Futiskirjat: Hornankattila, Nick Hornby

Nick Hornbyn Hornankattila on jalkapallokirjallisuuden klassikko. Romaanissa kertoja tilittää raatorehellisesti oman rakkaus- ja riippuvuustarinansa Pohjois-Lontoolaiseen Arsenal FC -joukkueeseen. Yhdeksänvuotiaana alkavasta rakkaudesta ja kumppanuudesta piirtyy raamit kertojan koko elämälle. Muutamaa heikompaa hetkeä lukuun ottamatta kertojan elämän koho- ja kiinnekohdat linkittyvät Arsenalin otteluihin. Elämän ja Arsenalin välillä rakentuvat kytkökset saattavat vaikuttaa koomisiltakin, mutta romaani kuvaakin juuri sitä välillä uskonnonkaltaisia vivahteita saavaa suhdetta kannattajan ja seuran välillä, joka saattaa jäädä sivustakatsovalle jäädä vieraaksi.

Nick Hornbyn Hornankattila

Masennuskaudet päättyvät, kun Arsenal saa voittoputken päälle. Jos oman kotiseuran voittamisella saattaa edes olla pienin pienikin yhteys siihen, että sokerihiiren pää puraistaan aina ennen ottelua poikki ja ruho heitetään kadulle, näin tehdään: kuukaudesta toiseen ilman sen kummempaa epäröintiä. Romaanin kertojan eksistentiaaliset ongelmat polkevat pohdinnoissa, joissa omaa suhdetta seuraan arvioidaan. Se kiteytyy kysymyksiin siitä, mikä osa seuran menestyksestä kuuluu kannattajalle ja millä ehdoin? Kertoja tekee kuitenkin epäröimättä ja kerta toisensa jälkeen rinnastuksia oman elämänsä ja Arsenalin välillä. Niin romaani on myös rakennettu. Lyhyistä kappaleista, joiden otsikkona on päivämäärä ja ottelu (yleensä Arsenalin).

Romaanin alkuperäisversio on kustannettu vuonna 1992 ja käsillä oleva WSOY:n Suomennos on vuodelta 2000. Romani itsessään on ajaton, koska oman seuran kannattaminen tai vastaavaan riippuvuussuhteen rakentuminen johonkin toiseen asiaan on väkevä osa ihmisen olemassaoloa. Kohteen rationaalisuutta voidaan aina arvioida kulloisenkin ajan hengen narratiivissa, mutta tietyn rajan ylitettyä muun maailman on sopeuduttava tekijän maailmaan tai jäätävä siitä pois.  Täysin mutkatonta tämäkään ei tietysti ole, koska mikäli oma kumppani ja potentiaalinen yhteisten lasten toinen vanhempi kannattaa myös samaa seuraa, tullaan väistämättä siihen ongelmaan, että jos lasta ei voi ottaa matsiin mukaan, niin kumpi saa käydä kotipeleissä. Romaanissa kyseinen ongelma ratkeaa kertojan mökötysväsytyksen avulla saadulla voitolla.

Lukukokemuksen romaani lämpesi itselle kappale kerrallaan ja romaanin loppupuolella oli jo todellista imua. Kenties matkan varrella piti pudottaa omien jalkapalloseuroihin liittyvien tunnesiteiden nostamia defenssejä. Arsenalin kannattajalle kirja on selkeää kirjahyllykamaa. Tosin sen käsiinsä saaminen saattaa olla vaikeaa. Romaanin kertojan ja Arsenalin suhteen taustalta aukeaa myös nuoren pojan kasvutarina nuoreksi mieheksi ja vaikka kasvutarinaa symboloikin katsomolohkon vaihto kotistadionilla, niin kirja on täysin lukukelpoinen, vaikka ei olisi koskaan jalkapalloa seurannutkaan. Kirjaa voi lämpimästi suositella oman seuransa pauloissa riutuville jalkapalloromantikoille tai ilmiöstä muuten kiinnostuneille.

Viinikuvaus: dopamiinia, räntäkeliä ja tunnemaniaa oman seuran nimikkotuopista

FC Internazionale Milano-Juventus FC: Derby d'Italia - kenen Italia?

