Sateisella stadikalla oman pakin perseen kautta putattu oma maali ratkaisuottelussa Unkaria vastaan oli vain jäävuoren huippu. Suomi pelasi hyvin tai surkeasti siinä, missä muutkin, mutta kaverit juoksivat aina loppusuoran kovempaa. Maajoukkue oli kuin kirottu ja matsien päättyessä makuhermoihin oli syötetty monta lusikallista kalanmaksaöljyltä maistuvaa maailmaa.
-Miten helvetissä tässä nyt taas näin kävi?
Suomi tulee kahden maalin takaa Tšekkiä vastaan tasoihin ja 3-3 -tilanteessa Shefki Kuqi pukkaa apposellaan ammottavan maalin ainoaan neliöön, josta pallo ei voi mennä maaliin. Siinä tönöttää Petr Čech. Peliä ei olisi ollut montaakaan minuuttia jäljellä. Tšekki iskee tilanteesta seuranneesta hyökkäyksestä taululle 4-3 -lukemat ja voittaa ottelun. Suomen kisaunelmien ruska varisee aiempien jo reippaasti maatumaan päin olevien lehtien päälle. Yksittäisten otteluiden muistot hämärtyvät, mutta polttavana tunnejälkenä jomottaa se, että usein olisi ansaittu enemmän, kunnes sitten kohdalle osuu historiallisen helppo lohko: silloin pelataan kuin ei olisi jalkapalloa koskaan pelattukaan eikä edes ansaita mitään ja rallatellaan jo hyvissä ajoin laulukuoroon. Kaiken tämän välillä penkin päässä käy kotimaista ja ulkomaista vuorovedoin, mutta mikään ei pure. Potkupallolla irvailevilla on koko ajan parempi käsi.
Siksi kylmä hiki puskee läpi, kun historiallisen EM-kisapaikan
jälkeen samaan MM-karsintalohkoon tarjoillaan Ranskaa, Ukrainaa, Bosnia
Hertsegovinaa ja Kazakstania. Ensimmäisen ottelun tasapelin jälkeen takaraivossa
kumisee, että nyt, jos hävitään Ukrainalle, niin homma alkaa olla paketissa. Oli vain suonenveto ja päiväuni, joka tulee hetkenä minä hyvänsä päätökseensä,
ja kun Ukraina lopulta sohii pallon maaliin ja Paulus Arajuuri moukaroi pallon
tolppaan ja huuhkajat painavat vimmatusti päälle, mutta eivät vaan saa maalia
aikaiseksi, niin siinä ei ole mitään uutta, ja kun Teemu Pukki revitään vyötäisiltä
kenttään ja palloa viedään pilkulle, silmissä vilisevät kaikki kauden aikana nähdyt missatut rankkarit ja kun palloa kaivetaan Ukrainan verkosta, niin ohimoilla
välähtää, että ylivoimallakin ottelu voidaan vielä hävitä, ja kun lisäajalla pallo
kiepsahtaa kohti Suomen maalin takakulmaa eikä laskeudukaan sivuverkkoon, vaan
Jesse Jorosen näppeihin, ja kun ottelu sitten siihen päättyy, niin muistaa,
että maailma on nyt futismaajoukkueen kannattajille eri. Edellisten sukupolvien traumat eivät yllä tähän päivään. Vuoro on vaihtunut.
Sitten Pukki, Arajuuri ja Rive käyvät kameran edessä
virnistelemässä ja manaavat sitä, ettei peli kulkenut ja kahden pinnan sijaan
kasassa voisi olla neljä tai kuusi: se uppoaa sukkana. Futispainajainen on ollut
päättyneenä jo vuosia, mutta vielä sen varjot lymyilevät alitajunnan onkaloissa, ja kun
sitten laskeskelee, että Bosnia -awaysta ja kotoa Ukrainasta tarvitaan
todennäköisesti kuuden pisteen potti, niin ensin katse lasittuu, mutta
sittenhän sen ymmärtää, että sole poika mikhään. Rive hoitaa niin kuin
aina tähänkin asti.
Viinikuvaus: katkeransuloisesta makeaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti