Pelillisesti Uruguaysta on vaikea iskeä tarinaa. Uruguay
luovuttaa mielellään pallonhallinnan vastustajalle ja iskee kovaa keskikentän
pohjalla ja puolustuksen keskustassa. Sen jälkeen palloa pelataan suoraviivaisesti
Edison Cavanille ja Luis Suârezille kärkeen. Kärkiparin tehtävänä on
henkilökohtaisella taidolla ratkaista otteluita. Äkkiseltään Uruguaysta voi saada
sen käsityksen, että se on ollut lähinnä onnekas, kun sen viheriöille on
kasvanut (Diego) Godin- (José María) Giménez ja Cavani-Suârez -duot, joiden
kanssa lähtökohtaisesti muutama peli voitetaankin, jos muut pelaajat eivät
aivan täysiä pujottelukeppejä ole.
Tosiasiassa Uruguay on Islannin jälkeen väkiluvultaan MM-kisojen
toiseksi pienin maa. Uruguayta ja Islantia yhdistävät jalkapallon ympärille
rakennettu ohjelma, jota pitkäjänteisesti ja määrätietoisesti viedään
eteenpäin. Uruguayn ja Islannin ero on kuitenkin siinä, että Uruguay on ollut huippufutiksen
näyttämöllä aina, mutta Islannin on vielä toimitettava tiedot siitä, onko se
tullut vain käymään vai jäädäkseen.
Óscar Tabárezista tuli Uruguayn valmentaja vuonna 2016. Tabárez eli El Maestro (opettaja) ei pelkästään ottanut maajoukkuetta kaitsettavakseen, vaan hän lähti luomaan
pitkäjänteistä mallia, jossa on tarkoitus huolehtia myös siitä, että Uruguayn
nuorilla talenteilla olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet kehittyä
pelaajina ja nousta lopulta maajoukkueeseen. Tabárez oli havainnut, että lahjakkaat
pelaajat lähtevät ulkomaille pelaamaan jo hyvin nuorena. Heille ei ehdi
muodostua riittävän voimakkaita siteitä maajoukkueessa pelaaviin kollegoihin ja
ylipäätään Uruguayn maajoukkueeseen. Täten Uruguayn maajoukkue ei nojannut
riittävän vahvaan kulttuuriseen perustaan.
Tabárez otti vastuulleen miesten joukkueen lisäksi myös eri-ikäisten
nuorten maajoukkueet, jotta hän voisi viedä oman mallinsa läpi koko uruguaylaisen
maajoukkuejalkapallon. Kantavana ajatuksena hänen mallissaan on sitouttaa
pelaajat jo nuorena Uruguayn maajoukkueeseen ja tehdä maajoukkueessa pelaamisesta paras
asia, mitä jalkapalloilija voi saavuttaa. Siinä ohessa hän on itse onnistunut
sitouttamaan koko Uruguayn kansan taakseen. Osana prosessia Tabárez on
pudottanut ryhmästään pelaajia, jotka eivät jaa samaa intohimoa maajoukkuetta
kohtaan, mitä sen fanit. Joukkuetta rakennettaan Tabárezin mallissa kuin
perhettä. Tabárez on antanut myös poikkeuksellisen paljon debyyttejä nuorisomaajoukkueissa
menestyneille pelaajille ja myöhemmin heistä on kasvanut kansainvälisiä tähtiä.
Tabárezin Uruguayta kuvataan usein myös garra charrua -henkiseksi.
Garra charrua tarkoittaa taisteluhenkeä,
joka on korkeimmillaan, mitä hankalammaksi olosuhteet käyvät. Se ilmenee tilanteissa,
joissa noustaan voittoon lähes mahdottomista lähtökohdista.
Historiallisena esimerkkinä garra charrua -hengestä 1950-luvun
MM-finaali, jossa Uruguay voitti suursuosikin Brasilian. Saman hengen piiriin
voidaan laskea Uruguayn voitto Italiasta vuoden 2014 MM-kisoissa. Ottelu
sinetöi Italian putoamisen ja Uruguayn jatkopaikan. Garra Charruan kyseenalaisena symbolina ottelussa oli Suârezin hampaan
jäljet Giorgi Chiellinin olkapäässä. Garra
Charrua sopii Uruguayn identiteettiin hyvin myös sikäli, että se on tottunut
niin jalkapallossa kuin muussakin maailmamenossa taistelemaan olemassaolostaan
itseään suurempien Argentiinan ja Brasilian puristuksissa.
Tuleviin kisoihin Uruguay tuo todennäköisesti vielä viime vuosia
viihdyttävämmän ja luovemman pelitavan. Uruguayn rosteriin on noussut
uudenlaisia pelaajatyyppejä, kuten Federico Valverde, Rodrigo Bentancur,
Nahitan Nández ja Matías Vecino. Garra Charrua
-yhdistettynä kivenkovaan topparipariin, maailmanluokan hyökkääjiin ja
entistä dynaamisempaan keskikenttään saattaa opettaja Tabárezin orkestroimana
tuottaa vielä jotain ikimuistoista niin Uruguayn kansalle kuin muillekin
futisfaneille.
Viinikuvaus: Pitkä kypsytys. Kombinaatio klassisia ja
puoliraakoja rypäleitä intiaanihengellä höystettynä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti