Sukupolvikokemuksena huuhkajat

Sateisella stadikalla oman pakin perseen kautta putattu oma maali ratkaisuottelussa Unkaria vastaan oli vain jäävuoren huippu. Suomi pelasi hyvin tai surkeasti siinä, missä muutkin, mutta kaverit juoksivat aina loppusuoran kovempaa. Maajoukkue oli kuin kirottu ja matsien päättyessä makuhermoihin oli syötetty monta lusikallista kalanmaksaöljyltä maistuvaa maailmaa.

-Miten helvetissä tässä nyt taas näin kävi?

Suomi tulee kahden maalin takaa Tšekkiä vastaan tasoihin ja 3-3 -tilanteessa Shefki Kuqi pukkaa apposellaan ammottavan maalin ainoaan neliöön, josta pallo ei voi mennä maaliin. Siinä tönöttää Petr Čech. Peliä ei olisi ollut montaakaan minuuttia jäljellä. Tšekki iskee tilanteesta seuranneesta hyökkäyksestä taululle 4-3 -lukemat ja voittaa ottelun. Suomen kisaunelmien ruska varisee aiempien jo reippaasti maatumaan päin olevien lehtien päälle. Yksittäisten otteluiden muistot hämärtyvät, mutta polttavana tunnejälkenä jomottaa se, että usein olisi ansaittu enemmän, kunnes sitten kohdalle osuu historiallisen helppo lohko: silloin pelataan kuin ei olisi jalkapalloa koskaan pelattukaan eikä edes ansaita mitään ja rallatellaan jo hyvissä ajoin laulukuoroon. Kaiken tämän välillä penkin päässä käy kotimaista ja ulkomaista vuorovedoin, mutta mikään ei pure. Potkupallolla irvailevilla on koko ajan parempi käsi.

Siksi kylmä hiki puskee läpi, kun historiallisen EM-kisapaikan jälkeen samaan MM-karsintalohkoon tarjoillaan Ranskaa, Ukrainaa, Bosnia Hertsegovinaa ja Kazakstania. Ensimmäisen ottelun tasapelin jälkeen takaraivossa kumisee, että nyt, jos hävitään Ukrainalle, niin homma alkaa olla paketissa.  Oli vain suonenveto ja päiväuni, joka tulee hetkenä minä hyvänsä päätökseensä, ja kun Ukraina lopulta sohii pallon maaliin ja Paulus Arajuuri moukaroi pallon tolppaan ja huuhkajat painavat vimmatusti päälle, mutta eivät vaan saa maalia aikaiseksi, niin siinä ei ole mitään uutta, ja kun Teemu Pukki revitään vyötäisiltä kenttään ja palloa viedään pilkulle, silmissä vilisevät kaikki kauden aikana nähdyt missatut rankkarit ja kun palloa kaivetaan Ukrainan verkosta, niin ohimoilla välähtää, että ylivoimallakin ottelu voidaan vielä hävitä, ja kun lisäajalla pallo kiepsahtaa kohti Suomen maalin takakulmaa eikä laskeudukaan sivuverkkoon, vaan Jesse Jorosen näppeihin, ja kun ottelu sitten siihen päättyy, niin muistaa, että maailma on nyt futismaajoukkueen kannattajille eri. Edellisten sukupolvien traumat eivät yllä tähän päivään. Vuoro on vaihtunut.

Sitten Pukki, Arajuuri ja Rive käyvät kameran edessä virnistelemässä ja manaavat sitä, ettei peli kulkenut ja kahden pinnan sijaan kasassa voisi olla neljä tai kuusi: se uppoaa sukkana. Futispainajainen on ollut päättyneenä jo vuosia, mutta vielä sen varjot lymyilevät alitajunnan onkaloissa, ja kun sitten laskeskelee, että Bosnia -awaysta ja kotoa Ukrainasta tarvitaan todennäköisesti kuuden pisteen potti, niin ensin katse lasittuu, mutta sittenhän sen ymmärtää, että sole poika mikhään. Rive hoitaa niin kuin aina tähänkin asti.

Viinikuvaus: katkeransuloisesta makeaan

Futiskirjat: The Unforgiven

Rob Bagchin ja Paul Rogersonin The Unforgiven (The Story of Don Revie’s Leeds United) kuvaa yhden valioliigahistorian parhaimman joukkueen menestyksekkäimmän jakson. Don Revie päätyy Leeds Unitedin valmentajaksi, koska ketään muutakaan ei tehtävään oikein ollut houkuteltavissa. Toisen divisioonan syövereissä kärvistelevä Leeds ei ollut suurseuran eikä oikeastaan edes uinuvan suurseuran maineessa ja siksi valmentajaehdokkaita ei ollut jonoksi asti. Don Revie taas oli pelaajauransa jälkeen liukumassa kokonaan rakastamansa lajin ulkopuolelle, joten tavallaan kaksi epätoivoista saivat toisensa. Lopputulemana oli yksi brittifutiksen suurista tarinoista. Revie oli Leedsin managerina vuosina 1961-1974, jona aikana hän voitti kahdeksan eri liiga- ja cup-mestaruutta.

The Unforgiven

The Unforgiven on tarina nimenomaan Don Revien Leedsistä ja napsun enemmän Don Reviestä kuin Leedsistä. Kirja vie lukijan Revien viereen kentän laidalle seuraamaan Leedsin nousua yhdeksi brittifutiksen suurista nimistä. Kirja tarinoittaa sekä sen, mikä Don Revien Leedsistä teki niin hyvän, että myös sen, miten lähellä on ollut, ettei koko Revien dynastiaa olisi päässyt syntymään. Pala palalta Revie sai  koottua itselleen joukkueen, jota lopulta oli hyvin vaikea pysäyttää. Revien joukkue ja kirja vilisee Leedsin legendoja, kuten Billy Bremner, Johnny Giles, Eddie Gray, Peter Lorimer ja Bobby Collins, jotka loivat perustuksen Leedsin menestytarinalle.

Kirja kuvaa Revien pedanttina ja voitontahtoisena henkilönä. Hän oli valmis toistamaan jääräpäisesti rutiinejaan ennen otteluita ja liukumaan onnenpukunsa kanssa taikauskoisuuteen saakka, mikäli olisi edes pienikin mahdollisuus, että se auttaisi Leedsin voittoon. Samaan aikaan Revie piti hyvää huolta sekä hänen pelaajistaan että heidän perheistään. Hän rakensikin enemmänkin seurahenkeä kuin joukkuehenkeä. Revie oli niin kiinni pelaajissaan, ettei hän tehnyt varsinaiseen pelaajarinkiin suuriakaan muutoksia sen jälkeen, kun hän oli onnistunut nostamaan Leedsin pääsarjaan. Revie oli tavallaan yhden joukkueen mies ja kun joukkueesta oli ulosmitattu se, mitä mitattavissa oli, jatkoi hän eteenpäin Englannin maajoukkueen valmentajaksi. Leeds oli kuitenkin se joukkue, josta hän valmentajauransa ritarinmerkit keräsi.

Kirjaa avaa myös yhden Valioliiga -myytin, Dirty Leedsin, syntyä. Revien väitetään käyttäneen kaikki lailliset ja laittomat keinot joukkueensa menestymisen eteen. Laittomuuksia ei itsessään, koskaan ole todistettu ja The Unforgiven taustoittaa sitä, miksi ”Dirty Leeds” -käsite on saattanut syntyä. Revie on Leedsin divarivuosina perustanut pelinsä puolustukseen ja fyysiseen pelitapaan. Brittifutiksen narratiiviin kuului se, että pääsarjaan ei voinut päästä pelaamalla, vaan sinne piti raivata reitti tappelemalla. Leeds säilytti pelitapansa ensimmäisinä pääsarja -vuosina ja lisäksi Revie imi Leedsin peliin vaikutteita eurokenttien vastustajilta. Eritoten mallia otettiin juonikkuudesta tunnetuilta italialaisilta ja näiden oppien hyödyntäminen ei ollut Englannissa kaikkien mieleen. Samaan aikaan suorasukainen Revie onnistui saamaan kabineteissa vaikutusvaltaisia vihollisia, jotka kirjan mukaan kantoivat kaunaa Revielle ja ponnistelivat sen eteen, että Leeds ei menestyisi. Niinpä Leedsiä mustamaalattiin myös tarkoitushakuisesti.

Revien kikkapussista toki löytyi useampiakin kortteja, mutta tästä ajankohdasta katsoen ne vaikuttavat kuitenkin aika harmittomilta. Esimerkiksi europelissä Torinoa vastaan Revie vaihtoi kaikkien pelaajiensa pelipaitojen numerot ennen ottelua, jotta vastustajan oli hankalampi pysyä omassa pelisuunnitelmassaan. Lopulta todistamatta jäivät kaikki Revieen kohdistuneet rankemmat, kuten tuomarien ja vastustajien lahjomisesta esitetyt syytökset. Niiden varjo seurasi häntä kuitenkin hautaan asti ja vähän siitä eteenpäinkin. Kirja kuvaa Revien Leedsin enemmänkin siten, että se kärsi useamman kerran ratkaisuotteluissa luokattomasta tai korruptiolta tuoksahtavasta tuomaroinnista. Revien kausi Leedsissä oli sekä suurten voittojen, että myös katkerien tappioiden kausi.

Leeds ei Revien alaisuudessa päässyt ”Dirty Leedsin” -maineesta ja riippumatta siitä, miten hyökkääväksi ja viihdyttäväksi Revie Leedsin pelityylin muutti, yleisö ei toivotusti löytänyt Elland roadille. Siksi Revien tarina on myös traaginen. Hän ei saanut myöskään Englannin maajoukkuetta riittävään lentoon ja hän erosi tehtävästään siirtyäkseen valmentamaan Arabiemiraatteja. Kylkiäisinä tuli kymmenen vuoden toimitsijakielto FA:lta. Kielto kumottiin myöhemmin, mutta Revie ei koskaan enää valmentanut Englannissa.

Kirja itsessään on tarkka kuvaus yhdestä englantilaisen jalkapallon suurista tarinoista. Kerronta ei itsessään välttämättä ole aina niin lennokasta ja kielikin oli ajoittain kirjoittajalla vaikeaselkoista. The Unforgiven ansaitsee hyllypaikkansa kirjattuna todisteena siitä, miten Leedsistä on kasvanut suurseura. Se myös hälventää sumua sekä Don Revien persoonan että kaikkien aikojen Leedsin ympäriltä. Kirjaa lukiessa pystyi hahmottamaan analogiaa Revien Leedsin ja nykypäivän Leedsin väliltä. Sekä Revie että Marcelo Bielsa ja miksei vuosituhannen taitteen David O’Learykin liputtivat energisen ja hyökkäävän futiksen puolesta. Kyseinen pelitapa leimaa kaikkia Leedsin menestyksen vuosia, ja kenties juuri se on vahvana elementtinä länsi-Yorkshirelaisen suurseuraan DNA:ssa. Ainakin lahjomaton "The Unforgiven" todistaa sen puolesta.

 

Viinikuvaus: sitä samaa, mikä aina toimii

Thomas Tuchel ja Chelsea: mikä muuttui?

Thomas Tuchel vaikuttaa kääntäneen Chelsean kurssin yhden yössä. Frank Lampardin siniset olivat valuneet ulos europelipaikoilta, kun Roman Abramovitš heilautti jälleen viikatettaan ja lankun viereen ruorille houkuteltiin PSG:stä potkut saanut Tuchel. Tuchelin kerrottiin toivoneen, että hänen pestinsä alkaisi vasta seuraavan kauden alusta, jolloin joukkueen rakentamiselle jäisi paremmin aikaa, mutta tunnetusti melko nopealiikkeiselle Abramovitšille tämä ei käynyt: kurssi piti saada muutettua heti.

Thomas Tuchel muutti Chelsean kurssin nopeasti

Jopa hieman klassiseen tapaan Tuchel pisti ensimmäiseksi puolustuksen kuntoon. Tuchelin Chelsea on päästänyt 11:sta kilpailullisessa ottelussa kaksi maalia. Asian merkittävyyttä korostaa se, että vastassa on kuitenkin ollut Tottenhamia, Manchester Unitedia, Liverpoolia ja Atletico Madridiakin. Tuchel toi heti ensimmäiseen otteluun kolmen topparin linjan, jonka edessä pelaa kaksi keskikentän ankkuria. Lampard tyypillisesti pelasi kahdella topparilla ja yhdellä keskikentän ankkurilla. Tuchelin muutos sementoi kaksi asiaa:

1. Puolustuksen keskusta on nyt todella tiivis
2. Chelsea luo pallollisena jo varhaisessa pelinrakennusvaiheessa ylivoima -tilanteita

Puolustuksen uudelleen tilkitsemisen lisäksi Chelsea on kasvattanut pallonhallintaansa. Keskuspuolustuksen trio on rakennettu siten, että laidoilla pelaavat Cesar Azpilicueta ja Antonio Rüdiger (viime pelissä Kurt Zouma) pystyvät kuljettamaan palloa vastustajan ensimmäisen prässilinjan ohi tai he pystyvät houkuttelemaan syvältä puolustavan vastustajan ensimmäisen prässääjän vastaan, jolloin keskikentälle ja hyökkäykseen avautuu tilaa.

Chelsean keskikentän ankkureiksi on valikoitunut kaksi seuraavista: Jorginho, Mateo Kovačić tai N'Golo Kanté. Kolmikosta kaikilla löytyy omat supervoimansa. Jorginholla on poikkeuksellisen hyvä pelinlukutaito ja syöttövalikoima. Kovačić on työteliäs, pallovarma ja erittäin hyvä ohittamaan vastustajia harhauttamalla. Kantén erikoisuus on pallojen takaisin voittaminen joka puolella kenttää. Erityisesti Jorginho ja Kovačić sopivat duoksi silloin, kun vastustaja prässää korkealta ja palloa pitää saada paineen alla pelattua eteenpäin.

Huolimatta Tuchelin puolustusvetoisesta lähestymistavasta Chelsea on hänen johtamanaan luonut enemmän maalipaikkoja ja laukonut keskimäärin enemmän kuin Lampardin Chelsea. Tuchelin hyökkäysmuodostelmassa laitapakit nousevat korkealla mukaan hyökkäykseen. Keskikentän ankkureiden yläpuolella on kaksi hyökkäävää kymppipaikan pelaaja, jotka tekevät- ja etsivät jatkuvasti tilaa sekä vastustajan linjojen välistä että puolustuslinjan takaa. Kymppipaikan hyökkäyssuuntaan melko vapaassa roolissa pelaavat pelaajat ilmentävät Tuchelin pelifilosofiassa sitä, että hän ei edes yritä kertoa luoville pelaajilleen, mitä heidän tulisi tietyissä tilanteissa tehdä, koska he osaavat ratkaista tilanteet paremmin itse. 

Keskikentän kymppien yläpuolella Chelsean yksinäinen kärkipelaaja saattaa sulautua osaksi vapaasti virtaavaa hyökkäyspeliä tai sitten erityisesti Olivier Giroudin ollessa kentällä, toimia yksinomaan target -miehenä ja hyökkäysten päättäjänä.

Tuchelin Chelsea (vas.) ja Lampardin Chelsea (oik.)

Yhteenvetona: Frank Lampard sai siirtoikkunoissa kaikki menestyvän joukkueen palaset käsiinsä. Tuchel osasi kuitenkin luoda näistä paloista voittavan kokonaisuuden. Tuchel löysi pelaajille oikeat roolit, loi tehokkaamman pelisysteemin ja sai pelaajat tekemään enemmän ja järkevämmin töitä joukkueen eteen. Nyt sillä on latu auki sekä Mestareiden liigassa että FA -Cupissa. Lisäksi Valioliigan hopeasija on hyvin liipaisimella.

Viinikuvaus: jääkaappikylmää rieslingiä

PS. Kirjoittaja on aiemmin kirjoittanut:

1. Leedsin ja Chelsea rivalrystä, ja omasta suhteestan Lampardin Chelseaan: http://futistajaviinia.blogspot.com/2020/12/rolling-stones-vs-beatles-leeds-united.html

2. Jorginhosta: http://futistajaviinia.blogspot.com/2018/10/jorginho-toteen-kaynyt-lupaus.html

3. N'Golo Kantésta: http://futistajaviinia.blogspot.com/2017/02/maailman-pisimmat-169-senttimetria.html

Marcelo Bielsa ja Leeds United: mikä niissä puree?

Marcelo Bielsan Leeds United on ollut yksi Valioliigakauden puhutuimpia ilmiöitä. Intensiiviseen prässiin ja pallonhallintaan perustuva hyökkäävä jalkapallo on lämmittänyt monien jalkapalloromantikkojen sydämiä. Leeds ja Bielsa ovat voittaneet puolelleen uusia viihdyttävän jalkapallon puolesta liputtavia ystäviä, mutta samaan aikaan Leedsin brittifutikselle ja erityisesti nousijajoukkueelle epäkonventionaalinen pelitapa on tappion hetkillä nostattanut kommentteja naiivista pelitavasta. Kritiikki on väliin saanut myös vahingoniloisia piirteitä.

Nousijoukkue Leeds on pitänyt 11:sta eniten palloa eurooppalaisiin huippusarjoihin peilaten

Leedsin prässi on Euroopan TOP 5 sarjojen intensiivisintä (lähde. fbref.com)

Mikä Leedsissä sitten ihastuttaa ja vihastuttaa? Mitä Leedsistä ja Marcelo Bielsasta olisi hyvä ymmärtää?

Leeds on lähtenyt käytännössä vastustajasta riippumatta jokaiseen peliin samalla pelifilosofialla: pelit voitetaan hyökkäämällä. Brittifutiksen narratiivissa on romantisoitu pieniä ja piskuisia seuroja, jotka altavastaajana kyynisesti puolustamalla maksimoivat tuloksen. Putoamisvaarassa olevien joukkueiden pelastajaksi säännöllisesti kutsuttava Sam Allardyce on yksi tämän narratiivin sankarihahmoja. Sitten viheriön reunalle tulee pahvinen kahvimuki kädessään Bielsa, joka pelifilosofisesti ei oikein millään tavalla sovi brittifutiksen perinteisiin kaavoihin. Bielsan Leeds haastaa sen oletuksen, että hyökkääminen olisi jotenkin maailmantähtiä vilisevien suurseurojen etuoikeus. Samalla tavalla José Mourinhon Tottenham haastaa sen oletuksen, että maailmantähtiä vilisevän joukkueen tulisi lähtökohtaisesti hyökätä: ja silloin kun joukkueet häviävät, on helppo osoitella managereiden pelifilosofiaa, vaikka pelitavan sijaan tulosta olisi heilauttanut enemmän yksittäiset virheet tai peliin lähtemättömästi kuuluvat sattumanvaraiset tapahtumat.

Mourinho ja Bielsa ovat muutenkin kuluvan kauden Valioliigassa herkullinen vastinpari. He asettuvat monen nelikentän vastakkaisiin kulmiin. Mourinho piiskaa väkevästi ”voittoon hinnalla, millä hyvänsä” -mentaliteetilla, kun Bielsa taas rakentaa oikeudenmukaisuutta korostavista arvoista. Bielsa uskoo, että pelaajat pelaavat paremmin, kun he uskovat tekevänsä oikein. Bielsa tyypillisesti otteluiden jälkeen summaa sen heijastelivatko ottelutapahtumat tulosta eli oliko tulos oikeudenmukainen. 

Yksi asia on varmaa: sekä Mourinho ja Bielsa haluavat yhtä palavasti voittaa jokaisen ottelunsa. Lähestymistapa ja todennäköisyyksien optimointi lähtee vain eri suunnista. Voiton tahdon suhteen Mourinho ja Bielsa niitataan nelikentän samaan kulmaan.

Pelifilosofian eri kulmissa

Bielsan Leedsistä puhutaan viihdyttävänä joukkueena ja tämä on täysin totta. Keskustelu ajautuu kuitenkin sivuraiteille siinä kohtaa, kun lähdetään leimaamaan viihdyttävää peliä itsetarkoitukselliseksi ja siten otteluiden voittaminen jäisi pelitavalle alisteiseksi. Hyökkäävä ja viihdyttävä pelitapa on tietysti hyvää bisnestä, koska jalkapallo sinänsä kilpailee ihmisten vapaa-ajasta ja rahasta monen muun asian kanssa. Ihmiset haluavat keskimäärin mieluummin viihtyä kuin tylsistyä vapaa-ajallaan.  Hyökkäävän ja viihdyttävän pelitavan avulla on helpompi kerätä lisää kannattajapohjaa, ja sitä kautta suurempia rahavirtoja seuraan. Juuri tämä on se etu, jonka Bielsa pystyy pidemmällä tähtäimellä Leedsiin tuomaan. Kuitenkin pelaajia ja valmentajia mitataan lajin sisällä nimenomaan tulosten kautta. Jos Leeds ajautuu surkeaan tuloskuntoon, Bielsa saa kenkää. Piste. Bielsaa hieman opiskelleet tietävät myös hänen vihaavan häviämistä aina sellaiseen pisteeseen saakka, että reaktiot tappion jälkeen ovat eriskummallisia vai milloin olet viimeksi jonkun vastoinkäymisen jälkeen maannut alastomana hierontapöydällä?

Marcelo Bielsa oli ehdolla vuoden 2020 parhaaksi valmentajaksi. Ehdokkuus nosti hänet jälleen sellaisten valmentajien rinnalle, kuten Jürgen Klopp ja Hans-Dieter Flick. Asetelma rikkoo jälleen yhtä konventiota: miten Englannin toisen sarjaportaan voittanut valmentaja voidaan nostaa samalla podiumille kuin Euroopan suurimpien ja rahakkaimpien sarjojen voittajat? Pokaalit itse kilpailuista jaettiin kuitenkin jo ennen vuoden valmentajan valintaa. FIFA etsi vuoden parasta valmentajaa ja voitettujen mestaruuksien lisäksi yksi ilmeinen kriteeri tälle lienee se, että kuka valmentaja pystyi maksimoimaan parhaiten olemassa olevasta potentiaalista parhaan tuloksen. Bielsa oli suhteellisen lyhyessä ajassa tehnyt Englannin mestaruussarjan alemman keskitason joukkueesta sarjansa ylivoimaisen mestarin. Resursseihin nähden se oli poikkeuksellinen saavutus ja sen myös FIFA huomioi.

Leeds United palasi Bielsan johdossa Valioliigaan kuudentoista vuoden korpivaelluksen jälkeen

Etenkin kuluvan kauden alussa Leedsin hävitessä analyysi oli helposti, että Hodgson tai Rodgers tai joku muu voitti Bielsan nimenomaan taktisesti. Ulkoapäin annettua neron leimaa haluttiin himmentää ja epäkonventinaalisesti toimivat Bielsa ja Leeds haluttiin laittaa ruotuun. Bielsa itsepäisenä ja kummallisena hahmona varmasti ärsytti ja ärsyttää edelleen joitain ihmisiä. Bielsa tai tämän päivän Leeds eivät yksinkertaisesti vaan sovi moniinkaan perinteisiin muotteihin. Tämä tarkoittaa tietysti sitä, että ihmiset joutuvat tilanteeseen, joissa tulee kyseenalaistaa joka omat tai jonkun toisen näkemykset siitä, miten jalkapalloa tulee tai voi huipputasolla pelata. Helpompi tie on kääntää katseet ulospäin ja vastustaa sellaista, joka itselle näyttäytyy vieraalta.

Kaiken humun ja hulinan keskellä vaikuttaa välillä unohtuvan se, että Leeds on nousijajoukkue ja sen palkkakulut ovat Valioliigan toiseksi pienimmät. Leeds joutui mestaruuskautensa jälkeen pikapikaa laittamaan palikkansa sellaisille paikoille, että ne kestävät maailman kovimman liigan jyskytykset. Valioliigaan noususta on hyvä ymmärtää vielä se, että mestaruussarjassa on tiukat raamit sille kuinka paljon joukkue voi esimerkiksi pelaajahankintoihin käyttää rahaa. Jos standardeja ei täytetä, niin sakko- ja pisterangaistuksia ropisee. Näin ollen joukkueen noustessa Valioliigaan tilanne on jo valmiiksi erittäin haastava. Fulhamin ja West Bromwichin tilanne kertoo tätä tarinaa. Fulhamin ja WBA:n lisäksi meillä on käsillä Leeds, joka jatkuvista avainpelaajien loukkaantumisista huolimatta on puolessa välissä kautta yhdentenätoista. Arsenalia kaksi ja Tottenhamia neljä pistetä perässä.

Leedsin palkkakulut ovat Valioliigan toiseksi pienimmät (lähde. www.spotrac.com/epl/payroll/)

Jos vedetään mutkat suoriksi, niin tippuakseen sarjasta, Leedsin tulisi loppu kauden aikana voittaa viisi peliä vähemmän kuin Fulham. Fulham on voittanut koko kauden aikana tähän asti kaksi peliä. Leeds ja nimenomaan Marcelo Bielsan Leeds on tällä kaudella tehnyt poikkeuksellista tulosta olosuhteisiin ja resursseihin nähden. Kaiken kukkuraksi tulos on tullut upealla jalkapallolla, joka on ihastuttanut monia ja ärsyttänyt joitain. Mitkä siis oikeasti ovat niitä kysymyksiä, joita Leedsistä, Marcelo Bielsasta ja lajin evoluutiosta jalkapalloa enemmän tai vähemmän opiskelevien kannattaisi kysyä? Se on varmaa, että jalkapallo muuttuu ja Marcelo Bielsan Leeds surffaa muutoksen aallonharjalla.

Viinikuvaus: taikajuomaa

PS.kirjoittaja on aiemmin tutkinut Leedsiä seuraavissa teksteissä

Futiskirjat: Damned United - Tappion ja Viha päivät: https://futistajaviinia.blogspot.com/2020/12/futiskirjat-damned-united-tappion-ja.html

Ruusujen sota (Leedsin ja Manchester Unitedin rivalry): http://futistajaviinia.blogspot.com/2020/12/ruusujen-ja-kaupungintalojen-sota-leeds.html

Rolling Stones vs. The Beatles (Leedsin ja Chelsean rivalry): https://futistajaviinia.blogspot.com/2020/12/rolling-stones-vs-beatles-leeds-united.html

Futiskirjat: Bielsan hulluuden jäljillä: https://futistajaviinia.blogspot.com/2020/05/futiskirjat-bielsan-hulluuden-jaljilla.html

Hajatelmia Marcelo Bielasta ja Leedsistä: https://futistajaviinia.blogspot.com/2020/01/hajatelmia-marclo-bielsasta-ja-leedsista.html

Elland Roadilla tilit tasan (reissuraportti Leeds-Blackburn -ottelusta): https://futistajaviinia.blogspot.com/2019/11/elland-roadilla-tilit-tasan.html

Kapsaisiinia Elland Roadilla (reissuraportti Leeds-Wigan -ottelusta): https://futistajaviinia.blogspot.com/2019/04/kapsaisiinia-elland-roadilla.html

Kehäketun ja kummisedän päiväolut (ennakko Leeds-Middlesbrough -matsiin): https://futistajaviinia.blogspot.com/2019/02/kehaketun-ja-kummisedan-paivaolut.html

Kanarialinnun viserrys: Leeds-Norwich 1-3: https://futistajaviinia.blogspot.com/2019/02/kanarialinnun-viserrys-leeds-norwich-1-3.html

Talviklassikko divarista: Bielsa- vai Pukkiparty?: https://futistajaviinia.blogspot.com/2019/02/talviklassikko-divarista-bielsa-vai.html

Marcelo Bielsa ja Leeds United: kun yksi hullu kaataa koko pöydän: http://futistajaviinia.blogspot.com/2019/01/marcelo-bielsa-ja-leeds-united-kun-yksi.html

Leeds United: katastrofiseurasta karnevaalin pääesiintyjäksi: https://futistajaviinia.blogspot.com/2018/08/leeds-united-katastrofiseurasta.html

Futiskirjat: Hornankattila, Nick Hornby

Nick Hornbyn Hornankattila on jalkapallokirjallisuuden klassikko. Romaanissa kertoja tilittää raatorehellisesti oman rakkaus- ja riippuvuustarinansa Pohjois-Lontoolaiseen Arsenal FC -joukkueeseen. Yhdeksänvuotiaana alkavasta rakkaudesta ja kumppanuudesta piirtyy raamit kertojan koko elämälle. Muutamaa heikompaa hetkeä lukuun ottamatta kertojan elämän koho- ja kiinnekohdat linkittyvät Arsenalin otteluihin. Elämän ja Arsenalin välillä rakentuvat kytkökset saattavat vaikuttaa koomisiltakin, mutta romaani kuvaakin juuri sitä välillä uskonnonkaltaisia vivahteita saavaa suhdetta kannattajan ja seuran välillä, joka saattaa jäädä sivustakatsovalle jäädä vieraaksi.

Nick Hornbyn Hornankattila

Masennuskaudet päättyvät, kun Arsenal saa voittoputken päälle. Jos oman kotiseuran voittamisella saattaa edes olla pienin pienikin yhteys siihen, että sokerihiiren pää puraistaan aina ennen ottelua poikki ja ruho heitetään kadulle, näin tehdään: kuukaudesta toiseen ilman sen kummempaa epäröintiä. Romaanin kertojan eksistentiaaliset ongelmat polkevat pohdinnoissa, joissa omaa suhdetta seuraan arvioidaan. Se kiteytyy kysymyksiin siitä, mikä osa seuran menestyksestä kuuluu kannattajalle ja millä ehdoin? Kertoja tekee kuitenkin epäröimättä ja kerta toisensa jälkeen rinnastuksia oman elämänsä ja Arsenalin välillä. Niin romaani on myös rakennettu. Lyhyistä kappaleista, joiden otsikkona on päivämäärä ja ottelu (yleensä Arsenalin).

Romaanin alkuperäisversio on kustannettu vuonna 1992 ja käsillä oleva WSOY:n Suomennos on vuodelta 2000. Romani itsessään on ajaton, koska oman seuran kannattaminen tai vastaavaan riippuvuussuhteen rakentuminen johonkin toiseen asiaan on väkevä osa ihmisen olemassaoloa. Kohteen rationaalisuutta voidaan aina arvioida kulloisenkin ajan hengen narratiivissa, mutta tietyn rajan ylitettyä muun maailman on sopeuduttava tekijän maailmaan tai jäätävä siitä pois.  Täysin mutkatonta tämäkään ei tietysti ole, koska mikäli oma kumppani ja potentiaalinen yhteisten lasten toinen vanhempi kannattaa myös samaa seuraa, tullaan väistämättä siihen ongelmaan, että jos lasta ei voi ottaa matsiin mukaan, niin kumpi saa käydä kotipeleissä. Romaanissa kyseinen ongelma ratkeaa kertojan mökötysväsytyksen avulla saadulla voitolla.

Lukukokemuksen romaani lämpesi itselle kappale kerrallaan ja romaanin loppupuolella oli jo todellista imua. Kenties matkan varrella piti pudottaa omien jalkapalloseuroihin liittyvien tunnesiteiden nostamia defenssejä. Arsenalin kannattajalle kirja on selkeää kirjahyllykamaa. Tosin sen käsiinsä saaminen saattaa olla vaikeaa. Romaanin kertojan ja Arsenalin suhteen taustalta aukeaa myös nuoren pojan kasvutarina nuoreksi mieheksi ja vaikka kasvutarinaa symboloikin katsomolohkon vaihto kotistadionilla, niin kirja on täysin lukukelpoinen, vaikka ei olisi koskaan jalkapalloa seurannutkaan. Kirjaa voi lämpimästi suositella oman seuransa pauloissa riutuville jalkapalloromantikoille tai ilmiöstä muuten kiinnostuneille.

Viinikuvaus: dopamiinia, räntäkeliä ja tunnemaniaa oman seuran nimikkotuopista

FC Internazionale Milano-Juventus FC: Derby d'Italia - kenen Italia?

Juventus FC:n ja F.C.Internazionale Milanon välinen Derby D’Italia on kahden Italian menestyneimmän seuran köydenveto. Derby on leimattu myös Italian kiihkeimmäksi sellaiseksi otteluksi, jossa joukkueet tulevat eri kaupungeista. Joukkueet voittivat Italian mestaruuksia suhteellisen tasaiseen tahtiin 1970 -luvulle asti, jolloin Juventus tikkasi karkumatkalle mestaruuksien osalta.

Juventuksen ja Interin Italia

Vuosikymmenten aikana derby on ottanut ekstrakieppiä useammasta erikoisemmasta tapahtumasarjasta. 1960-1961 -kaudella mestaruuskamppailun loppusuoralla Juventuksen ja Interin -ottelu jouduttiin keskeyttämään katsojien rynnättyä kentälle. Ottelu tuomittiin Interin voitoksi, mutta päätös pyörrettiin myöhemmin ja ottelu määrättiin pelattavaksi uudelleen. Sinimustien leirissä nähtiin, että Umberto Agnellin kaksoisrooli Juventuksen hallituksessa ja Italian jalkapalloliiton presidenttinä oli päätöksen pyörtämisen näkökulmasta ratkaiseva tekijä. Protestiksi Inter juoksutti uusintaotteluun juniorijoukkueensa ja peli päättyi 9-1 Juventukselle. Juventus toki oli tässä vaiheessa jo varmistanut sarjavoiton.

Angelo Morattin ja Umberto Agnellin Italia

Kaudella 1998-1999 Inter oli Juventusta mestaruustaistelussa yhden pisteen perässä, kun joukkueet kohtasivat. Parin minuutin sisällä Juventuksen Mark Iuliano lanasi Ronaldon nurin rangaistusalueella. Taklauksesta ei tullut rangaistuspotkua. Tilannetta seuranneessa hyökkäyksessä Taribo West kaatoi Juventuksen Alessandro Del Pieron ja pallo vietiin pilkulle. Juventus otti 1-0 johdon Del Pieron lakaistessa ampumansa rangaistuspotkun riparin sisään. Inter teki myöhemmin tasoitusmaalin, mutta sekin hylättiin. Tapahtumat vahvistivat sitä Italiassa voimissaan olevaa narratiivia, jonka mukaan sekä Italian jalkapalloliitto että erotuomarit suosivat aina Juventusta. Juventus voitti kyseisen ottelun ja lopulta myös scudetton. Interistit kutsuvat kyseistä ottelupäivää Suuren varkauden -päiväksi. Kiista ottelusta vietiin Italian parlamentin kyselytunnille asti, josta kehkeytyi myös farssimainen näytelmä. 

Juventus menetti vuoden 2004-2005 scudetton, koska heidän todettiin syyllistyneen ottelumanipulaation. Lisärangaistuksen Juventus pudotettiin 2005-2006 -kaudella sarjan viimeiseksi. Inter vei scudetton, jolloin interistit pääsivät näpäyttämään juvelaisia siitä, että he olivat olleet syytöstensä kanssa koko ajan oikeassa. Ruori pyörähti kuitenkin vielä kertaalleen ja myös Interin epäiltiin syyllistyneen ottelumanipulaatioon. Vanha Rouva pääsi näpäyttämään takaisin. Juventus pudotettiin Serie B:hen ja Inter sai skandaalissa lopulta ylemmän käden, koska se nappasi Juventuksesta sekä Zlatan Ibrahimovićin että Patrick Vieiran riveihinsä eikä siltä ole valituksista huolimatta viety scudettoa.

Juventuksen palatessa Serie A:han ottivat Giorgio Chiellini ja Ibrahimović väkevästi yhteen, mikä on myös noussut yhdeksi Italian derbyn symboliksi. Paolo Monteron Luigi Di Biagioon kohdistama nyrkkikolhaisu oli jo aiemmin noussut mukaan kuvastoon.

José Mourinhon ja Claudio Ranierin Italia

Derby saavutti polttopisteensä José Mourinhon käydessä Inter -aikakautenaan mediapeliään Juventuksen Claudio Ranieria vastaan. Samaisena aikakautena Juventuksen kannattajat ottivat kotiottelussaan sellaisella vimmalla Interin Mario Balotellin vastaan, että he joutuivat pelaamaan seuraavan ottelunsa tyhjille katsomoille. Balotelli vastasi kyseiseen huomionosoitukseen filmaamalla Felipe Melon ulos kentältä. Tapahtumien seurauksen jopa Gianluigi Buffonin vati kaatui ja tämä kävi Thiago Mottan raiveleihin kiinni. Mourinho oli itse lentänyt jo tässä vaiheessa katsomon puolelle.

Illan ottelu on sikäli erityinen, että Juventuksen scudettoputki saattaa tällä kaudella olla katkolla. Vanha rouva on tällä hetkellä sarjassa viidentenä. Tosin sitä ei millään matematiikalla voi laske vielä mestaruuskamppailusta ulos, koska kärkisijat ovat iskuetäisyydellä. Milanon molemmat raitapaidat ovat Juventuksen edellä ja haistavat varmasti tulevan kauden scudetton. Illan ottelu väräyttääkin Serie A:n vaakaa väkevästi joko Novarasta itään tai länteen.

Antonio Conten vai Andrea Pirlon Italia?

Viinikuvaus: Fiateja, muotia ja kädestä käteen pöytien alla kulkevia pulloja

Futiskirjat: Brittifutis. Englantilaisen jalkapallon tarina

Mieli vaeltaa hetkeksi leudon talvisen Manchesterin London roadille. Kello on vähän yhdeksän jälkeen aamulla ja paikka on The Piccadilly Tavern. Tunnin päästä portsari joutuu käännyttämään ihmisiä pubin ovelta muualle: tänään on pelipäivä ja paikka on täynnä.

Saku-Pekka Sundelinin Brittifutis

Takaisin Turkuun: joulupapereiden alta on kuorittu esiin Saku-Pekka Sundelinin kirjoittama Brittifutis. Otsikossaan se lupaa kertoa englantilaisen jalkapallon tarinan. Muistan nähneeni kirjoittajan twiitin, jossa teoksen ensiaskelia juhlittiin ja vaikutti siltä, että jotain poikkeuksellista on tekeillä, ja nyt kirja on pöydällä kertaalleen loppuun asti pureksittuna.

Muutaman kappaleen jälkeen selviää, että kirja ei niinkään ole tunnelmaltaan Piccadilly Tavernin tuopin yli valuttaman oluen tahmeaa, vaan se on kirkkaan valkoiselle paperille syvän mustilla kirjaimilla kirjoitettu faktat tarkistava ja lähteensä tunteva brittifutista monesta kulmasta valottava tietokirja, joka ei pelkää päästää tarinan puolelle.

Kirja piirtää kompaktin pituisiksi kappaleiksi jaoteltua kaarta siitä hetkestä, jolloin tunnistettiin jotain jalkapallon kaltaista pelattavan, niihin hetkiin, jolloin britit omivat pelin itselleen ja suomalaisten sydän valitsi nimenomaan brittifutikseen. Nykyhetken peruuttaessa vastaan kirjoittaja on käsitellyt brittifutista muun muassa huliganismin, keltaisen lehdistön, kaupallistumisen ja Crazy Gangin kautta. Kirja valottaa ansiokkaasti muutaman suomalaisen esimerkin kautta, minkälaista on olla pelaajana suurseurojen akatemiassa, ennen kuin se käyttää lukijansa Stellalla ja päätyy lopulta kysymään viimeisen kysymyksensä: voiko jalkapallo muuttaa maailmaa?

Kirja avaa valtavan määrän näkökulmia brittifutikseen. Hieman David Goldblattmaiseen tapaan kirjassa on pieniä kaikuja siitä, että aihealueesta halutaan kertoa kaikki tai ainakin kaikki olennainen. Kyseisessä missiossa ei toki kukaan voi onnistua, mutta kirja pistelee varmasti suomalaisten brittifutis -utelikkojen sydämiä eri puolilta. Kirjan eri näkökulmista isompaa kieppiä ottavat saatellaan turvallisesti vähintäänkin oikeaan double-deckeriin. Päätepysäkkinsä jokainen valitsee itse. Omalta osalta brittifutis solahtaa kirjahyllyssä goldblattien (joista toki se toinen tuhat sivuinen on vielä kesken) väliin. Uskon palaavani vielä hymyissä suin jonkin futisknopin,- tarinan tai -tunnelman sieltä tarkistamaan.

Viinikuvaus: Stellaa reippaasti tuopin yli valutettuna