Venäjä -yllättävän hyvä

Venäjän on aloittanut isännöimänsä MM-kisat isännän lailla. Maajoukkue näyttäytyi ennen kisoja ujona ja väärään metsään eksyneenä karhun pentuna. Fifa-rankingin syöksyessä joukkuetta ympäröi potentiaalisen katastrofin ilmanala ja maajoukkue aiheutti kiusallisia tuntemuksia venäläisille jalkapallon ystäville.

Olkoonkin että Venäjän lohko muodostui lähtökohtaisesti hyvin suotuisaksi, mutta sen marssi on kuitenkin ollut ensimmäisessä kahdessa ottelussa hyvin vakuuttavaa. Avausottelussa Venäjä hyödynsi tehokkaasti yltiöoptimistisesti hyökänneen Saudi Arabian puolustuspelin heikkoudet. Venäjä sai pidettyä oman puolustusmuotonsa tiiviinä ja se iski tehokkaasti etenkin Saudi Arabian nousevien laitalinkkien taakseen jättämään tilaan.

Myös toisessa ottelussa Egyptiä vastaan Venäjän puolustusmuoto piti hyvin ja se sai tukittua syöttösuunnat keskeltä, jolloin Egyptin hyökkäykset suuntautuivat laidoille. Peli itsessään oli hyvin tasainen, kunnes Venäjä hieman onnekkaasti siirtyi johtoon Egyptin omalla maalilla. Avausmaalin jälkeen Venäjä hyödynsi momentuminsa  ja iski kliinisen terävästi Egyptin kadotettua hetkellisesti otteensa.

Pelin rullatessa kotikisojen kaksiteräisen miekan paineistava puoli on jäänyt varjoon ja joukkue nauttii huuman kirkastamasta terästä. Venäjän peli on ollut samaan aikaan sekä vauhdikasta että hyvin organisoitua. Onnistumisten kautta joukkue on kasvanut pykälä itseään paremmaksi, mikä kiteytyy hienoihin ja onnistuneisiin henkilökohtaisiin taidonnäytteisiin.

Ohuet odotukset ovat ennen kisoja antaneet työrauhan ja Stanislav Cherchesov on hionut joukkueen pelin valmiimmaksi kuin sen vastustajilla tähän asti on ollut. Venäjä on ollut itselleni kisojen suurin yllätys tähän asti, joskin pehmeä paikka saattaa odottaa nurkan takana kun viimeisellä alkulohkon kierroksella vastaan tulee vain riittävän tähän asti tehnyt Uruguay.

Viinikuvas: reippaan hapokas ja yllättävän hyvä

Kuvakirjan ensimmäiset tarrat

MM-kisat ovat saaneet hengästyttävän ja arvoisensa startin. Avausottelun väkevin kuva oli Vladimir Putinin ja Saudi Arabian kruunuprinssin Muhammad bin Salmanin aitio, jossa poliittinen valta leimautui MM-kisojen ranteisiin. Samaan aikaan oli inhimillistä seurata bin Salmanin ryhdin lyhistymistä Venäjän latoessa maaleja.

Kokin tervehdyksenä kisat saivat palan garra charruaa, kun epämukavuusalueellaan ja ennakkosuosikkina Egyptiä vastaan pelannut Uruguay sai kun saikin käännettyä ottelun lopulta voitokseen. Uruguaylta tarvitaan kuitenkin vielä enemmän lisää näyttöjä ennen kuin kannattaa illalliskutsuja järjestää.

Espanjan ja Portugalin -ottelu oli yksi alkusarjojen odotetuimmista. Molempien joukkueiden yllä leijui omat skandaalinsa, mutta ottelun asiakaskokemukseen se ei vaikuttunut. Kuvakirjaan juntataan David de Gea provosoimassa Cristiano Ronaldoa ennen rangaistulaukausta. Tästä seurasi Ronaldon silinteritemppu ja yhteen hattunauhaan on kirjailtu kuvio voihin upotetuista de Gean hanskoista. Samasta lohkosta tarransa saa piirros, jossa Marokon Aziz Bouhaddouz syöksyy Iranin Ehsan Hajsafin lähettämään sivuvapariin ja tekee omalla maalillaan Marokon jatkoon pääsystä lähes mahdottoman tehtävän.

Islannin taistelutasuri suursuosikki Argentiinaa vastaan tullaan muistamaan muuallakin kuin viikinkien maassa. Lionel Messille tarjottiin ottelussa samat estradihetket (rankkari, vapari kuudentoista ulkopuolelta ja pelitilanne -kuti samoilta etäisyyksiltä) kuin Ronaldolle, mutta show:n varasti omalle kenttäpuoliskolleen ankkuroitunut viikinkilaiva.

Sitten räjähti. Tekijä pakeni paikalta joskin viheriölle jääneet tequilatahrat indikoivat syylliseen suuntaan. Meksiko pelasi paremmin kuin Saksa ja sillä oli jopa varaa tuhlailla paikkoja kun se haki shokkivoiton Saksasta. Etenkin ensimmäisellä puoliajalla Meksiko leipoi palan MM-kisojen pelillisesti parasta jalkapalloa. Tulos kirjoittaa sekä Meksikon että Saksan kisaromaanille erittäin herkullisen avaussivun ja kyseisen teoksen haluaisi ahmia jo nyt kerralla loppuun.

Jalkapallon on niin hyvässä kuin pahassa maailmankuva. Tämä on korostunut Venäjän MM-kisojen kontekstissa. Urheilullisesta näkökulmasta MM-kisojen startti on kuitenkin alleviivanut tapahtuman erityisluonteisuutta niin voimakkain värein, että jo nyt voitaneen todeta jokaisen näiden kisojen ottelun olevan juhlaottelu.

Viinikuvaus: globaali runsaan mausteinen juhlaversio

Uruguay -Garra Charruaa ja karttakeppiä

Pelillisesti Uruguaysta on vaikea iskeä tarinaa. Uruguay luovuttaa mielellään pallonhallinnan vastustajalle ja iskee kovaa keskikentän pohjalla ja puolustuksen keskustassa. Sen jälkeen palloa pelataan suoraviivaisesti Edison Cavanille ja Luis Suârezille kärkeen. Kärkiparin tehtävänä on henkilökohtaisella taidolla ratkaista otteluita. Äkkiseltään Uruguaysta voi saada sen käsityksen, että se on ollut lähinnä onnekas, kun sen viheriöille on kasvanut (Diego) Godin- (José María) Giménez ja Cavani-Suârez -duot, joiden kanssa lähtökohtaisesti muutama peli voitetaankin, jos muut pelaajat eivät aivan täysiä pujottelukeppejä ole.

Tosiasiassa Uruguay on Islannin jälkeen väkiluvultaan MM-kisojen toiseksi pienin maa. Uruguayta ja Islantia yhdistävät jalkapallon ympärille rakennettu ohjelma, jota pitkäjänteisesti ja määrätietoisesti viedään eteenpäin. Uruguayn ja Islannin ero on kuitenkin siinä, että Uruguay on ollut huippufutiksen näyttämöllä aina, mutta Islannin on vielä toimitettava tiedot siitä, onko se tullut vain käymään vai jäädäkseen.

Óscar Tabárezista tuli Uruguayn valmentaja vuonna 2016. Tabárez eli El Maestro (opettaja) ei pelkästään ottanut maajoukkuetta kaitsettavakseen, vaan hän lähti luomaan pitkäjänteistä mallia, jossa on tarkoitus huolehtia myös siitä, että Uruguayn nuorilla talenteilla olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet kehittyä pelaajina ja nousta lopulta maajoukkueeseen. Tabárez oli havainnut, että lahjakkaat pelaajat lähtevät ulkomaille pelaamaan jo hyvin nuorena. Heille ei ehdi muodostua riittävän voimakkaita siteitä maajoukkueessa pelaaviin kollegoihin ja ylipäätään Uruguayn maajoukkueeseen. Täten Uruguayn maajoukkue ei nojannut riittävän vahvaan kulttuuriseen perustaan.

Tabárez otti vastuulleen miesten joukkueen lisäksi myös eri-ikäisten nuorten maajoukkueet, jotta hän voisi viedä oman mallinsa läpi koko uruguaylaisen maajoukkuejalkapallon. Kantavana ajatuksena hänen mallissaan on sitouttaa pelaajat jo nuorena Uruguayn maajoukkueeseen ja tehdä maajoukkueessa pelaamisesta paras asia, mitä jalkapalloilija voi saavuttaa. Siinä ohessa hän on itse onnistunut sitouttamaan koko Uruguayn kansan taakseen. Osana prosessia Tabárez on pudottanut ryhmästään pelaajia, jotka eivät jaa samaa intohimoa maajoukkuetta kohtaan, mitä sen fanit. Joukkuetta rakennettaan Tabárezin mallissa kuin perhettä. Tabárez on antanut myös poikkeuksellisen paljon debyyttejä nuorisomaajoukkueissa menestyneille pelaajille ja myöhemmin heistä on kasvanut kansainvälisiä tähtiä.

