Eilisen illan jäljiltä ei vielä kaikkia Pariisin sinisiä kasetinpaloja ole ehditty korjaamaan talteen, kun Lontoossa jo kätellään. Sekä Roman Arkadjevitš Abramovitšin siniset että Florentino Pérez Rodriguezin valkoiset joutuvat nyt tanssimaan ihan vaan Mestareiden liigassa, jonne ovat ihan vaan kilpailullisilla perusteilla itsensä kammenneet. Jotain erityisen sähikäistä joukkueissa on, sillä syksymmällä kumpikaan ei näyttänyt minkään kilpailun minkään finaalin joukkueelta. Nyttemmin kurssit sojottavat aivan eri suuntaan ja molempien palkintokaapeista on pyyhitty kahden pytyn mentävät pölyt. Kuka olisi uskonut ja uskooko vielä joku?
Thomas Tuchel pisti frankieboyn jäljiltä levällään olevan palapelin nurkkapalat oikeaan asentoon ja siitä eteenpäin kuva on alkanut kirkastua. Chelsea ei juurikaan päästä maaleja, jos ei ihan mahdottomasti teekään, mutta kohta yksi on suurempi kuin kohta kaksi. Tuchel hyppäsi kadulta liiraavan Morris Minin kyytiin ja väänsi sen väkevästi kaistalleen N’Golo Kantén ujostellessa kuskin paikalla. Sen jälkeen Kanté on ollut Kanté ja tarinan mukaan hän riistänyt poikuutensakin takaisin ties monennenko kerran. Wernerin Timppa, jos päättää vielä edes kertaalleen osua, niin ollaan kaikin puolin erikoisen ääressä ja Tuhcel finaalilaudassa kiinni. (RIP Tupac Shakur. Niille jotka vitsin tunnistavat)
Mitä tämän kauden ja viime vuosien valkoisesta baletista voisi sanoa? Hullummaksi ja maanisemmaksi menee, mutta jollain käsittämättömällä tavalla Mestareiden liigan voittoja aamupalaksi nauttiva Zinédine Zidane on tanssittanut hitaasti lämpiävän rytmiryhmänsä finaalin porteille. Uudet tanssikenkien painaumat sulautuvat vanhojen viereen samalla kun Gareth Balen sopivan kaukaa kaartava lähestymislyönti lennähtää läheiselle viheriölle. Myös Keylor Navasille menee terveiset.
Madridin keskikenttä on jotenkin hellyttävän ikämiesmäinen ja se pitää keskisektorin viheriöstä kiinni lujaa, mutta ei lainkaan niin epätoivoisesti kuin Pérez superliigastaan. Vauhtia ei tarvita, jos ei tee virheitä ja mustan voi aina selittää tai peitemaalata valkoiseksi. Real Madridin kopissa tarvitaan varmasti ennen peliä kenkälusikkaa, mutta mitäpä siitä sitten. Raajojen tehtävät on tässä maailmassa ensin kangistua, sitten surkastua ja lopulta maatua pois. Siinä välissä niillä kerkeää tekemään yhtä sun toista ja pokkaamaan esimerkiksi kannuja sieniliigasta.
Chelsea oli jo Christian Pulisicin jenkkipaketin verran finaalimatkaa edellä, kunnes lähinnä ikänsä puolesta herrasmiesjaostoon kuuluva Karim Benzema väläytti alati kliinistyvää maalivainuaan. Nyt eroa mitataan enää maatuskoissa (niissä kaikkein pienimmissä). Puumummojen lisäksi piippuhyllylle nostetaan veistosmainen Sergio Ramos, jonka läsnäolo saattaa särkeä alkuperäisen asetelman. Meneekö Zidane sittenkin naureskelleen finaaliin?
Viini: ai, nämäkin täällä kellarin perällä vielä olivat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti