Sumusaarten pääsiästrilogia osa II: Stadion -kierros ja "Owen" Elland Roadilla

Leedsin ottelun aiheuttama hämmennys ei huuhtoudu edes persialaisravintolan kylmäkaapista löytyvällä Efellä. Ottelun kummallisuus saa uusia sfäärejä, kun peilaa sitä koko siihen matkaan, jonka tähän pisteeseen kuljimme: lentoja siirrettiin kaksi kertaa eteenpäin, liput otettiin varmuudeksi hospitality -hintaan, että varmasti pääsisimme otteluun ja nyt, kun olimme viimein täällä, meille tarjoiltiin kunnon mahalasku, jolle ei oikein löydy rationaalista selistystä: Leeds teki Leedsit aivan kuin ensimmäsellä Elland Roadin reissullani 2019 Wigania vastaan.

Ylä- ja alamäet yhteen kuvaan tiivistettynä

Stadion -kierrosta vetävä ”Owen” ei halua puhu edellisen päivän pelistä. Hän kuittaa, että se on nyt ollutta ja mennyttä ja on aika keskittyä seuraavaan otteluun. Elland Roadin rundaaminen on ollut pitkään omalla toivelistalla ja nyt sen yli vihdoin päästään vetämään viiva. Olemme taisteluparin kanssa ehkä turhankin rennolla meiningillä liikkeellä, sillä nimeämme ei löydy osallistujalistalta. Syykin selviää, kun kaivan lipun uudemman kerran mailista esiin: yritämme tunkea puolta tuntia liian aikaisin alkavalle kiertueelle mukaan. Nappaan kahvin ja asetumme Billy Bremnerin mukaan nimetyn Billy’s Sport Barin penkeille. Sisään lappaa perheitä, joiden pikkulädit ovat järjestäen puettu Leeds Unitedin verkkareihin. Kiertueoppaat vaikuttavat olevan enimmäkseen mallia ”kaiken Leedsin kanssa nähneet ja kokeneet”.

Chris Loftusin ja Kevin Speightin muistolle

 

Owen kertoo, ettei häntä saa kiertueella kuvata, vaikka se saattaa mukana oleville naisille ollakin vaikea paikka. Samalla hän valjastaa yhden pikkulädin kantamaan hänen vesipulloaan ja toisen sateenvarjoaan. Owen on huumorismiehiä ja saa luotua kierrokselle heti hyvän tunnelman. Owen opettaa kaikille Leeds -tervehdyksen ja hän tenttaa paikallisilta tarkkoja yksityiskohtia Leedsin historiasta. Onneksemme mukana on turvamies, joka pääsee aika usein jeesaamaan vastausten kanssa. Meidän ja paikallisten lisäksi ryhmässämme on yksi jäsen Kiinasta, jonka Owen leimaa ainoaksi tosifaniksi, koska hän on matkustanut maailman toiselta puolelta samaan aikaan, kun kaikki muut ovat tulleet jostain lähinaapurustoista. Tässä vaiheessa me menemme vielä paikallisista.

Owen on sillä tavalla melko realistisella maailmankuvalla liikenteessä, että hän sanoo seuran ja stadionin tarvitsevan investointeja. Samalla hän taputtaa Elland Roadin kieltämättä jo hieman väljähtänyttä kuosia. Hänen viestinsä terävöityy entisestään, kun saavumme somisteista riisutulle Bremner -sviittien alueelle. Tila muistuttaa vanhan kartanon ruokasalia. Owen näkee Leedsin ja San Francisco 49ers:n pinnan alla kuplivassa yhteistyössä paljon mahdollisuuksia. ”Leedsin kausikorttia jonottaa tällä hetkellä 22000 ihmistä ja jenkit etsivät kohdetta, johon investoida”, tulee hyvin määrätietoisesti oppaan suusta ja asiapohjan alla virtaa selvästi myös kaihoa ja toivoa uuteen suuruuden aikaan Leedsissä. ”Tämä kausi, kun vielä säilytään, niin sitten seura voi alkaa investoimaan parempiin pelaajiin.”, Owen jatkaa ja esittää Brightonia eräänlaiseksi esimerkkiseuraksi Leedsille.

Vaikka Owen ennen kiertuetta sanoikin, ettei ole niinkään puhumassa meille seuran historiasta, niin hän palaa siihen yhtenään. ”70-luvulla ei ollut yhtäkään joukkuetta, jota Leeds ei voinut voittaa. Nykyään kun näkee ottelulistassa Manchester Cityä ja Arsenalia, niin tietää, että pataan tulee”, hän toteaa. Owen on selvästi jättänyt osan sydämestään 70 -luvulle. ”Leeds oli ensimmäinen seura, joka painoi pelaajien nimet paitoihin ja toi pelaajat lämmittelemään katsojien eteen”, Owen muistuttaa ja jatkaa, että nykyiselläänkin Leeds on maan TOP 6 seura melkein millä tahansa mittarilla. 

Owen kuvaa osaltaan, miten hänen oman elämänsä on limittynyt ”Marching on together” -chäntin mukaisesti Leeds Unitediin. Ylä- ja alamäet ovat olleet rajuja. Pistävimmät muistot ovat Euroopan kentillä 70-luvulla hävityt finaalit AC Milania ja Bayern Münchenia vastaan. Molempia finaaliotteluita värittivät tuomarien käsittämättömät ratkaisut ja tiettävästi rahaa liikkui kulisseissa. Samaan aikaan FA vaikutti joka kausi tekevänsä kaikkensa sen eteen, ettei Leeds United menestyisi. Se tuntui selvästi jopa pahemmalta kuin ne hetket, jolloin koko Leedsin olemassaolo oli talousvaikeuksien takia vaakalaudalla.

Historian havinaa

Marcelo Bielsasta Owen piti. Hän hehkuttaa Bielsan vahvoja arvoja ja vaatimustasoa useampaan kertaan. Jesse Marsch teki Owenin mielestä lähinnä numeroa itsestään, mutta Javi Gracia on hyvä heppu, joka osaa sovittaa Leedsin taktiikan aina vastustajan mukaiseksi. Edellisestä päivästä ei edelleenkään puhuta. Manchesterin punaisen puolen joukkuetta ei myöskään mainita oikealla nimellä, vaan siihen viitataan hellittelynimillä, kuten ”Scumchester”. 

Lopulta Owen myös havaitsee, että me emme ole taisteluparin kanssa paikallisia ja kuultuaan, että olemme Suomesta, virittää hän taas hyvällä huumorilla faktat pöytään. ”Olen käynyt Oslossa ja siellä olut maksaa yli kymmenen puntaa. Luulen että skandinavialaiset ystävämme ovat ihan yhtä paljon meidän edullisten oluttuoppien kuin jalkapallonkin perässä”. Perässämme tuleva turvamies kyselee myös, miten usein käymme Leedsissä. Vastaan, että 1-2 -kertaa vuodessa, johon hän toteaa, että ehkä siinä vaiheessa, kun meillä menee vielä paremmin, niin voisitte käydä useamminkin tai ehkä jopa loppukaudesta vielä. Jalkapallon kontekstissa Leedsissä on aina ollut hyvin tervetullut olo. Ihmiset ovat uteliaita ja myös ylpeitä siitä, että joukkuetta seurataan eri puolilla maailmaa. Turvamiehen sanat alleviivaavat tätä.

Marcelo Bielsan uroteot ansaitsivat mainitoja myös stadionkierroksella

Owen kertoo, että Elland Roadilla tunnelma on poikkeuksellista ja jalkapalloliitto on todennut, että maajoukkueenkin pelejä pitäisi järjestää enemmän Ellan Roadin kaltaisilla pienemmillä stadioneilla. Rivien välistä välähtää myös pieni huoli siitä, että mitä stadionin laajentaminen saattaisi tunnelman näkökulmasta merkitä. Elland Road on muutenkin muuttumassa. ”Chäntit lähtevät nyt eri puolilta stadionia ja se oli jollain tavalla läsnä myös Crystal Palace -ottelussa”, Owen sanoittaa asiaa.

Pullahdamme kotijoukkueen pukukoppeihin, joissa Owen vinoilee minulle, että olenko koskaan ennen ottanut kuvia puhelimella, koska hänen mielestään en saa kohdistettu sitä pukukopissa oikein. Kerron ottaneeni yhden kuvan kerran aiemmin ja tämä on minun elämäni toinen kuva. Vastauksessa on Owenin pitkähkön naururemakan perusteella hyvä leikkauskohta suomalaisen lakonisen- ja brittihuumorin välillä. 

Owen muistuttaa vielä tarinan kautta siitä, että Elland Roadin nurmelle ei ole mitään asiaa, mikäli pitää henkeään arvossa ennen kuin pullahdamme stadionin eteen parin tunnin samoilun ja tarinoinnin jälkeen. Lopun puheenvuorossaan hän luo vielä uskoa tulevaan. Liverpool on voitettavissa ja kaudesta tulee vielä vähintäänkin kelvollinen. Pientä taikauskon vivahdetta on hänen viimeisessä toiveessaan: ihan sama missäpäin maailma olette. Meidän pitää pysyä joukkueen tukena, kannustaa ja juhlia sen maaleja ja voittoja. Tähän olen sataprosenttisen valmis sitoutumaan.

Elämäni toinen valokuva

Olin jostain saanut päähäni, että kierros kestää tunnin ja nyt meillä olikin yhtäkkiä kiire Bradfordiin. Viimeisenä vastalauseena edellisen päivän otteluun ja osittain olosuhteidenkin pakosta jätämme käymättä Leedsin kaupassa tällä kertaa. Illan päätteeksi heitän vielä puolitotisen toiveen Leeds -aiheisen twitter tilini kautta siitä, että olisipa kiva juhlia vierailuamme siten, että kasassa olisi tuhat seuraajaa. Vajaassa vuorokaudessa tili kerää melkein saman verran lisää seuraajia kuin blogin oma tili kahdeksan vuoden aikana. Se kertoo myös omaa tarinaansa Leedsistä kaupunkina, jalkapalloseurana ja yhteisönä.

"ALAW"

Viini: Burgundya 70-luvulta

Leeds United -Liverpool FC: kylmää ja kuumaa

Leedsin ja Liverpoolin kilpailulliset intressit kolhaisivat toisiaan kunnolla 1960-luvulla. Sekä Don Revien Leeds että Bill Shanklyn Liverpool olivat tiukassa lennossa ja ne kilpailivat samoista taivaspaikoista. Yksi kilvoittelun kuumimmista pisteistä oli vuoden 1965 FA Cupin finaali. Liverpool vei matsin nimiinsä 1–0. Joukkueiden suhteen kannalta vielä merkittävämpi ja edelleen joukkueiden välejä määrittelevä ottelu oli 1969 Anfieldilla käyty mestaruuden ratkaissut ottelu. Leeds tarvitsisi vähintään pisteen voittaakseen sarjan. Liverpool tarvitsi voiton pitääkseen mestaruushaaveet elossa. Ottelu päättyi 0–0 ja tämä tarkoitti sitä, että Leeds nappasi mestaruuden Liverpoolin nenän edestä. 

Ennen kyseistä ottelua Don Revie oli ohjeistanut joukkuettaan tervehtimään Liverpoolin fanaattisimpien kannattajien Kop-päätyä, mikäli mestaruus ratkeaisi. Leedsin pelaajien juhliessa mestaruuttaan omien kannattajien edessä Revie vielä muistutti asiasta ja niinpä Leedsin pelaajat Bremnerin johdolla kävivät tervehtimässä Kop -päätyä. Huliganismin nousun vuosina tämä oli riskaabeli siirto, mutta Revie oli lukenut Liverpoolin jalkapallokaupungin sielunmaisemaa hyvin. Kop -pääty otti Leedsin hyvin vastaan, ja kannattajat katsomossa juhlivat yhdessä Leedsien pelaajien kanssa mestaruutta. Tapauksella ja ottelulla oma paikkansa molempien seurojen historiassa. Tuosta hetkestä alkaen joukkueilla ja sen kannattajilla on ollu keskenään tietty kunnioitukseen perustuva side.

Legendat Don Revie ja Bill Shankly

Välit lähtivät viilenemään päin 1973, jolloin joukkueet pelasivat Anfieldillä jälleen mestaruudesta. Kotiyleisö teki vihansa vierasjoukkuetta kohtaa selväksi. Liverpool voitti ottelun 2–0 ja marssi lopulta mestaruuteen. Vuotta myöhemmin Brian Cloughin Leedsin ensimmäisessä kilpailullisessa ottelussa nyrkit heiluivat. Ensin Johnny Giles heitti sivukoukun Kevin Keeganiin. Giles selvisi keltaisella kortilla. Sitten sekä Liverpoolin Kevin Keegan että Leedsin Billy Bremner lensivät nyrkkeilymatsinsa jälkeen suihkuun. Tiettävästi Keegan oli luullut, että juuri Bremner oli losauttanut häntä aiemmin nyrkillä ja päätti maksaa kalavelkansa. Jalkapalloliitto ruokki molempia pelaajia 11:sta ottelun pelikielloilla, mikä hiekoitti heti alkuun Cloughin taivalta Leedsissä. Clough oli ottanut lyhyeksi jääneen, mutta intensiivisen Leeds-uransa agendalle seuran maineen ja pelityylin (dirty Leeds) puhdistamisen.

Kapteenit Kevin Keegan ja Billy Bremner

1980-lukua kohti mentäessä Leedsin siipi taipui ja se painui lopulta divareiden kurimukseen. Liverpool eli tuolloin omaa kulta-aikaansa ja suoran kilpailullisen asetelman puuttuminen laimensi seurojen välejä. Leedsin palatessa 1990-luvulla pääsarjaan sitä ja Liverpoolia yhdisti viha Manchester Unitedia kohtaan. Vuonna 1992 Manchester United tarvitsi Anfieldilla voiton pitääkseen itsensä Leedsin kannoilla mestaruustaistelussa. Liverpool voitti ottelun 2-0 ja The Kopista kuului jälleen Leeds -chäntit. Sittemminkin Leedsin ja Liverpoolin kohdatessa ”Stand up, if you hate ManU” -chäntti on kuulunut laululistaan. Yhteinen vihollinen yhdistää.

Takaisin tähän aikaan

Katsoin joukkueiden kauden ensimmäistä matsia olut -lasin takaa pubissa. Ottelun seuraaminen oli jotenkin epätodellista. Alusta asti kilppariin vetäytyvien ja aikaa pelaavien lutoneitten, millwallien ja wiganeiden sijaan Leeds pelasi supertähtiä vilisevää Liverpoolia vastaan, joka ei todellakaan tullut peruuttelemaan. Leeds oli lyhyeksi jääneen kesätauon jälkeen ikään kuin matkustanut toiseen todellisuuteen. Se oli jotenkin hämmentävää ja tunsin myös jonkinlaista melankoliaa siitä, että divarivuodet olivat nyt takanapäin.

Kausi käynnistyi vauhdikkaasti

Ottelu potkaistiin käyntiin. Rankkari ja Mohamed Salahin salamamaali nostivat kylmää hikeä puseroon, mutta kun Leeds tuli ensin kerran ja sitten vielä toisenkin kerran tasoihin, oli helppo uskoa, että tämä tapahtuu kolmannenkin kerran. Toki 4–3 tappio jätti hapansilakanmakua suuhun, mutta tuossa ottelussa Leeds osoitti sen, että se pelaa aivan oikeassa sarjassa. Marcelo Bielsa alleviivasi pelisuunnitelmassaan myös sitä, ettei Leeds tule Valioliigassa luopumaan pelillisestä identiteetistään. Siksi se on voittanut kuluvalla kaudella paljon uusia futiksen ystäviä puolelleen ja hiljalleen irvileukojen huutelut naivista pelitavasta ovat vaienneet. Totuus löytyy sarjataulukosta.

Murder- vs. Heavy metal -ball

Tulevassa Leeds-Liverpool-ottelussa on vähän samaa klangia kuin Leedsin ja Manchester Cityn -ottelussa. Liverpoolilla painaa pohkeissaan Mestareiden liigan hapot. Tosin Liverpoolin tippuminen sieniliigasta tarkoittaa sitä, että sen kaikki panokset ovat nyt Valioliigan -pelipöydällä. Leeds voi lähteä otteluun käytännössä paineettomasti ja sillä on lähtökohtaisesti vain voitettavaa. 

Leedsin kokoonpano on viimeisissä otteluissa ollut kauden parhaassa kuosissa. Pienenä huolenaiheena on Cityä vastaan Fernandinhon sikamaisen taklauksen kohteeksi joutuneen Raphinhan tilanne. Rennesistä Leedsiin ryöstetty Raphinha on osoittanut olevansa yksi Valioliigan parhaita pelaajia ja jo itse ottelun kannalta olisi sääli, jos brassi jää pehmittelemään lihaksiaan. Bielsalla on kuitenkin heittää Helder Costa ja Jack Harrison laidoille eli mahdottomaksi tilanne ei Raphinhasta riippumatta äidy. Leeds voi voittaa ottelun ja pitää ainakin kannattajiensa salaisen haaveen jopa europelipaikoista hengissä. Liverpool on taasen klassisen pakkovoiton edessä, koska se on odotuksiinsa nähden alisuorittanut Valioliigassa ja se joutuu tosissaan venymään, mikäli aikoo ensi kaudellakin pelata Mestareiden liigaa. Yhtä kaikki. Ottelussa vauhdista ei tulla tinkimään, kun Jürgen Kloppin Liverpool paukuttaa heavymetalli -futistaan ja Bielsa auraa murhapallollaan näkymää siihen, minkälaista jalkapallo tulee olemaan myös tulevaisuudessa.

Viini: räjähteleviä makuja, nopeita lihassoluja ja rumpujen pauketta

Futiskirjat: The Unforgiven

Rob Bagchin ja Paul Rogersonin The Unforgiven (The Story of Don Revie’s Leeds United) kuvaa yhden valioliigahistorian parhaimman joukkueen menestyksekkäimmän jakson. Don Revie päätyy Leeds Unitedin valmentajaksi, koska ketään muutakaan ei tehtävään oikein ollut houkuteltavissa. Toisen divisioonan syövereissä kärvistelevä Leeds ei ollut suurseuran eikä oikeastaan edes uinuvan suurseuran maineessa ja siksi valmentajaehdokkaita ei ollut jonoksi asti. Don Revie taas oli pelaajauransa jälkeen liukumassa kokonaan rakastamansa lajin ulkopuolelle, joten tavallaan kaksi epätoivoista saivat toisensa. Lopputulemana oli yksi brittifutiksen suurista tarinoista. Revie oli Leedsin managerina vuosina 1961-1974, jona aikana hän voitti kahdeksan eri liiga- ja cup-mestaruutta.

The Unforgiven

The Unforgiven on tarina nimenomaan Don Revien Leedsistä ja napsun enemmän Don Reviestä kuin Leedsistä. Kirja vie lukijan Revien viereen kentän laidalle seuraamaan Leedsin nousua yhdeksi brittifutiksen suurista nimistä. Kirja tarinoittaa sekä sen, mikä Don Revien Leedsistä teki niin hyvän, että myös sen, miten lähellä on ollut, ettei koko Revien dynastiaa olisi päässyt syntymään. Pala palalta Revie sai  koottua itselleen joukkueen, jota lopulta oli hyvin vaikea pysäyttää. Revien joukkue ja kirja vilisee Leedsin legendoja, kuten Billy Bremner, Johnny Giles, Eddie Gray, Peter Lorimer ja Bobby Collins, jotka loivat perustuksen Leedsin menestytarinalle.

Kirja kuvaa Revien pedanttina ja voitontahtoisena henkilönä. Hän oli valmis toistamaan jääräpäisesti rutiinejaan ennen otteluita ja liukumaan onnenpukunsa kanssa taikauskoisuuteen saakka, mikäli olisi edes pienikin mahdollisuus, että se auttaisi Leedsin voittoon. Samaan aikaan Revie piti hyvää huolta sekä hänen pelaajistaan että heidän perheistään. Hän rakensikin enemmänkin seurahenkeä kuin joukkuehenkeä. Revie oli niin kiinni pelaajissaan, ettei hän tehnyt varsinaiseen pelaajarinkiin suuriakaan muutoksia sen jälkeen, kun hän oli onnistunut nostamaan Leedsin pääsarjaan. Revie oli tavallaan yhden joukkueen mies ja kun joukkueesta oli ulosmitattu se, mitä mitattavissa oli, jatkoi hän eteenpäin Englannin maajoukkueen valmentajaksi. Leeds oli kuitenkin se joukkue, josta hän valmentajauransa ritarinmerkit keräsi.

