FUTISKIRJAT: Bielsan hulluuden jäljillä

Tim Richin kirjoittama The Quality of Madness piirtää toiminnallisen kuvan Marcelo Bielsasta. Kirja on piirun verran enemmän toimintaa ja tekoja kuin syvää luotausta jalkapallomaailman kenties kiinnostavimpiin aivoihin. The Quality of Madness tekee systemaattisen katsauksen El locon futismanagerin uraan, joka pitää sisällään oikkuja, kehittymistä ja suunnanmuutoksia. 

Marcelo Bielsan perintö tulee olemaan hänen perustuksiltaan ponnistetut menestystarinat

Bielsan tapa tehdä asioita omalla tavallaan nauraa nykyjalkapallon narratiiville. Luksuksen ja rock -tähteyden sijaan Bielsa viettää yönsä ja aikansa mieluummin futisseurojen harjoitustiloissa katsomassa futisvideoita. Videoihin suhtaudutaankin pieteetillä, sillä niitä katsotaan, pilkotaan ja analysoidaan viiden minuutin jaksoissa, joista joka ikinen tiedonmuru nostellaan pinseteillä mikroskoopin alle. Bielsan loputtomasta videoarkistosta löytyy kirjan mukaan myös pätkä eräästä Jari Litmasesta ajalta ennen tämän suuruuden vuosia.

Suurimmat Bielsan tähänastista elämää koskevat oivallukset tulevat kirjan alkutaipaleilla. Bielsa aloitti ammattivalmentamisen Pohjois-Argentiinalaisessa Newell’s Old Boysissa. Pelimerkit olivat selvät: pelaajahankintoja ei tehdä, vaan peli rakennetaan omien junioreiden varaan.  Vastaavanlainen aura leijailee koko Bielsan uran yllä. Hänen mieleisensä projekti vaikuttaa olevan sellainen, jossa tuuliajolle ajautunut seura palautetaan omalle paikalleen. 

Bielsan tarinat päättyvät usein romanttisiin tappioihin, joissa koko kauden kestäneen intensiteetin ja ylisuorittamisen pökerryttämät pelaajat eivät löydä aivan viimeisen maalilinjan yli. Bielsan tarinassa se ei kuitenkaan ole kaikkein merkityksellisintä, vaan häntä itseään löyhästi lainatakseni ”on olemassa täysin hyödyttömiä voittoja ja merkityksellisiä tappioita”. Voittaminen ei siis itsessään riitä, jos siitä ei opi mitään.

Bielsan projekteilla itsessään on alku, matka ja loppu. Pokaali tai tietty saavutus ei kuitenkaan määritä yksinään loppua, vaan projekti tulee valmiiksi, kun se saavuttaa tietyn saturaatiopisteen. Bielsan perustuksille on rakennettu enemmän menestystarinoita kuin hän on itse absoluuttisesti saavuttanut. Sen perinnön Bielsa tulee jalkapallomaailmalle jättämään.

Pelaajat kehittyvät ja kasvavat Bielsan alaisuudessa. Siksi hänen laulujaan laulava kuoro kasvaa siellä, mihin ikinä hän jättääkään jälkensä. Kirjassa toistetaan useamman vierailijan suulla, että Bielsa ei ole hullu. Ei ollenkaan. Se, mitä hän on tehnyt pelisysteeminsä, harjoitusten intensiteetin ja vastustajien analysoinnin saralla jo useammalla vuosikymmenellä, on nykyaikaisen futiksen uusi normi. Joskus se saattoi vaikuttaa hulluudelta. Bielsan arvopohjainen pelifilosofia tulee kenties olemaan seuraava normi. Hinnalla millä hyvänsä voittaminen ei kuulu Bielsan pirtaan, vaan hän uskoo oikein tekemiseen ja toimimiseen.

Toisaalta mitä se on, ellei hulluuden pilkettä silmissä, kun tappion jälkeen kotipihalle tunkeutuneet ultrat kohdataan käsikranaatti kädessä, valmentajapesti Laziossa päätetään omaehtoisesti kahden päivän jälkeen seuran pettäessä lupauksensa tai, kun epäselvien kenttätapahtumien jälkeen annetaan Aston Villan tehdä Elland Roadilla tasoitusmaali, vaikka oma joukkue olisi vielä huterasti sarjanousussa kiinni.

Kirjan kansien välissä kulkee omaperäisen ukkimainen, sosiaalisesti etäinen, mutta fanaattisesti ja tieteellisellä tarkkuudella jalkapalloon suhtautuva, loputtomia videopätkiään jo aikojen alusta aina mukanaan kantanut valmentajalegenda. Bielsan tarina ansaitsisi vielä podium -tason huipennuksia niin hänen futisuralleen kuin kirjalliseen muotoon tallenetuille ajatuksilleen sekä jalkapallosta että elämästä yleensä.  

Viinikuvaus: ”a man with new ideas is mad until he succeeds”

Kun jalkapallojumalat hylkäsivät

Edustusjoukkueen pelaaja sihauttelevat oluita auki. Tunnelma bussissa on hilpeä ja pukukoppiläppä lentää. Olemme seuran järjestämällä matkalla Helsinkiin Suomi-Unkari -otteluun. Mukana olivat sekä edustusjoukkueen, että meidän juniorijoukkueen pelaajat. Keli on harmaa ja bussin ikkunasta katsellessa maisemassa on sateen odotusta.

Bussi pysähtyy parikkipaikalle muiden pitkämatkalaisten kulkuneuvojen joukkoon. Porukka valuu ulos ja viimeiset oluet viimeistellään samalla, kun porukka marssii stadionia kohti. Vaikka matka stadionin porteille on suhteellisen lyhyt, niin muutamat ryntäilevät pusikoiden ja kallioiden suojiin valuttamaan ulos matkaeväiden nostamat nesteet. Kannoin itse käsityö- tunnilla tekemääni lehmänkelloa mukana, jota ajoittain kalauttelin.

Vettä vihmoo, mutta tunnelma stadionilla on erityinen. Ottelu ei ollut ensimmäinen maajoukkueen peli, jota olin ollut katsomassa, mutta heti katsomoon noustuani huomasin ihmisten kiihkosta, että kyse on poikkeuksellisesta matsista. Unkarin kannattajat olivat kerääntyneet omaan katsomon osaansa ja levittäneet lippuja katsomon alareunoille. Osa lipuista oli kiikutettu Suomen katsomoiden puolelle kukkulan kuningas meiningillä. 

Järjestysmiehet puuttuivat tilanteeseen, jossa suomalaiskannattajat lähtivät ottamaan Unkarin banderolleja alas oman katsomon puolelta ja samassa Unkarin katsomosta ryntäsi kannattajia selvittämään tilannetta. Banderolli jäi ja samalla kävi myös selväksi, että jos jotain kärhämää tulee, niin sitä eivät järkkärit pystyisi estämään. Vaaran tunne toi oman pienen tuulahduksensa siitä, mitä suurten jalkapallomaiden matseista olin kuullut.

Peli alkaa. Tunnelma on addiktoiva. Suomi vaikuttaa paremmalta joukkueelta. Puoliaika mene kuin transsissa. Maaleja ei tule. Massat valuvat stadionin käytäville. Vessaan on käsittämättömän pitkät jonot, mutta mentävä on. 

Toinen puoliaika on jo alkanut, kun pullahdan vessasta taas ulos. Nousen rappuset ylös ja huomaan, että nousin yhtä katsomonosaa liian aikaisin. Suomella on kuitenkin kulmapotku, jota jään seuraamaan. Simo Valakarin kulma kaartaa maalille. En näe yleisömassan välistä kunnolla maalille, mutta stadioni räjähtää. Antti Sumiala on puskenut Suomen ansaittuun johtoon. Kollektiivinen onnellisuus tarttuu ihmisiin, jotka spontaanisti halailevat vierutovereitaan. Kukaan ei tunne sadetta tai kylmää

Löydän takaisin omalle paikalleni ja tutut ihmiset tuulettelevat ja halailevat toisiaan edelleen. Kaikki viittaa siihen, että tämä hoidetaan. Unkari ei ole oikeastaan näyttänyt mitään. Suomi on parempi. Suomi ansaitsi maalin. Suomi ansaitsee voiton.

Hurmos taittuu jännitykseen ja katse harhailee valotaululle koko ajan tiheämmin. 70 minuuttia. 80 minuuttia. 83 minuuttia. 85 minuuttia. 88 minuuttia. 90 minuuttia. Jari Litmanen liukuu palloon. Tuomari tulkitsee tilanteen vapaapotkuksi. Vapari on kuitenkin sen verran kaukaa ettei se hirveästi huoleta. Unkarilla ei vaikuta edes olevan mitään suunnitelmaa vaparia varten. Pieni siirtyy sivuun ja kuti. Pallo pomppii Suomen muurin kautta kulmapotkuksi.

Suomalaisen jalkapallon suurin trauma piirtyy märkään nurmeen. Siihen jättää jälkensä kyseenalainen vapaapotku, sisäkierteinen kulmapotku, epäonnistunut purku, kaksi liukastuvaa pelaajaa, toinen epäonnistunut purku ja lopulta kolmas, josta pallo kimpoaa Teuvo Moilasen kautta Suomen oman maaliin. Tunnelma imeytyy epätoivoin ja vihan tikittäväksi pommiksi, joka jää kuitenkin suutariksi. Koko suomalaisen urheiluhistorian traagiset hetket välkkyvät areenan valoissa.

Pallo tuodaan vielä keskelle. Se käy Unkarin päässä, mutta ei pompi sopivasti ja tuomarin viiltää pelin poikki pillillään. Epäuskoisuus purkautuu vihellyksinä ja buuauksina viheriön laidoilta. Lehmän kello lentää kädestäni juoksuradalle. Typerää mutta niin nyt vaan käy.

Bussissa osa itki. Joku oli varastanut valtavan säkin popcornia mukaansa vihapäissään. Valmentaja sätti henkilöä, joka kysyi illan lätkäpelien tulosta. 

Verhot auki ja verhot kiinni. Myöhemmin seuraan Teksti TV:ltä, miten Jugoslavia murskaa surkean Unkarin 5-1 ja 7-1 jatkokarsinnoissa

Viinikuvaus: Väkevä. Epäoikeudenmukainen ja lajissaan ikuinen