Juventus FC:n ja F.C.Internazionale Milanon välinen Derby D’Italia on kahden Italian menestyneimmän seuran köydenveto. Derby on leimattu myös Italian kiihkeimmäksi sellaiseksi otteluksi, jossa joukkueet tulevat eri kaupungeista. Joukkueet voittivat Italian mestaruuksia suhteellisen tasaiseen tahtiin 1970 -luvulle asti, jolloin Juventus tikkasi karkumatkalle mestaruuksien osalta.

Juventuksen ja Interin Italia

Vuosikymmenten aikana derby on ottanut ekstrakieppiä useammasta erikoisemmasta tapahtumasarjasta. 1960-1961 -kaudella mestaruuskamppailun loppusuoralla Juventuksen ja Interin -ottelu jouduttiin keskeyttämään katsojien rynnättyä kentälle. Ottelu tuomittiin Interin voitoksi, mutta päätös pyörrettiin myöhemmin ja ottelu määrättiin pelattavaksi uudelleen. Sinimustien leirissä nähtiin, että Umberto Agnellin kaksoisrooli Juventuksen hallituksessa ja Italian jalkapalloliiton presidenttinä oli päätöksen pyörtämisen näkökulmasta ratkaiseva tekijä. Protestiksi Inter juoksutti uusintaotteluun juniorijoukkueensa ja peli päättyi 9-1 Juventukselle. Juventus toki oli tässä vaiheessa jo varmistanut sarjavoiton.

Angelo Morattin ja Umberto Agnellin Italia

Kaudella 1998-1999 Inter oli Juventusta mestaruustaistelussa yhden pisteen perässä, kun joukkueet kohtasivat. Parin minuutin sisällä Juventuksen Mark Iuliano lanasi Ronaldon nurin rangaistusalueella. Taklauksesta ei tullut rangaistuspotkua. Tilannetta seuranneessa hyökkäyksessä Taribo West kaatoi Juventuksen Alessandro Del Pieron ja pallo vietiin pilkulle. Juventus otti 1-0 johdon Del Pieron lakaistessa ampumansa rangaistuspotkun riparin sisään. Inter teki myöhemmin tasoitusmaalin, mutta sekin hylättiin. Tapahtumat vahvistivat sitä Italiassa voimissaan olevaa narratiivia, jonka mukaan sekä Italian jalkapalloliitto että erotuomarit suosivat aina Juventusta. Juventus voitti kyseisen ottelun ja lopulta myös scudetton. Interistit kutsuvat kyseistä ottelupäivää Suuren varkauden -päiväksi. Kiista ottelusta vietiin Italian parlamentin kyselytunnille asti, josta kehkeytyi myös farssimainen näytelmä. 

Juventus menetti vuoden 2004-2005 scudetton, koska heidän todettiin syyllistyneen ottelumanipulaation. Lisärangaistuksen Juventus pudotettiin 2005-2006 -kaudella sarjan viimeiseksi. Inter vei scudetton, jolloin interistit pääsivät näpäyttämään juvelaisia siitä, että he olivat olleet syytöstensä kanssa koko ajan oikeassa. Ruori pyörähti kuitenkin vielä kertaalleen ja myös Interin epäiltiin syyllistyneen ottelumanipulaatioon. Vanha Rouva pääsi näpäyttämään takaisin. Juventus pudotettiin Serie B:hen ja Inter sai skandaalissa lopulta ylemmän käden, koska se nappasi Juventuksesta sekä Zlatan Ibrahimovićin että Patrick Vieiran riveihinsä eikä siltä ole valituksista huolimatta viety scudettoa.

Juventuksen palatessa Serie A:han ottivat Giorgio Chiellini ja Ibrahimović väkevästi yhteen, mikä on myös noussut yhdeksi Italian derbyn symboliksi. Paolo Monteron Luigi Di Biagioon kohdistama nyrkkikolhaisu oli jo aiemmin noussut mukaan kuvastoon.

José Mourinhon ja Claudio Ranierin Italia

Derby saavutti polttopisteensä José Mourinhon käydessä Inter -aikakautenaan mediapeliään Juventuksen Claudio Ranieria vastaan. Samaisena aikakautena Juventuksen kannattajat ottivat kotiottelussaan sellaisella vimmalla Interin Mario Balotellin vastaan, että he joutuivat pelaamaan seuraavan ottelunsa tyhjille katsomoille. Balotelli vastasi kyseiseen huomionosoitukseen filmaamalla Felipe Melon ulos kentältä. Tapahtumien seurauksen jopa Gianluigi Buffonin vati kaatui ja tämä kävi Thiago Mottan raiveleihin kiinni. Mourinho oli itse lentänyt jo tässä vaiheessa katsomon puolelle.

Illan ottelu on sikäli erityinen, että Juventuksen scudettoputki saattaa tällä kaudella olla katkolla. Vanha rouva on tällä hetkellä sarjassa viidentenä. Tosin sitä ei millään matematiikalla voi laske vielä mestaruuskamppailusta ulos, koska kärkisijat ovat iskuetäisyydellä. Milanon molemmat raitapaidat ovat Juventuksen edellä ja haistavat varmasti tulevan kauden scudetton. Illan ottelu väräyttääkin Serie A:n vaakaa väkevästi joko Novarasta itään tai länteen.

Antonio Conten vai Andrea Pirlon Italia?

Viinikuvaus: Fiateja, muotia ja kädestä käteen pöytien alla kulkevia pulloja

Futiskirjat: Brittifutis. Englantilaisen jalkapallon tarina

Mieli vaeltaa hetkeksi leudon talvisen Manchesterin London roadille. Kello on vähän yhdeksän jälkeen aamulla ja paikka on The Piccadilly Tavern. Tunnin päästä portsari joutuu käännyttämään ihmisiä pubin ovelta muualle: tänään on pelipäivä ja paikka on täynnä.

Saku-Pekka Sundelinin Brittifutis

Takaisin Turkuun: joulupapereiden alta on kuorittu esiin Saku-Pekka Sundelinin kirjoittama Brittifutis. Otsikossaan se lupaa kertoa englantilaisen jalkapallon tarinan. Muistan nähneeni kirjoittajan twiitin, jossa teoksen ensiaskelia juhlittiin ja vaikutti siltä, että jotain poikkeuksellista on tekeillä, ja nyt kirja on pöydällä kertaalleen loppuun asti pureksittuna.

Muutaman kappaleen jälkeen selviää, että kirja ei niinkään ole tunnelmaltaan Piccadilly Tavernin tuopin yli valuttaman oluen tahmeaa, vaan se on kirkkaan valkoiselle paperille syvän mustilla kirjaimilla kirjoitettu faktat tarkistava ja lähteensä tunteva brittifutista monesta kulmasta valottava tietokirja, joka ei pelkää päästää tarinan puolelle.

Kirja piirtää kompaktin pituisiksi kappaleiksi jaoteltua kaarta siitä hetkestä, jolloin tunnistettiin jotain jalkapallon kaltaista pelattavan, niihin hetkiin, jolloin britit omivat pelin itselleen ja suomalaisten sydän valitsi nimenomaan brittifutikseen. Nykyhetken peruuttaessa vastaan kirjoittaja on käsitellyt brittifutista muun muassa huliganismin, keltaisen lehdistön, kaupallistumisen ja Crazy Gangin kautta. Kirja valottaa ansiokkaasti muutaman suomalaisen esimerkin kautta, minkälaista on olla pelaajana suurseurojen akatemiassa, ennen kuin se käyttää lukijansa Stellalla ja päätyy lopulta kysymään viimeisen kysymyksensä: voiko jalkapallo muuttaa maailmaa?

Kirja avaa valtavan määrän näkökulmia brittifutikseen. Hieman David Goldblattmaiseen tapaan kirjassa on pieniä kaikuja siitä, että aihealueesta halutaan kertoa kaikki tai ainakin kaikki olennainen. Kyseisessä missiossa ei toki kukaan voi onnistua, mutta kirja pistelee varmasti suomalaisten brittifutis -utelikkojen sydämiä eri puolilta. Kirjan eri näkökulmista isompaa kieppiä ottavat saatellaan turvallisesti vähintäänkin oikeaan double-deckeriin. Päätepysäkkinsä jokainen valitsee itse. Omalta osalta brittifutis solahtaa kirjahyllyssä goldblattien (joista toki se toinen tuhat sivuinen on vielä kesken) väliin. Uskon palaavani vielä hymyissä suin jonkin futisknopin,- tarinan tai -tunnelman sieltä tarkistamaan.