Kirjaa avaa myös yhden Valioliiga -myytin, Dirty Leedsin, syntyä. Revien väitetään käyttäneen kaikki lailliset ja laittomat keinot joukkueensa menestymisen eteen. Laittomuuksia ei itsessään, koskaan ole todistettu ja The Unforgiven taustoittaa sitä, miksi ”Dirty Leeds” -käsite on saattanut syntyä. Revie on Leedsin divarivuosina perustanut pelinsä puolustukseen ja fyysiseen pelitapaan. Brittifutiksen narratiiviin kuului se, että pääsarjaan ei voinut päästä pelaamalla, vaan sinne piti raivata reitti tappelemalla. Leeds säilytti pelitapansa ensimmäisinä pääsarja -vuosina ja lisäksi Revie imi Leedsin peliin vaikutteita eurokenttien vastustajilta. Eritoten mallia otettiin juonikkuudesta tunnetuilta italialaisilta ja näiden oppien hyödyntäminen ei ollut Englannissa kaikkien mieleen. Samaan aikaan suorasukainen Revie onnistui saamaan kabineteissa vaikutusvaltaisia vihollisia, jotka kirjan mukaan kantoivat kaunaa Revielle ja ponnistelivat sen eteen, että Leeds ei menestyisi. Niinpä Leedsiä mustamaalattiin myös tarkoitushakuisesti.

Revien kikkapussista toki löytyi useampiakin kortteja, mutta tästä ajankohdasta katsoen ne vaikuttavat kuitenkin aika harmittomilta. Esimerkiksi europelissä Torinoa vastaan Revie vaihtoi kaikkien pelaajiensa pelipaitojen numerot ennen ottelua, jotta vastustajan oli hankalampi pysyä omassa pelisuunnitelmassaan. Lopulta todistamatta jäivät kaikki Revieen kohdistuneet rankemmat, kuten tuomarien ja vastustajien lahjomisesta esitetyt syytökset. Niiden varjo seurasi häntä kuitenkin hautaan asti ja vähän siitä eteenpäinkin. Kirja kuvaa Revien Leedsin enemmänkin siten, että se kärsi useamman kerran ratkaisuotteluissa luokattomasta tai korruptiolta tuoksahtavasta tuomaroinnista. Revien kausi Leedsissä oli sekä suurten voittojen, että myös katkerien tappioiden kausi.

Leeds ei Revien alaisuudessa päässyt ”Dirty Leedsin” -maineesta ja riippumatta siitä, miten hyökkääväksi ja viihdyttäväksi Revie Leedsin pelityylin muutti, yleisö ei toivotusti löytänyt Elland roadille. Siksi Revien tarina on myös traaginen. Hän ei saanut myöskään Englannin maajoukkuetta riittävään lentoon ja hän erosi tehtävästään siirtyäkseen valmentamaan Arabiemiraatteja. Kylkiäisinä tuli kymmenen vuoden toimitsijakielto FA:lta. Kielto kumottiin myöhemmin, mutta Revie ei koskaan enää valmentanut Englannissa.

Kirja itsessään on tarkka kuvaus yhdestä englantilaisen jalkapallon suurista tarinoista. Kerronta ei itsessään välttämättä ole aina niin lennokasta ja kielikin oli ajoittain kirjoittajalla vaikeaselkoista. The Unforgiven ansaitsee hyllypaikkansa kirjattuna todisteena siitä, miten Leedsistä on kasvanut suurseura. Se myös hälventää sumua sekä Don Revien persoonan että kaikkien aikojen Leedsin ympäriltä. Kirjaa lukiessa pystyi hahmottamaan analogiaa Revien Leedsin ja nykypäivän Leedsin väliltä. Sekä Revie että Marcelo Bielsa ja miksei vuosituhannen taitteen David O’Learykin liputtivat energisen ja hyökkäävän futiksen puolesta. Kyseinen pelitapa leimaa kaikkia Leedsin menestyksen vuosia, ja kenties juuri se on vahvana elementtinä länsi-Yorkshirelaisen suurseuraan DNA:ssa. Ainakin lahjomaton "The Unforgiven" todistaa sen puolesta.

 

Viinikuvaus: sitä samaa, mikä aina toimii