Chelsea-Real Madrid: mitä kummaa?

Eilisen illan jäljiltä ei vielä kaikkia Pariisin sinisiä kasetinpaloja ole ehditty korjaamaan talteen, kun Lontoossa jo kätellään. Sekä Roman Arkadjevitš Abramovitšin siniset että Florentino Pérez Rodriguezin valkoiset joutuvat nyt tanssimaan ihan vaan Mestareiden liigassa, jonne ovat ihan vaan kilpailullisilla perusteilla itsensä kammenneet. Jotain erityisen sähikäistä joukkueissa on, sillä syksymmällä kumpikaan ei näyttänyt minkään kilpailun minkään finaalin joukkueelta. Nyttemmin kurssit sojottavat aivan eri suuntaan ja molempien palkintokaapeista on pyyhitty kahden pytyn mentävät pölyt. Kuka olisi uskonut ja uskooko vielä joku?

Thomas Tuchel pisti frankieboyn jäljiltä levällään olevan palapelin nurkkapalat oikeaan asentoon ja siitä eteenpäin kuva on alkanut kirkastua. Chelsea ei juurikaan päästä maaleja, jos ei ihan mahdottomasti teekään, mutta kohta yksi on suurempi kuin kohta kaksi. Tuchel hyppäsi kadulta liiraavan Morris Minin kyytiin ja väänsi sen väkevästi kaistalleen N’Golo Kantén ujostellessa kuskin paikalla. Sen jälkeen Kanté on ollut Kanté ja tarinan mukaan hän riistänyt poikuutensakin takaisin ties monennenko kerran. Wernerin Timppa, jos päättää vielä edes kertaalleen osua, niin ollaan kaikin puolin erikoisen ääressä ja Tuhcel finaalilaudassa kiinni. (RIP Tupac Shakur. Niille jotka vitsin tunnistavat)

Mitä tämän kauden ja viime vuosien valkoisesta baletista voisi sanoa? Hullummaksi ja maanisemmaksi menee, mutta jollain käsittämättömällä tavalla Mestareiden liigan voittoja aamupalaksi nauttiva Zinédine Zidane on tanssittanut hitaasti lämpiävän rytmiryhmänsä finaalin porteille. Uudet tanssikenkien painaumat sulautuvat vanhojen viereen samalla kun Gareth Balen sopivan kaukaa kaartava lähestymislyönti lennähtää läheiselle viheriölle. Myös Keylor Navasille menee terveiset.

Madridin keskikenttä on jotenkin hellyttävän ikämiesmäinen ja se pitää keskisektorin viheriöstä kiinni lujaa, mutta ei lainkaan niin epätoivoisesti kuin Pérez superliigastaan. Vauhtia ei tarvita, jos ei tee virheitä ja mustan voi aina selittää tai peitemaalata valkoiseksi. Real Madridin kopissa tarvitaan varmasti ennen peliä kenkälusikkaa, mutta mitäpä siitä sitten. Raajojen tehtävät on tässä maailmassa ensin kangistua, sitten surkastua ja lopulta maatua pois. Siinä välissä niillä kerkeää tekemään yhtä sun toista ja pokkaamaan esimerkiksi kannuja sieniliigasta.

Chelsea oli jo Christian Pulisicin jenkkipaketin verran finaalimatkaa edellä, kunnes lähinnä ikänsä puolesta herrasmiesjaostoon kuuluva Karim Benzema väläytti alati kliinistyvää maalivainuaan. Nyt eroa mitataan enää maatuskoissa (niissä kaikkein pienimmissä). Puumummojen lisäksi piippuhyllylle nostetaan veistosmainen Sergio Ramos, jonka läsnäolo saattaa särkeä alkuperäisen asetelman. Meneekö Zidane sittenkin naureskelleen finaaliin?

Viini: ai, nämäkin täällä kellarin perällä vielä olivat

Thomas Tuchel ja Chelsea: mikä muuttui?

Thomas Tuchel vaikuttaa kääntäneen Chelsean kurssin yhden yössä. Frank Lampardin siniset olivat valuneet ulos europelipaikoilta, kun Roman Abramovitš heilautti jälleen viikatettaan ja lankun viereen ruorille houkuteltiin PSG:stä potkut saanut Tuchel. Tuchelin kerrottiin toivoneen, että hänen pestinsä alkaisi vasta seuraavan kauden alusta, jolloin joukkueen rakentamiselle jäisi paremmin aikaa, mutta tunnetusti melko nopealiikkeiselle Abramovitšille tämä ei käynyt: kurssi piti saada muutettua heti.

Thomas Tuchel muutti Chelsean kurssin nopeasti

Jopa hieman klassiseen tapaan Tuchel pisti ensimmäiseksi puolustuksen kuntoon. Tuchelin Chelsea on päästänyt 11:sta kilpailullisessa ottelussa kaksi maalia. Asian merkittävyyttä korostaa se, että vastassa on kuitenkin ollut Tottenhamia, Manchester Unitedia, Liverpoolia ja Atletico Madridiakin. Tuchel toi heti ensimmäiseen otteluun kolmen topparin linjan, jonka edessä pelaa kaksi keskikentän ankkuria. Lampard tyypillisesti pelasi kahdella topparilla ja yhdellä keskikentän ankkurilla. Tuchelin muutos sementoi kaksi asiaa:

1. Puolustuksen keskusta on nyt todella tiivis
2. Chelsea luo pallollisena jo varhaisessa pelinrakennusvaiheessa ylivoima -tilanteita

Puolustuksen uudelleen tilkitsemisen lisäksi Chelsea on kasvattanut pallonhallintaansa. Keskuspuolustuksen trio on rakennettu siten, että laidoilla pelaavat Cesar Azpilicueta ja Antonio Rüdiger (viime pelissä Kurt Zouma) pystyvät kuljettamaan palloa vastustajan ensimmäisen prässilinjan ohi tai he pystyvät houkuttelemaan syvältä puolustavan vastustajan ensimmäisen prässääjän vastaan, jolloin keskikentälle ja hyökkäykseen avautuu tilaa.

Chelsean keskikentän ankkureiksi on valikoitunut kaksi seuraavista: Jorginho, Mateo Kovačić tai N'Golo Kanté. Kolmikosta kaikilla löytyy omat supervoimansa. Jorginholla on poikkeuksellisen hyvä pelinlukutaito ja syöttövalikoima. Kovačić on työteliäs, pallovarma ja erittäin hyvä ohittamaan vastustajia harhauttamalla. Kantén erikoisuus on pallojen takaisin voittaminen joka puolella kenttää. Erityisesti Jorginho ja Kovačić sopivat duoksi silloin, kun vastustaja prässää korkealta ja palloa pitää saada paineen alla pelattua eteenpäin.

Huolimatta Tuchelin puolustusvetoisesta lähestymistavasta Chelsea on hänen johtamanaan luonut enemmän maalipaikkoja ja laukonut keskimäärin enemmän kuin Lampardin Chelsea. Tuchelin hyökkäysmuodostelmassa laitapakit nousevat korkealla mukaan hyökkäykseen. Keskikentän ankkureiden yläpuolella on kaksi hyökkäävää kymppipaikan pelaaja, jotka tekevät- ja etsivät jatkuvasti tilaa sekä vastustajan linjojen välistä että puolustuslinjan takaa. Kymppipaikan hyökkäyssuuntaan melko vapaassa roolissa pelaavat pelaajat ilmentävät Tuchelin pelifilosofiassa sitä, että hän ei edes yritä kertoa luoville pelaajilleen, mitä heidän tulisi tietyissä tilanteissa tehdä, koska he osaavat ratkaista tilanteet paremmin itse. 

Keskikentän kymppien yläpuolella Chelsean yksinäinen kärkipelaaja saattaa sulautua osaksi vapaasti virtaavaa hyökkäyspeliä tai sitten erityisesti Olivier Giroudin ollessa kentällä, toimia yksinomaan target -miehenä ja hyökkäysten päättäjänä.

Tuchelin Chelsea (vas.) ja Lampardin Chelsea (oik.)

Yhteenvetona: Frank Lampard sai siirtoikkunoissa kaikki menestyvän joukkueen palaset käsiinsä. Tuchel osasi kuitenkin luoda näistä paloista voittavan kokonaisuuden. Tuchel löysi pelaajille oikeat roolit, loi tehokkaamman pelisysteemin ja sai pelaajat tekemään enemmän ja järkevämmin töitä joukkueen eteen. Nyt sillä on latu auki sekä Mestareiden liigassa että FA -Cupissa. Lisäksi Valioliigan hopeasija on hyvin liipaisimella.

Viinikuvaus: jääkaappikylmää rieslingiä

PS. Kirjoittaja on aiemmin kirjoittanut:

1. Leedsin ja Chelsea rivalrystä, ja omasta suhteestan Lampardin Chelseaan: http://futistajaviinia.blogspot.com/2020/12/rolling-stones-vs-beatles-leeds-united.html

2. Jorginhosta: http://futistajaviinia.blogspot.com/2018/10/jorginho-toteen-kaynyt-lupaus.html

3. N'Golo Kantésta: http://futistajaviinia.blogspot.com/2017/02/maailman-pisimmat-169-senttimetria.html

Rolling Stones vs. Beatles

Leedsin ja Chelsean vihanpidon perustukset valettiin 1960 ja 1970 -luvuilla. Molemmat joukkueet nousivat Valioliigaan (silloinen ykkösdivisioona) 1964-1965. Don Revien valmentama Leeds tunnettiin kovaotteisena joukkueena, joka käytti häikäilemättä kaikki keinot saadakseen etua vastustajiinsa nähden. Chelsea oli myös fyysinen joukkue, joka ei ottanut taka-askelia. Niinpä syntyi kierre, jossa sekä pelaajat että myös kannattajat tasasivat jatkuvasti tilejään. Leedsin ja Chelsean rivalryssä onkin kyse nimenomaan tilien tasaamisesta eikä niinkään maantieteellisistä, historiallisista tai poliittisista aspekteista. Tarinaa on toki myöhemmin kuorrutettu sillä, että Chelsea oli kuin sliipattu, viehättävä ja muodikas Beatles. Leeds taasen oli Rolling Stones: töykeä, väkivaltainen ja seksikäs.

Leedsin ja Chelsean kohtaamiset saivat kuumimman polttopisteensä FA Cupin finaaleissa 1970. Ensimmäinen ottelu päättyi 2-2, joten finaali uusittiin. Chelsea voitti yli äyräidensä kiehuneen uusintaottelun 2-1. Uusintaottelua kuvataan samalla sekä yhdeksi FA Cup historian legendaarisimmaksi että väkivaltaisimmaksi. Ottelussa jaettiin kuitenkin vain yksi keltainen kortti. Myöhemmän tarkastelun mukaan oikea saldo olisi ollut 6 punaista- ja 20 keltaista korttia. Lennokkaasti on kuvattu, että kyseisessä ottelussa vaparin sai vain kuolintodistusta vastaan.  

1980-luvulla Leedsin ja Chelsean otteluita leimasivat kannattajien väliset yhteenotot. Ottelut työllistivät poliiseja ja putkapaikat olivat tiukassa, kun satoja ja satoja ihmisiä pidätettiin. Vuonna 1985 Chelsea varmisti paluunsa Valioliigaan voittamalla Leedsin 5-0. Ottelun päätteeksi Chelsean kannattajat ryntäsivät kentällä ja Leedsin kannattaja vastasivat hajottamalla tulostaulun. Tulostaulun palasia saattaa vieläkin löytyä joidenkin Leeds fanien kotikokoelmista.

Molemmat joukkueet hakivat vauhtia ykkösdivarin puolelta 1980-luvun lopulla. Leedsin noustessa takaisin Valioliigaan 1990 Chelsea oli jo valmiina odottamassa. Joukkueiden väliset ottelut olivat edelleen hengeltään kuumia, vaikka kaikuja 1960-1970 -lukujen brutaaliudesta oli vähemmän. Leedsin ajautuessa taloudellisiin vaikeuksiin ja pudotessa pitkäksi aikaa Valioliigasta 2003-2004 -kaudella joukkueiden välinen vihoittelu otti kentän puolella taukoa. Hampaiden kiristelyä aiheutti kuitenkin se, kun entinen Chelsean omistaja Ken Bates otti Leedsin haltuunsa. Entisestä Chelsean kapteenista Dennis Wisestä tuli Leedsin valmentaja. Valmennustiimissä oli myös Chelsea taustainen Gustavo Poyet. Wise otettiin kohtalaisen hyvin vastaan, mutta Poyet kertoi myöhemmin ettei tuntenut oloaan tervetulleeksi. Batesia vihattiin.

Illan ottelu saa klangia myös viime vuosilta, vaikka Leedsin ja Chelsean viimeinen kilpailullinen ottelu oli liigacupissa 2012. Tarinaa höystää spygate -kohu, joka syntyi edelliskauden Championshipissä Derbyn ja Leedsin välillä. Leedsin Marcelo Bielsan kerottiin lähettäneen, jonkun Leedsin organisaatiosta vakoilemaan Frank Lampardin Derbyn otteluun valmistavia harjoituksia. Asia paisui erikoisiin mittoihin ja Lampardin bensaletkusta ei polttoaine meinannut asian tiimoilta loppua ollenkaan. Spygaten jälkimainingeissa Leeds voitti Derbyn 0-2, mutta Derby pääsi hieromaan suolahappoa Leedsin nahkaan mestaruussarjan Play offseissa, joissa Derby lopulta pudotti Leedsin. 

Omenana koriin putoaa myös Leedsin ja Aston Villan kuuma ottelu samaisen kauden loppupuolella. Erikoisen tapahtumasarjan päätteeksi Bielsa määräsi joukkueensa päästämään maalin Aston Villaa vastaan. Ikimuistoisesta ottelusta jäi mieleen kukkopoikana kentän laidalla häärännyt John Terry, joka kävi nostelemassa sormeaan suun eteen hyssyttelyn merkiksi Marcelo Bielsalle. Kirjoittajalla tämä näyttäytyi pyhänhäväistykseen verrattavana totaalisena arvojen puuttumisena ja köyhänä moraalina. Olkoonkin, että Terry on nykyään Aston Villan organisaatiossa, mutta kirjoittajalle Terry on aina Chelsean mies. Siksikin Aston Villan ollessa kirjoittajan Valioliigan inhokkilistan selkeä ykkönen on tämän kauden Chelsea myös heittämällä listan europelipaikoilla.

Viinikuvaus: C2932H4724N828S8Fe4O848 + pisara Lampardin kyyneleitä

PS. linkissä koostetta aiemmin kuvatusta FA Cupin finaalisarjasta