Viinikuvaus: Stellaa reippaasti tuopin yli valutettuna

Futiskirjat: Damned United - Tappion ja Vihan päivät

David Peacen Damned United on fiktiivinen kuvaus Brian Cloughin 44 vuorokautta kestäneestä via dolorosasta Leeds Unitedin valmentajana. Kirjan on suomentanut Juha Ahokas ja kustantanut Kovasana kustannus Turku.

Damned United - Tappion ja Vihan päivät

Romaani rakentuu lyhyistä kappaleista, joissa kertoja Brian Clough vuoroin kuvaa nykyhetkeään Leedsin valmentajana ja vuoroin palaa aiempaan pestiinsä Derby Countyssa. Brandya ja viskiä kuluu saaveittain, kun Clough johtaa joukkueitaan otteluista ja treeneistä toisiin sellaisilla menetelmillä, joita tuskin nykyajan johtamisoppaista löytyy. Lisäksi kipinät lentelevät, kun Clough ojentaa pelaajiaan hävityn ottelun jälkeen tai käy tiukkaa sananvaihtoa seurojen sikariportaiden kanssa.

Romaanin alkuaskelmissa Clough on aloittanut vihaamansa Leedsin Unitedin valmentajana riitauduttuaan Derby Countyn johtajien kanssa sen verran perusteellisesti, että edellisen kauden mestaruudesta huolimatta hän sai lähteä. Clough ottaa missiokseen muuttaa Don Revieltä perimänsä Leedsin kulttuurin vallitsevasta keinoa kaihtamattomasta voiton tavoittelusta, josta aikanaan Leeds sai lisänimen ”Dirty Leeds”, Cloughin mielestä kunniakkaampaan suuntaan. Projetki ottaa heti alussa huonosti ilmaa allensa, kun Cloughin Leedsin ensimmäisessä kilpailullisessa ottelussa FA Charity Shieldin finaalissa Liverpoolia vastaan Leedsin Billy Bremner ja Liverpoolin Kevin Keegan tappelevat itselleen usean ottelun pelikiellot.

Derby aikojen kaiho ja Cloughin katkeruus sekä Leedsiä että Don Revietä kohtaan tekevät romaanissa Cloughin Leeds -projektista tekemättömän paikan. Romaani on kuvaus itsepäisen miehen ammatillisesta haaksirikosta erilaisten toiveiden ristitulessa. Kuppiin ei syljetä ja väkijuoma auttaa Cloughia selviytymään aina seuraavaan päivään, vaikka joukkueen treeneihin ei välillä huvita päiväkausiin mennä: eikä aina huvita nähdä joukkuettaankaan ennen ottelua.

Romaanin väliin maaniseksikin yltyvä toisteinen kerronta sopii hyvin kuvaamaan Cloughin ristiriitaista sisäisen maailman sykettä. Brittilädien puhekieli ei aina löydä suomen kielestä sopivaa vastinetta, mutta kerronta imee silti mukaansa. Cloughin tarinan lisäksi romaani avaa näkymän siihen, minkälaista valmentaminen, pelaajakauppojen tekeminen ja median kanssa pelaaminen on 1960-1970 -luvuilla brittifutiksen narratiivissa ollut. Cloughin tarina liimautuu myös miehen rooliin eräänlaisena oman aikansa Cowboyna, jonka taisteluiden tuloksista koko perheen elanto ja tulevaisuus on kiinni. Sukupuoleen liittyvässä roolissa on varmasti yhteiskunnallisia kaikuja Margaret Thatcherin valtakautta edeltävältä aikakaudelta.

Romaanissa Cloughin ongelmat kasaantuvat ylittömättömäksi vuoreksi ja lopulta Elland roadilla työsuhdebaarikaappi pistetään säppiin. Peli on romaanin ja Cloughin osalta Leedsissä pelattu. 

Reaalimaailmassa Brian Clough siirtyi vielä Nottingham Forestiin, jossa voitti pakkomielteisesti jahtaamaansa Euroopan Cupin kahdesti. Romaani vangitsee ansiokkaasti fiktion keinoin lyhyen pätkän Cloughista ja häntä ympäröivästä maailmasta, ja osoittaa myös sen, että jalkapallo soveltuu uskottavasti myös kaunokirjallisen tarkastelun kohteeksi.

Viinikuvaus: tiukkaa tavaraa ja aamuista brandyn lehahdusta

Ruusujen ja kaupungintalojen sota: Leeds United-Manchester United

Leeds Unitedin ja Manchester Unitedin rivalryn historialliset kaiut ovat 1400 -luvulta, jolloin Yorkshiren ja Lancashiren kreivikunnat taistelivat koko Englannin hallinnasta. Historia tuntee sisällissotaan limittyvän tapahtumasarjan ruusujen sotana, johon myös Game of Thrones -sarja löyhästi perustuu. Lancasterin hovin symboli oli punainen ruusu ja Yorkin hovia symboloi valkoinen ruusu. Samat värit koristavat tänä päivänä sekä Leedsin että Manchester Unitedin pelipaitoja. Joskin Leedsin pelipaita sai valkoisen kuosinsa Real Madridia ihannoineen Don Revien alaisuudessa 1960 -luvulla.

Ruusujen derby

Leedsin ja Manchesterin kaupunkien kilvoittelu jatkui teollisen vallankumouksen aikaan 1700-1800 -luvulla. Leedsissä valittiin talouden ajuriksi villa ja Manchesterissä puuvilla. Taloudellista menestystä mittailtiin ja juhlittiin arkkitehtuurisilla symboleilla. Jalkapallo ei vielä ollut ottanut isoa osaa kaupunkien köyden vedossa, joten derbyä käytiin esimerkiksi siitä, että kummalla on näyttävämpi kaupungintalo.

Tekstiiliteollisuuden derby

Kaupungintalojen derby

Yorkshiren ja Lancasterin lädit pääsivät lopulta yhteiselle viheriölle 1906, jolloin Leeds City voitti  Manchesterin Unitedin 3-0  Manchesterin Bank Street -stadionilla. Muutamaa kuukautta myöhemmin punaiset paholaiset pääsivät tasaamaan tilejä Elland roadilla. Manchester United voitti ottelun 2-1.

Yksittäisten otteluiden sijaan joukkueet pääsivät samalle astialle pidemmäksi aikaa 1960-luvulla. Sir Matt Busbyn luotsaamasta Manchester Unitedista oli 1950-luvulla tullut yksi englantilaisen jalkapallon kestomenestyjistä. Vuonna 1964 Don Revien Leeds nousi Englannin ykkösdivisioonaan, joka silloin oli korkein pääsarjataso, ja Leedsin ja Manchesterin välit kuumenivat.  Pääsarjaan noussut Leeds tiputti Manchester Unitedin FA -cupin semifinaalissa. Manchester United taasen vei liigamestaruuden Leedsin nenän edestä maalieron turvin. Vuosien vieriessä Leedsistä tuli Busbylle todellinen pääsärky, sillä hän onnistui 19:sta kohtaamisessa voittamaan Leedsin vain kaksi kertaa. Busbyn jäätyä eläkkeelle Manchester United yrtti hankkia Don Revien Manchesteriin, mutta Revie kieltäytyi.

Don Revien ja Sir Matt Busbyn derby

1970 -luvulla huliganismi nosti päätään englantilaisessa jalkapallossa. Manchester Unitedin ”Red Army” ja Leedsin Unitedin ”Service Crew” olivat kannattajaryhminä pahamaineisimpia. Välien selvittelyt levisivätkin kentältä niin katsomoihin kuin stadioneiden ulkopuolelle. Ruusujen derbyn lämpö lähti lauhtumaan vuonna 1982, kun Leeds lähti divarikierrokselle.

Service Crew:n ja Red Armyn derby

Leeds palasi pääsarjaan 1990 -luvulla ja voitti mestaruuden toisella pääsarjakaudellaan. Ruusut ottivat lisää hehkua pintaansa, sillä Leeds kiri mestaruuskaudellaan viimeisillä kierroksilla Manchester Unitedin ohi. Samaisella kaudella Leeds ja Manchested United arvottiin vastakkain sekä liiga- että FA -Cupissa. Niinpä Leeds ja Manchester pelasivat kolme kertaa 18:sta päivän sisään. Spekuloitiin että televisioyhtiöt olisivat vaikuttaneet arvontaan. Punaiset paholaiset veivät Cup -ottelut nimiinsä ja sarjaottelu päättyi tasan.

Leedsin mestaruuskauden jälkeen Eric Cantona siirtyi kesken seuraavan kauden Manchester Unitediin. Taustalla oli välirikko Leedsin valmentajan Howard Wilkinsonin kanssa. Cantonasta tuli yksi Alex Fergusonin dynastian takuumiehistä. Leeds kisasi kärjen tuntumassa, mutta mestaruuteen asti sen potku ei enää kuitenkaan yltänyt. Lancasterin hovi pääsi jalkapallossa niskan päälle.

1990-luvulla ja 2000 -luvun alussa höysteensä ruusujen sotaan toivat Alf-Inge Hålandin uran käytännössä päättänyt yhteenottojen sarja Roy Keanen kanssa*. Fabian Barthezin ja Ian Harten vuoden 2001 tapaus, jossa Barthez potkaisi pelitilanteen ulkopuolella Hartea. Leeds sai rangaistuspotkun, mutta monien kummastukseksi Barthez ei saanut punaista korttia. Barthez torjui rangaistuspotkun. Peli päättyi tasan. Kauden päätteeksi Leeds jäi pisteen päähän Mestareiden liigan paikasta. Leeds oli taloudellisesti pelannut Mestareiden liigan rahahanojen varaan. Leeds joutui myymään pelaajiaan seuraavalla kaudella. Yksi kivuliaimmista kaupoista oli sen aikaisen kapteenin Rio Ferdinandin myynti Manchester Unitediin.

Eric Cantonan, Fabien Barthezin, Ian Harten ja Alf-Inge Hålandin derby

Kaksi Leedsin fania puukotettiin kuoliaaksi euro-ottelussa Istanbulissa vuonna 2000. Valtaosa Manchesterin Unitedin kannattajista osoitti solidaarisuuttaan fanien puolesta, mutta joukkueiden seuraavassa ottelussa Elland Roadilla Manchester Unitedin kannattajakatsomosta nostettiin ottelun alkuhetkillä Istanbuliin viittaava provosoiva banneri. Lisäksi ”Istanbul! Istanbul! Istanbul!” ja ”Always look at the turks carrying the knives”-chäntit nousivat Manchester United kannattajien laulukirjaan. Leedsin kannattajat vastasivat Münchenin tragediaan viittaavilla chänteillä. Kaikesta huolimatta vihanpito oli lähtemättömästi seurojen kannattajien DNA:ssa.

Lopulta taloudellisiin vaikeuksiin ajautunut Leeds tippui Valioliigasta kauden 2003-2004 ja samassa tohinassa myös Leedsin kannattajien sydämistä paikkansa maalannut Alan Smith kaikista vakuutteluistaan huolimatta siirtyi myös Manchester Unitediin. Yllä kuvattujen tapahtumien suola ja kapsaisiini maistuvat varmasti vielä monien Leeds -kannattajien suussa, kun sunnuntai -illan ottelua kohti muisto muistolta kuljetaan

2020 -derby

 

Viinikuvaus: ruusunlehteä, tekstiiliä, verta ja mauttomia laulukirjan sivuja

*Hålandin ja Keanen välien selvittely jatkui vielä silloin, kun Håland oli siirtynyt jo Manchester Cityyn.  Keanen taklaus, joka johti Hålandin pitkäaikaiseen loukkaantumiseen tapahtui Manchesterin derbyssä.

Valioliiga: siitäkään kirjoittaja ei osaa kertoa

Angelo Ogbonna levitoi korkeimmalla ja West Ham siirtyy 1-2 johtoon Elland Roadilla. Peliä on jäljellä kymmenen minuuttia ja koko otteluun peilaten on vaikea nähdä vierasvoiton ohi. Leeds, jonka peli perustuu energiaan ja intensiteettiin, joutuu hakemaan viimeistä potkua tyhjien katsomoiden kaiuista. Putkikatseisesti tulee mieleen, että olisipa edes sellaista, Twin Peks -fibaista ulinaa, jolla stamfordbridgeläiset kannattajat yrittivät provosoida Leedsin Diego Llorentea vajaa viikko sitten. Peli taputellaan kuitenkin valmiiksi hiljaisuudessa.

Kuluvan kauden Valioliiga on aivan oma lukunsa. Pre-seasonit ovat jääneet tyngiksi, otteluruuhkassa lihassyyt ja nivelet repeilevät. Yleisöä ei ole paria ottelua lukuun ottamatta ollut. Sitten tulee 7-2 ja 1-6 -tuloksia. Valioliiga ja kansainvälinen huippufutis tuntuvat olevan kummallisella kiepillä. Sitten sumu hälvenee ja kärjessä ovat Tottenham, Liverpool ja Chelsea. Leicester on yllättävän korkealla, mutta onko siinä enää mitään yllättävää? Manchesterin suunnallakin tehdään maskit naamalla nousua sekä europelipaikoille että koronaluokituksissa sellaisille sijoille, että jouluna lehtereitä saattaa koristaa pari tuhatta kannattajaa.

Tulee mieleen, että Tottenhamin José Mourinho on poikkeusolojen erikoismies. Alkukausi ei Spursille povannut juuri mitään, mutta Big Ben -kalkattelee nyt toisin. Tottenham on kellistänyt päävastustajiaan sarjana ja Mourinho nauttii parrasvaloista. He voivat viedä pallon mukanaan kotiinsa. Minä otan kolme pistettä. Omien sanojensakaan mukaan Mourinho ei ole tullut muuttamaan kaikkea, vaan vain hienosäätämään. Modernisoitudussa bussissa on teslamaista uutuuden viehätystä ja ratkaisevan mailin kantavaa hydrauliikkaa. Tottenhamilla on nyt käsillään samanlainen momentum kuin sillä kaudella, jonka kaikki muistavat ketun lennosta. Kuka sitten voittaa Valioliigan? Sitä kirjoittaja ei osaa kertoa.

Liverpoolin ja Leedsin ottelu puhalletaan 4-3 -tilanteessa päättyneeksi. Koko illan oli jotenkin epätodellinen tunne. Jo pelkästään siitä, kun silmäili punaisiin paitoihin painettuja nimiä ja sitten valkoisiin paitoihin painettuja nimiä. Puolillaan olevaa tuoppia tuijottaessa ymmärtää sen, että Lutoneista, Millwalleista ja Cardiffeista on tultu Yorkshiressä pitkä matkaa siihen, kun Mohamed Salahille ei saisi antaa tilaa, koska se tuppaa tarkoittamaan sitä, että omissa helähtää. Nopeina flashbackeinä vilahtavat Liverpoollille lahjoitetut kaksi helppoa rangaistuspotkua. Se on hallitsevaa mestaria vastaan ratkaisevan paljon liikaa. Tuoppi tyhjenee. Ketkä sitten tippuvat Valioliigasta? Sitäkään kirjoittaja ei osaa kertoa eikä aio asiaa mitenkään puolueettomasti käsitelläkään, joten Aston Villa on yksi, joka lähtee.

Valomerkki tulee kymmeneltä. Televisio sammuu kotona puolen yön aikaan. Niskat ovat aamulla jumissa. Sumu hälvenee ja tulokset mitataan Valioliigassa seuraavan kerran joulukuun ruuhkien jälkeen. Siihen asti jokainen päivä on pelipäivä.

Viinikuvaus: kaikuja ja vivahteita täysistä katsomoista. Turvallinen runko erikoisessa kaatimessa

Rolling Stones vs. Beatles

Leedsin ja Chelsean vihanpidon perustukset valettiin 1960 ja 1970 -luvuilla. Molemmat joukkueet nousivat Valioliigaan (silloinen ykkösdivisioona) 1964-1965. Don Revien valmentama Leeds tunnettiin kovaotteisena joukkueena, joka käytti häikäilemättä kaikki keinot saadakseen etua vastustajiinsa nähden. Chelsea oli myös fyysinen joukkue, joka ei ottanut taka-askelia. Niinpä syntyi kierre, jossa sekä pelaajat että myös kannattajat tasasivat jatkuvasti tilejään. Leedsin ja Chelsean rivalryssä onkin kyse nimenomaan tilien tasaamisesta eikä niinkään maantieteellisistä, historiallisista tai poliittisista aspekteista. Tarinaa on toki myöhemmin kuorrutettu sillä, että Chelsea oli kuin sliipattu, viehättävä ja muodikas Beatles. Leeds taasen oli Rolling Stones: töykeä, väkivaltainen ja seksikäs.

Leedsin ja Chelsean kohtaamiset saivat kuumimman polttopisteensä FA Cupin finaaleissa 1970. Ensimmäinen ottelu päättyi 2-2, joten finaali uusittiin. Chelsea voitti yli äyräidensä kiehuneen uusintaottelun 2-1. Uusintaottelua kuvataan samalla sekä yhdeksi FA Cup historian legendaarisimmaksi että väkivaltaisimmaksi. Ottelussa jaettiin kuitenkin vain yksi keltainen kortti. Myöhemmän tarkastelun mukaan oikea saldo olisi ollut 6 punaista- ja 20 keltaista korttia. Lennokkaasti on kuvattu, että kyseisessä ottelussa vaparin sai vain kuolintodistusta vastaan.  

1980-luvulla Leedsin ja Chelsean otteluita leimasivat kannattajien väliset yhteenotot. Ottelut työllistivät poliiseja ja putkapaikat olivat tiukassa, kun satoja ja satoja ihmisiä pidätettiin. Vuonna 1985 Chelsea varmisti paluunsa Valioliigaan voittamalla Leedsin 5-0. Ottelun päätteeksi Chelsean kannattajat ryntäsivät kentällä ja Leedsin kannattaja vastasivat hajottamalla tulostaulun. Tulostaulun palasia saattaa vieläkin löytyä joidenkin Leeds fanien kotikokoelmista.

Molemmat joukkueet hakivat vauhtia ykkösdivarin puolelta 1980-luvun lopulla. Leedsin noustessa takaisin Valioliigaan 1990 Chelsea oli jo valmiina odottamassa. Joukkueiden väliset ottelut olivat edelleen hengeltään kuumia, vaikka kaikuja 1960-1970 -lukujen brutaaliudesta oli vähemmän. Leedsin ajautuessa taloudellisiin vaikeuksiin ja pudotessa pitkäksi aikaa Valioliigasta 2003-2004 -kaudella joukkueiden välinen vihoittelu otti kentän puolella taukoa. Hampaiden kiristelyä aiheutti kuitenkin se, kun entinen Chelsean omistaja Ken Bates otti Leedsin haltuunsa. Entisestä Chelsean kapteenista Dennis Wisestä tuli Leedsin valmentaja. Valmennustiimissä oli myös Chelsea taustainen Gustavo Poyet. Wise otettiin kohtalaisen hyvin vastaan, mutta Poyet kertoi myöhemmin ettei tuntenut oloaan tervetulleeksi. Batesia vihattiin.

Illan ottelu saa klangia myös viime vuosilta, vaikka Leedsin ja Chelsean viimeinen kilpailullinen ottelu oli liigacupissa 2012. Tarinaa höystää spygate -kohu, joka syntyi edelliskauden Championshipissä Derbyn ja Leedsin välillä. Leedsin Marcelo Bielsan kerottiin lähettäneen, jonkun Leedsin organisaatiosta vakoilemaan Frank Lampardin Derbyn otteluun valmistavia harjoituksia. Asia paisui erikoisiin mittoihin ja Lampardin bensaletkusta ei polttoaine meinannut asian tiimoilta loppua ollenkaan. Spygaten jälkimainingeissa Leeds voitti Derbyn 0-2, mutta Derby pääsi hieromaan suolahappoa Leedsin nahkaan mestaruussarjan Play offseissa, joissa Derby lopulta pudotti Leedsin. 

Omenana koriin putoaa myös Leedsin ja Aston Villan kuuma ottelu samaisen kauden loppupuolella. Erikoisen tapahtumasarjan päätteeksi Bielsa määräsi joukkueensa päästämään maalin Aston Villaa vastaan. Ikimuistoisesta ottelusta jäi mieleen kukkopoikana kentän laidalla häärännyt John Terry, joka kävi nostelemassa sormeaan suun eteen hyssyttelyn merkiksi Marcelo Bielsalle. Kirjoittajalla tämä näyttäytyi pyhänhäväistykseen verrattavana totaalisena arvojen puuttumisena ja köyhänä moraalina. Olkoonkin, että Terry on nykyään Aston Villan organisaatiossa, mutta kirjoittajalle Terry on aina Chelsean mies. Siksikin Aston Villan ollessa kirjoittajan Valioliigan inhokkilistan selkeä ykkönen on tämän kauden Chelsea myös heittämällä listan europelipaikoilla.

Viinikuvaus: C2932H4724N828S8Fe4O848 + pisara Lampardin kyyneleitä

PS. linkissä koostetta aiemmin kuvatusta FA Cupin finaalisarjasta