Tabárezin Uruguayta kuvataan usein myös garra charrua -henkiseksi. Garra charrua tarkoittaa taisteluhenkeä, joka on korkeimmillaan, mitä hankalammaksi olosuhteet käyvät. Se ilmenee tilanteissa, joissa noustaan voittoon lähes mahdottomista lähtökohdista. 

Historiallisena esimerkkinä garra charrua -hengestä 1950-luvun MM-finaali, jossa Uruguay voitti suursuosikin Brasilian. Saman hengen piiriin voidaan laskea Uruguayn voitto Italiasta vuoden 2014 MM-kisoissa. Ottelu sinetöi Italian putoamisen ja Uruguayn jatkopaikan. Garra Charruan kyseenalaisena symbolina ottelussa oli Suârezin hampaan jäljet Giorgi Chiellinin olkapäässä. Garra Charrua sopii Uruguayn identiteettiin hyvin myös sikäli, että se on tottunut niin jalkapallossa kuin muussakin maailmamenossa taistelemaan olemassaolostaan itseään suurempien Argentiinan ja Brasilian puristuksissa.

Tuleviin kisoihin Uruguay tuo todennäköisesti vielä viime vuosia viihdyttävämmän ja luovemman pelitavan. Uruguayn rosteriin on noussut uudenlaisia pelaajatyyppejä, kuten Federico Valverde, Rodrigo Bentancur, Nahitan Nández ja Matías Vecino. Garra Charrua -yhdistettynä kivenkovaan topparipariin, maailmanluokan hyökkääjiin ja entistä dynaamisempaan keskikenttään saattaa opettaja Tabárezin orkestroimana tuottaa vielä jotain ikimuistoista niin Uruguayn kansalle kuin muillekin futisfaneille.

Viinikuvaus: Pitkä kypsytys. Kombinaatio klassisia ja puoliraakoja rypäleitä intiaanihengellä höystettynä

Elämää sinimustan auran alla

Jukka Pakkasen San Siron Uneksija kietoo jalkapallon ja elämän sellaiseen merimiessolmuun, että on välillä vaikea erottaa, kumpaa päätä kulloinkin seurataan. Selvää kuitenkin on, että köyden säikeissä juoksee sinimusta veri. Kirjan on kustantanut Aviador Kustannus ja se on uusintapainos Gummeruksen aiemmin julkaistusta ja loppuunmyydystä kappaleesta. Uusintapainoksessa on kaksi uutta tekstiä.

San Siron Uneksijan kerronnan ja tarinoiden pirstaleisuus hämmentää aluksi, mutta lyhyihin välähdysmäisiin tarinoihin totuttuaan, aukeaa kirjan varsinainen sanoma. Kirjassa jalkapallo ja Milano sulavat luontevaksi osaksi ihmisten elämänkaarta. Ne ovat mukana syntymässä, kuolemassa, hulluudessa, kostossa, yksinäisyydessä ja monissa erikoisissa sattumuksissa, jotka ihmiskohtaloita määrittävät. Mitä erikoisempi kohtalo, sen voimakkaammin se herää henkiin San Siron -stadionilla ja sen luontevammin se sulautuu siihen organismiin, joka huokaillen, haaveillen ja toivosta luopumatta seuraa sinimustan -valittunsa estradihetkiä vuodesta toiseen.

Kirjassa jalkapallo on itsestään selvä osa elämää ja Milanossa sinut valitsee joko Inter Milano tai A.C Milan. Valinta on itsessään hetkellisesti ehdoton, mutta poissulkevan sijaan, se on elämää hauskasti mutkistava ja koristeleva. Valinta voi toisaalta johtaa siihen, että asioita pitää salata appivanhemmilta tai siihen, että paetaan luostariin pitämään viiden vuoden mykkäkoulua rakastetulleen eli Inter Milanolle. Valinta luo yhteyden täysin eri maailmoista kulkevien ja toisiaan uteliaasti tarkastelevien henkilöiden välille. Valinta voi tulla annettuna tai sattumusten kautta. Se punoo asioiden ja sattuman irrationaalista jatkumoa aivan kuin johdateltuna. Kirjassa sinimustaa taustaväriä vasten rakentuvat sekä ihmisen pienuus että elämän traagisuus ja koomisuus.

Jalkapallon ympärille rakentuva kulttuuri ei kirjassa ole jotain, mitä tarvitsisi erikseen tuottaa, vaan se on lähtemätön osa elettävää elämää. Se kulkee mukana, kun lahjot sotilassairaalan vahdin, jotta voit nähdä Giuseppe Bergomin pelaavan ja se kulkee mukana, kun karkaat vaikeita kotioloja ja vuosikymmeniä myöhemmin tahtoisit sovittaa välit. Pieni kateuden pisto nousee kirjaa lukiessa, koska kirja kuvaa raatorehellisesti sen, mitä jalkapallokulttuuri ihmiselämän läpäisevänä voi olla. Tällaisenaan ja tässä mittakaavassa se on jotain, mitä Suomessa ei ehkä voida koskaan saavuttaa tai ainakin se vaatisi sukupolvien ajan roihuavaa rakkautta jalkapalloa ja omaa suosikkiseuraa kohtaan.

San Siron Uneksija vilisee italialaisia jalkapalloseuroja ja niiden historiankirjoihin jääneiden pelaajien nimiä. Kirja avaa varmasti fanaattisille interisteille ja italialaisen jalkapallon sydänystäville muistojen spektrin. Itselle kirja kertoi inhimillisyyden ja niiden ihmisten tarinoita, jotka jo syntymästään saavat elämänkaaren ylleen sinimustan auran.

Viinikuvaus: sinimusta. Traaginen, koominen ja sattumanvarainen niin kuin elämä on.

Lukukappale on saatu Aviador Kustannukselta

Vitsikkäästi historiankirjoihin

Boryspilin lentokentältä on yön hämärissä lähtenyt kaksi lentokonetta: toinen Madridiin ja toinen Liverpooliin. Aamupäivän aurinko nousee läntisillä aikavyöhykkeillä ja sen seesteisyys herättää eilisen finaalin taas eloon. Ennalta-arvattu tulos kietoo sisäänsä yhden erikoisimmista ja jopa absurdeimmista tapahtumankuluista miesmuistiin.

Liverpool tuli päälle yleisen syyttäjän lailla ja Madrid otti paineen vastaan, kuten kyyninen mestari. Pari syöttöä meni sinne tänne, mutta skriptissä oli oletusarvo, että Madrid tulisi vielä iskemään takaisin. Siksi Liverpool kaipasi maalia, jota se ei saanut. Sen jälkeen siirryttiin ennalta-arvattavan tarinankulkuun, jonka detaljit olivat kuitenkin outoja.

Sergio Ramosin judomaisia piirteitä sisällään pitänyt mattoon vienti, joka päätti Liverpoolin kirkkaimman tähden Mohamed Salahin kiovalaisen tuolileikin, oli ottelun ensimmäinen haukkakohta. Liverpoolin oli luotava nahkansa uudestaan. Salahin poskipäillä ei kuitenkaan liidellyt yöperhosta ja Liverpoolin ylikierroksilla käynyt höyrykattila jäähtyi kuin faaraon käskystä.

Madrid otti pelin haltuun. Karim Benzema tökkää enteenomaisesti maalin. Maali hylätään paitsiona. Isco käy heti perään kolauttamassa pallon ylärimaan ja Real Madrdiin maali on tuloillaan. Sen jälkeen nähtiin kummallinen skenaario, jossa Loris Karius lähtee avaamaan peliä heittämällä. Benzema kurkottaa jalkansa eteen, pallo osuu Benzeman ulkosyrjään ja valuu sitten tolpan viereen. Ranskalais-algerialaisen Karimin mestareiden liigan välieristä alkanut suotuisten tuulien matka ottaa aimo henkäyksen purjeisiinsa. Herää kysymys, että voisiko maalin hylätä pelin hengen vastaisena?

Liverpool tasoittaa. Tasoitusmaalin tekee Sadio Mane, joka on ollut heidän paras pelaajansa. Silti on vaikea nähdä, että punaiset vielä kääntäisivät pelin kokonaan.

Marcelo keskittää laidalta ja ilmaan nousee sakset. Pallo painuu maaliin. Hetken tihrustan ruudulta, että oliko se taas Cristiano Ronaldo. Ei ollut. Finaalin taidokkaimmasta sorituksesta vastaa Walesin -prinssi Gareth Bale: huppuvireinen ja penkille pudotettu Madridin oikukkaan jalkapallomanian viimeisin kuva ja finaali-illan pääakrobaatti.

Real Madrid jäädyttää tämän jälkeen pelin ja tappaa punaisten tunteen.

Gareth Balen lähettämä ja Kariuksen käsistään lipsauttama knuckle-ball päättää ottelun. Joidenkin mielestä se saattaa päättää myös Kariuksen uran. Toisaalta Kariuksen ura saattaa tästä myös varsinaisesti vasta alkaa. Ottelun ratkaisut kiteytyvät nyt härskisti yhden pelaajan virheisiin. Olkoonkin että pelin kuva enteili tulostaulunmukaista lopputulemaa, mutta jotain perverssiä on siinä tavassa, miten ottelu lopulta ratkeaa.

Lopussa Ronaldo karkaa vielä laidalta, mutta kentälle rynnännyt katsoja ainakin osittain edesauttaa sitä, että Ronaldo jää maaleitta.

Show ei lopu Milarad Mazicin puhaltaessa pelin poikki, vaan se jatkuu hämmentävänä sivuestradeilla. Ensin ottelun sankari Bale kuittaa kansainväliselle medialle, että hänen pitää olla joukkueessa, jossa hän pääsee joka viikko pelaamaan. Seuraavaksi Ronaldo kiittelee samalle yleisölle vuosistaan Madridissa kuin nyt käynnissä oleva olisi viimeinen. Tulee mieleen että mestareiden liiga olikin henkilökohtainen missio, jolta on hyvä ponnistaa seuraavaan kenttään.  Jotain jakomielistä kuviossa on. Aivan kuin siinäkin että Kiovasta Donetskiin on alle 800km matkaa.

Pelaajalegenda Zinedine Zidane on nyt myös valmentajalegenda. Hän ottaa historiallisen kolmannen mestareiden liigan mestaruuden putkeen, mutta jotenkin läpällä ja vitsikkäästi. Sitä jää odottamaan MM-kisoja ja toivoo, että ne kertovat jalkapallon tarinaa vielä paremmin yksityiskohdat huomioiden.

Viinikuvaus: sattumia laadukkaassa rungossa

Liukastelua, sankaritarinoita ja onnekkaita pomppuja Kiovassa

Real Madrid saati Liverpool eivät olleet omien sarjojensa parhaat joukkueet. Voitaneen jopa sanoa, että eivät lähelläkään parhaat. Mestareiden liigan finaalissa kohtaavat nimenomaan kaksi turnausmuotoisen kilpailun parasta joukkuetta. Real Madrid ja Liverpool ovat olleet mestareiden liigassa vastaanottavinakin joukkueina riittävän tehokkaita ja riittävän taitavia voittamaan. Täydellisyyteen hiottujen pelillisten nyanssien sijaan kuninkaalliset ja punaiset tuovat Kiovaan mukanaan ilmeiset pelilliset rajoitteensa, joita ne ovat huippuyksilöidensä ja jääräpäisesti ontuvan pelitapansa avulla suurpiirteisesti puuteroineet piiloon.

Real Madrid on yhtä kuin voittaminen. Vuodesta toiseen se voittaa. Mitä hankalampi paikka, sen varmemmin kuninkaalliset venyvät ja jättävät voiton merkkinsä eurooppalaiseen huippufutikseen. Zinedine Zidane on jopa epäilyttävän aulliisti antanut mediaan kommentteja, jossa kertoo olevansa valmentajana vähän sinnepäin. Samaan aikaan pukukopin Marseillen -ruletti pyörii harmonisempana kuin koskaan. Mestari on mestari, vaikka taktisten kuvioiden piirtämiseen tarkoitettu tussi olisikin jo päässyt kuivumaan. Pelataan sitten vaikka samoilla, mitä viimeksi tai sitä edellisellä kerralla.

Liverpooliin liittyy liukastelevaa dramatiikkaa ja otteluiden lopuissa rinnalle nousevia heittopusseja. Pelien ja erityisesti vastustajien kovetessa se on kuitenkin ollut parhaimmillaan. Nyt vastassa on maailman paras turnausjoukkue, joten oletusarvoisesti nähtäneen kauden parasta Liverpoolia. Ottelun lopputuloksen kannalta alleviivaavaa onkin se, että nähdäänkö myös kauden kaikkein keskipakoisvoimaisinta  ailahtelua. Liverpool on ollut yhtä kuin voittaminen. Silloin muinoin ja sen muinaisuuden alttarilta Jürgen Klopp ammentaa magiaa, jonka avulla kuluvalla futiskaudella nähtäisiin vielä yksi ihme. Kenties pyramidin muotoinen.

Real Madridin voitto vaikuttaa ilmeiseltä. Juuri riittävän ilmeiseltä, että se nostaa jalkapallojumalien metkuja pidempään seuranneiden madridistojen karvat pystyyn. Kiova tuottaa mittelölle jo valmiiksi dramaattiset puitteet, joten melkein mitä vain voi olla odotettavissa: draamaa, sankareita, onnekkaita pomppuja ja epäonnekkaita lipsahduksia. Kaikkea mitä maailman ykköslajin ykkösturnauksen finaaliin kuuluu.

Viinikuvaus: sankaritarinoilla leimattua voiton lientä

Tervetuloa takaisin Parma Calcio 1913

Sosiaalisen median fiidistä pomppaa esiin teksti siitä, että Parma Calcio 1913 palaa Serie A:han. Sinikeltaisia muistikuvia lähtee vyörymään. Hernan Crespo, Lilian Thuramin, Fabio Cannavaron ja Enrico Chiesan tähdittämä joukkue on aina ollut oma suosikkini Italiasta. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että alasarjavuodet eivät ole kuitenkaan olleet kaikkein tarkimman skoopin alla.

Nopea googlaus vielä parhaiden aikojen kokoonpanoista osoittaa, että ehkä kaikkein merkittävin eli Gianluigi Buffon oli kaivautunut muistijäljellään hieman syvempiin syövereihin. Buffon on niin ikoninen Juventuksen hahmo, että kinkun ja juuston tuoksuinen Parma tulee vasta jälkiliukuna. Buffon jakaantuukin kahdeksi: nuorena pelipaikkansa Seria A:ssa paikkansa napanneeksi nuoreksi Parman Buffoniksi ja ikoniseksi lähes kaiken voittaneeksi Juven Buffoniksi.

Kokoonpanoa vilkuillessa silmäkalvoille piirtyy legendaarisen Championship Manager -pelin graafikoilla avauskokoonpanon runko, johon jo mainittujen lisäksi nousee Luigi Apolloni, Nestor Sensini, Antonio Benarrivo, Mario Stanic ja Dino Baggio. Pintaan nousee myös muisto junnufutisreissulta vedetystä pitkävedosta, jossa haettiin Parman vierasvoittoa Juventusta vastaan. Tämä ei toteutunut, mutta tuntui silloin ihan mahdolliselta.

Muistojen jälkeen tulee Black Out. Jojoilua keskikastin ja Serie B:n välillä. Lopulta 2015 Silvio Berlusconin kanssa väkevää kilpailua käyneen Tanzinin perheen Parmalat yhtiön taloudelliset vaikeudet imivät myös A.C Parman konkurssiin. Parma katosi huippufutiksen kartalta. Matkalla seura on synnytetty pariin kertaan uudestaan ja nimikin on vaihtunut.

Nykyrosterista on vaikeampi iskeä tarinaa. Hiukan kaivamalla selviää, että joukkueen nykyinen kapteeni Alessandro Luccarelli on ainoa pelaaja, joka jäi joukkueeseen, kun se tiputettiin Serie D:hen. Hän myös antoi lupauksen, että tuo sen takaisin Serie A:han. Siinä on mieltä lämmittävä pala futisromantiikkaa. 

Jotain enteellistä voisi nähdä siinäkin, että Buffonin ura Juventuksessa päättyy samana päivänä, kun Parma varmistaa paikkansa Serie A:ssa. Tapahtumat tietyllä tavalla jo itsessään symboloivat loppumista ja uudelleensyntymistä italialaisen futiksen kontekstissa, joten ehkäpä ajatus Buffonin palaamisesta Parmaan on kuitenkin hiukan laukalle lähtenyt. Parman myötä ensi kausi on Seria A:ssa kuitenkin juustokinkkulautasen verran kiinnostavampi.

Viinikuvaus: italialaista uudelleensyntynyttä juuston ja kinkun kera nautittavaksi