää niihin ja niiden ja jalkapallon välisistä erityispiirteistä. Kullakin kaupungilla on oma erityinen tarina kerrottavanaan.

Reissuiltaan palattua Sundelin toteaa jalkapallon ja median suhteesta suorasukaiseen tyyliinsä, että kaikesta haihattelusta huolimatta jalkapallosta kirjoitetaan Suomessa liikaa. Kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Esimerkiksi pesäpallo pesee katsojaluvuissa mennen tullen jalkapallon. Ruodinnan jälkeen ja ennen loppusanoja Sundelin ottaa vielä kiepin suomalaisen naisfutiksen näkökulmaan ja tarraa siihen ristiriitaan, missä Veikkausliiga halutaan ohjelmamaisesti nähdä kotimaisten nuorten kasvattajasarjana, mutta tosiasiassa sen viheriöt ja vaihtopenkitkin täyttyvät ulkomailta naaratuista hankinnoista.

Suomifutis lunastaa kunniapaikkansa  omassa kirjahyllyssäni. Se nostelee suomalaisen jalkapallokulttuurin lipustoa salkoon kohtaamiensa jalkapalloihmisten kanssa. Vuorovaikutus tarinoituu helposti lähestyttäväksi kokonaisuudeksi, jota Sundelin maustaa myös omilla futismuistoillaan, joilla on selvästi pysyvä paikka kirjailijan omassa raumalaisväritteisessä sielunmaisemassa. Sundelin haastaa rohkeasti ja hyvin argumentoiden suomalaisen jalkapalloon jämähtäneitä käsityksiä. Kulttuuriltaan rikkaaseen suomifutikseen päteekin varmastikin se viisaus, että kannattaa nauttia siitä, mitä meillä nyt on ja ottaa omistajuus siitä. Voihan olla, että joskus vuosien tai vuosikymmenien päästä, kun Veikkausliigan täyteen ahdetut katsomot notkuvat ihmisistä ja nokkela vastustajan pelaajalle tai ottelun tuomarille suunnattu kommentti hukkuun yleisöön pauhuun, mieleen tuleekin: kyllä ennen oli paremmin tai ainakin omintakeisempaa.

Ilmottaudun suoriltaan jatko-osan kiiinnostuslistalle.

Viini: kulttuuriviini

PS: Blogin kirjoittajan kovakantisiin tuotoksiin voit tutustua alla olevista linkeistä:

https://www.booky.fi/tuote/jarno_rajalampi/futista_ja_viinia_vuosikerta_2022_tarinoita/9789526515700

https://www.aviador.fi/product-page/marsiin-muuttaneen-ihmisen-koti-ik%C3%A4v%C3%A4

Kirjat löytyvät todennäköisesti myös lähikirjastostasi!

Futiskirjat: Naisten laji. Kirja jalkapallosta, Johanna Ruohonen

Blogin vinkkiboksiin poksahtaa suositus Kustantamo S&S:n julkaisemasta ja Johanna Ruohosen kirjoittamasta Naisten lajista. Niinpä on aika lähettää blogin tiedustelupalvelu kirjan perään ja lopulta Naisten laji kulkeutuu kirjoittajan postilaatikkoon. Ruohosen kirja on niin sanotusti ”On mission”. Se heiluttelee valokeilaansa raivoisasti niihin katveisiin, joissa naisten jalkapalloon liittyvä historia ja tarinat ovat jääneet kertomatta. Ekstrapattereille on käyttöä, sillä kohde on kirjailijaa referoiden ”lähes kyntämätön pelto”.

Johanna Ruohosen "Naisten laji"

Kirjan alku on melko dokumentaaristakin luettava, kun Ruohonen nostelee naisten jalkapallon alkulähteiltä lukijoidensa eteen jokaisen pienenkin taimen, jonka onnistuu eri tietolähteistä kaivamaan.  Sinänsä mielenkiintoinen nyanssi on se, että 1900 -luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Dick, Kerr & Co tehtaan työntekijöistä koottu Dick, Kerr Ladies on onnistunut vetämään stadioneille kymmeniätuhansia katsojia. Hiljalleen sen jälkeen naisten jalkapalloon on iskenyt melkoinen eroosio, jota enimmäkseen ovat jouduttaneet kansalliset jalkapalloliitot. Naiset on pitkälti pakotettu pois virallisilta pelikentiltä ja sitä velkaa naisten jalkapallo edelleenkin maksaa, vaikka tuulen suunta onkin vaihtunut. Nykyisellään kirjoittajakin ja toivottavasti mahdollisimman moni muukin ajattelee, että esimerkiksi Megan Rapinoe on parempi esikuva ihmisille kuin Cristiano Ronaldo tai Lionel Messi.

Ruohosen lähtiessä niin sanotusti Eurooppaan radalle muuttuu kirjan kerronnallinen puoli dokumentoivasta tarinoittavaksi, mikä on itselle mieleen. Esimerkiksi Ruohosen kuvaus tyhjästä brittipubista pelipäivänä kirvoittaa kutkuttavalla tavalla perspektiiviä omiin kokemuksiin jo aamulla tupaten täysistä pubeista. Ero on tietysti siinä, että Ruohonen odottaa Englannin naisten maajoukkueen peliä, kun taas blogin kirjoittaja on ollut valmistautumassa tuleviin miesten Valioliigamatseihin.

Tarinoittaminen saa herkullisimmat elementit, kun kirja pureutuu suomalaisten maajoukkuepelaajien, kuten esimerkiksi Tinja-Riikka Korpelan, Linda Sällströmin tai Emma Koiviston, tapaamisten kautta siihen, mitä on ollut ja mitä on olla suomalainen jalkapalloa ammatikseen pelaava nainen. Pelaajien tarinat ja havainnot kuvastavat tietyllä tavalla myös sukupuoliriippumattomasti sitä, miten kaukana glamourista ammattijalkapalloilijoiden arki monessa tapauksessa saattaa olla. Palkalla ja eduilla pärjää, mutta niillä ei rikastuta tai rakenneta uran jälkeistä elämää. Onnelliseksi tekeekin jo se, jos valmennus on jokseenkin täysipäistä, treeniolosuhteet ovat kunnossa ja pääsee pelaamaan. Näin ei tietenkään aina ole ja kirjassa on myös omat rivinsä sille, miten absurdin painajaismaisia seuraympäristöjä maailmalla on.

Kirjasta on moneen. Se on yhdistelmä historiikkia, jalkapallon nykytilan analyysiä, tarinoita ja naisten jalkapalloon liittyvien ilmiöiden näkyväksi tekemistä. Sen kevyenä sivujuonteena kulkevat kirjailijan ihastus Martaan ja palo päästä itsekin pelaamaan. Pioneeritekona kirja putoaa helposti kenen tahansa sellaisen pirtaan, joka tahtoo syvällisesti ymmärtää jalkapalloa sekä naisten lajina että lajina ylipäätään ja on valmis kestämään hieman myös omien jalkapallomieltymystensä piikittelyä.

Viini: Aurora Wineryn Merlot viilenevässä Dois Riachosin illassa 

Futiskirjat: Wunderball - Saksan jalkapallon tarina, Esa Mäkijärvi

Aviador kustannuksen kustantama ja Esa Mäkijärven kirjoittama "Wunderball - Saksan jalkapallon tarina" ottaa oktoberfestinsä pitkän kaavan kautta. Lähteensä osaava ja historiansa tunteva "Wunderball" piirtää tarkasti saksalaisen jalkapallon aikajanaa ja neuloo sille saumattoman paikan Saksan kulttuurisen ja yhteiskunnallisen kehittymisen puuvillahuiviin. 

Esa Mäkijärven ja Aviador kustannuksen Wunderball

Sellaista besserwisseriä ei varmasti olekaan, joka ei "Wunderballista" pystyisi poimimaan jotain nyansseja omaan juttupussiinsa. Mäkijärvi siirtelee spottivaloaan jouhevasti saksalaisen jalkapallon tarinan merkkipaaluihin, olivatpa ne sitten tunnettuja pelaajia, itsepäisiä valmentajia tai jalkapalloseuroja, joiden nuoteista on sävelletty saksalaisen futiksen Parsifalia. Mäkijärvi vangitsee taidokkaasti myös sen, miten Saksassa jalkapallon ensisijaisena tehtävänä on perinteisesti ollut palvella yhteisöä. Edelleen voimissaan oleva jalkapalloseuran omistajuuteen liittyvä 50+1 sääntö on saman perinteen kaikuja, vaikka sitä nykyisellään sekä haastetaan että joissain tapauksessa mahdollisuuksien mukaan myös kierretään.

Wunderball on ensijaisesti jalkapallon tarina, mutta se on myös tarina saksalaisista ihmisistä ja heidän elämänmenostaan aikojen saatossa, sillä kuten sana sanoo: elämä on kuitenkin merkittävä osa jalkapalloa. Blogin kirjoittajan stereotypioita Saksasta ja saksalaisista ravistellaan myös toden teolla, koska äärimmäisen systematiikan ja konemaisen jauhamisen ikeestä paljastuukin melkoisia dandyja ja hädin tuskin Westfalenstadionille mahtuvia egoja, joilla ei koskaan ollut aikomuskaan tanssia ympäröivän maailman pillin mukaan. Eikä ympäröivä maailma aina sopeutunut heidän oikkuihinsa.

Mäkijärvi tuntee jalkapallonsa ja siten hän osuvasti kuvaa sen, minkälaisin vedoin saksalaisen jalkapallon evoluutio on kulkenut suhteessa muuhun Eurooppaan. Pahimmat kilpaveljet ja -siskot on ajankohta -sidonnaisesti löytynyt Itävallasta, Hollannista, Englannista tai Ranskasta. Vihanpito jalkapallon kontekstissa on saattanut sekä pahimmillaan että parhaimmillaan olla hyvinkin näkyvää ja sille on löytynyt symbolinsa pelikentiltä ja pelaajista. Väliin on leijoniakin juoksutettu kentälle.

Wunderball on lukukokemuksena miellyttävää ja helposti lähestyttävä. Se on sekä faktapitoisuudeltaan tiheää että samalla tarinnallisuudeltaan rikasta. Wunderball tuntee kohdeyleisönsä, sillä se osaa painella suomalaista lukijaa oikeista kohdista. Kirjaa voi suositella kaikille jalkapallosta, Saksasta ja jalkapallosta Saksassa kiinnostuneille.

Viini: Rheingaun Riesling

Futiskirjat: Jalkapallon musta kirja, Hannu Aaltonen ja Tapio Keskitalo

Futisfanaatikkojen Hannu Aaltosen ja Tapio Keskitalon Jalkapallon musta kirja on täydellisesti ajan pulssilla. Se kulkee futiksen hieman piilossa olevaa holvia ja suuntaa valonsa sellaisiin nurkkauksiin, joissa vastassa on irvokkaiden luurankojen hymyjä. Tämän kirja tekee aikana, jona tämänkin tekstin kirjoittaja puntaroi omaa lähtestymiskulmaansa tuleviin Qatarin MM-kisoihin: pitäisikö rakastamansa lajin ykkösturnaus jättää tänä vuonna välistä?

Hannu Aaltosen ja Tapio Keskitalon Jalkapallon Musta Kirja

Kirjan alku on rahan tarinaa jalkapallossa. Se kuvaa, miten rahapinot huippujalkapallossa kasvoivat eksponentiaalisesti muutaman vuosikymmenen aikana ja koko pelin businesslogiikka muuttui. Itsensä kipeäksi pelilipuista maksavat katsojat eivät enää olekaan pelin taloudelliselle puolelle niin tärkeitä, kun vastaan asetetaan tahmaisin käsin jaetut televisio-oikeudet. Suuret seurat ovat kasvaneet niin suuriksi, etteivät ne enää koe tarvitsevansa pienempiä seuroja, vaan ne haihattelevat omasta suljetusta sarjastaan, joka maksimoisi sisään tulevat rahavirrat. 

Samaan aikaa esimerkiksi keskitason Valioliigaseurojen omistajat ovat laskeneet, että pelkkä sarjassa säilyminen riittää, koska sillä strategialla saa pitkässä juoksussa paremman ROI:n kuin betsaamalla ja investoimalla kärkisijoituksiin. Urheiluhengen rippeitä täytyy etsiä mikroskoopilla siinä vaiheessa, kun jalkapalloseurat ovat valjastettu ensisijaisesti rahantekomasiinoiksi ja pelillisten tulosten ambitio asetetaan ”vain riittävälle” tasolle, jotta omistajien ensisijainen tavoite täyttyy. Siinä ohessa ruhjotaan monen futisromantikon unelmia.

Kirja kuvaa ansiokkaasti myös sen, miten kirkkaimmilla stadioneilla pelaavat pelaajat muuttuvat inhimillistä hahmoista brändeiksi ja erilaisten toimijoiden pelinappuloiksi. Pelaajat saattavat tahtomattaan joutua tilanteeseen, jossa joku hähmäinen toimija omistaa tämän siirto-oikeuden. Toimijan ansainnan perustuessa pelaajasiirtoon ja siitä saatavaan korvaukseen voidaan taustalla hakea pelaajalle nopeaa siirtoa ympäristöön, joka ei pelaajan urakehityksen kannalta olisi paras mahdollinen. Sitten on kaikki ne isojen palkkojen katveessa ammattiaan kirjavissa työolosuhteessa harjoittavat pelaajat, joissa harmaalla tai suoraan kirkuvan mustalla alueella toimivat vedonlyönnin erikoisihmiset ja rikollisliigat näkevät potentiaalia kasvattaa sopivilla ja ennalta sovituilla tuloksilla omaa pinkkaansa.

Jalkapallon musta kirja läikyttää lukijan suuntaan myös valoa naisjalkapallon voimistuvaa tarinaa ruotivassa osiossa ennen kuin pudotaan syvään päähän ja käännetään katse Fifaan. Miljardit ja miljoonat vaihtavat omistajiaan, kun kisaisännyyksiä, televisio-oikeuksia ja hankerahoja pistetään jakoon. Kupla vaikuttaa olevan liian iso, että viranomaiset pystyisivät sen asentoa vaihtamaan. Silloin tällöin joku pää pistetään pölkylle, kun FBI:n kaltainen toimija ottaa järjestön rakenteet puristeltavakseen. Silloinkin taustalta on tulkittavissa motiiviksi oman maan kisahakemuksen menestymättömyys. 

Mitä tästä sitten kaikesta seuraa? Aivan poikkeuksellisesti joulukuussa järjestettävät MM-kisat, joiden puitteet luodaan koko lailla tyhjästä maahan, jossa jalkapallokulttuuri on vähintäänkin seitinohutta ja kisojen järjestämisen motivaatio on järjestäjämaalle läpikotaisin poliittinen. Toki useampaa rakennusfirmaa ja muuta kisoista taloudellisesti hyötyvää toimijaa odottaa todelliset kissanpäivät. Valitettavasti epäinhimillisissä oloissa kuumuuteen ja muuhun kurjuuteen kupsahtaneille rakennustyöntekijöillä oli vain yksi elämä.  Siksi MM-kisojen dilemmaa pohtivien tai niiden hypeen mukaan hyppäävien on hyvä välillä katsoa myös omia käsiään.

Jalkapallon musta kirja stimuloi toden teolla ajattelua ja arvopohdintoja. Siksi se kannattaa ehdottomasti lukea. Kirjoittajan kaltaisen jalkapalloromantikon, joka ei ole itse lajista valmis luopumaan, mutta ei myöskään ole valmis siltä ihan, mitä tahansa sietämään, lohduksi jalkapalloa on maailmassa niin paljon, että sitä voi aina etsiä myös sieltä, missä se edelleen on autenttisempaa. Se on kirjoittajan epäsuora vastaus kirjan päättävässä kappaleessa esitettyyn kysymykseen: kuka omistaa jalkapallon?

Viini: maistajan kautta ennen nauttimista

PS. Lukukappale on saatu kustantajalta