Sivut

keskiviikko 16. elokuuta 2023

Futiskirjat, Suomifutis:suomalaista jalkapallokulttuuria etsimässä

Saku-Pekka Sundelinin kirjoittama ja Tammen kustantama Suomifutis: suomalaista jalkapallokulttuuria etsimässä oli bloggarin kenties odotetuin kirja tälle vuodelle. Teos resonoi futis- ja muussakin väessä sen verran hyvin, että ainakin ensimmäinen painos myytiin loppuun, mikä saattaisi aurata tulevaisuudesta tilaa myös kirjan kirjoittajan vihjaamalla "Suomifutis II" kirjalle.

Tutkimusmatka maailman omintakeisimpaan futiskulttuuriin


Teoksessa taustoitetaan alkuun niitä kirjallisia ja kirjalilijan henkilökohtaisia lähtökohtia, joista kirja on saanut lähtösysäyksensä. Sen jälkeen ympäröivään maailmaan otetaan hieman provosoivampi asento ja kysytään "Miksi sana potkupallo loukkaa suomalaista futisfania?". Kyllä. Minä olen yksi "niistä", jonka näkökentässä potkupallottelu saa punaiset salamat välkkymään. Iän karttuessa tunnemaailman ilmiö on ollut radikalisoitumaan päin. En ehkä suoraan samaistu Sundelinin ajatukseen siitä, että kuohut juontuisivat laji-ihmisiin liittyvästä alemmuskompleksista, vaan enemmänkin pakkomielteisestä intohimosta lajiin. Alentava puhe toisen intohimoon liittyen menee herkästi ja lähes vääjäämättä "Danger zone" -sektorille, mutta koska tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kirjoittajan sielunmaiseman vivahteiden tai pakkomielteiden analysointi, tyydyn kompromissiin: olen valmis ottamaan kirjan kehoituksen mukaisesti omistajuuden "Potkupallosta", kunhan lätkäihmiset ottavat aktiiviseen sanavarastoonsa termin "Keppitappelu".

Sundelin poimii historiasta ansiokkaasti muutaman haukkakohdan, jolloin suomalainen futis- ja laji-ihmiset ovat hukanneet momentuminsa. 1920-luvulla jalkapallo oli maaseudun suojeluskuntajärjestön ykköslaji, mutta Tahko Pihkala löi kunnarin ja pisti pesäpallon urheilulajien kärkietenijäksi. 1950 -luvulla jalkapallo kaatoi edelläkävijän asemassa poliittisia raja-aitoja, mutta edelläkävijyyden mahdollistama brändäys jäi tekemättä. Avopaikkaa tarjottiin vielä 1960-luvulla, kun muuttoliike maalta kaupunkiin kiihtyi. Leivälle ja sirkushuveille avautui tyhjiö, johon kuitenkin sirklasi jääkiekko.

Taustoitusten jälkeen Sundelin lähtee tien päälle etsimään suomalaista jalkapallokulttuuria. Sundelin suuntaa pohjoiseen, ottaa välipysähdyksen Tornioon ja jatkaa Suomen toiseksi pohjoisimman seuran Kolarin Kontion vieraaksi. Pohjoisen reissu kelluttaa jalkapallokulttuurin käsitettä ja samalla sitä, mikä yleensä mielletään jalkapallokulttuuriksi. Käsite pitää itsessään sisällä paljon enemmänkin kuin vain täytenä notkuvia kansallisen sarjan katsomoita ja kuumana palavia pyroja, joiden perään erityisesti Suomen pääsarjassa haikaillaan. Katveeseen jäävät helposti absurdeille leveysasteilla karkaavat yhteisöilleen tärkeät alasarjajoukkueet ja vaikka pitkin Suomea levittäytyvät junnufutis -turnaukset, jotka liikuttavat massiivisia määriä jalkapalloilijan taimia ja heidän vanhempiaan. Sundelin löytää suomalaisen jalkapallokulttuurin jo hyvissä ajoin kirjan ensimmäisellä puoliskolla ja sen jälkeen kyse onkin enemmän siitä, mitä kaikkia erityispiirteitä suomalaisella jalkapallokulttuurilla on ja miten ne tulevat näkyväksi?

Kirjansa aineistoksi Sundelin masinoi pelillisenä elementtinä twitteriin äänestyksen, jossa etsittiin Suomen jalkapallopääkaupunkia. Äänestyksessä Pietarsaari napsi pronssia, Valkeakoski hopeaa ja Kotka kultaa. Sundelin jalkautuu kyseisiin kaupunkeihin ottamaan selvää niihin ja niiden ja jalkapallon välisistä erityispiirteistä. Kullakin kaupungilla on oma erityinen tarina kerrottavanaan.

Reissuiltaan palattua Sundelin toteaa jalkapallon ja median suhteesta suorasukaiseen tyyliinsä, että kaikesta haihattelusta huolimatta jalkapallosta kirjoitetaan Suomessa liikaa. Kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Esimerkiksi pesäpallo pesee katsojaluvuissa mennen tullen jalkapallon. Ruodinnan jälkeen ja ennen loppusanoja Sundelin ottaa vielä kiepin suomalaisen naisfutiksen näkökulmaan ja tarraa siihen ristiriitaan, missä Veikkausliiga halutaan ohjelmamaisesti nähdä kotimaisten nuorten kasvattajasarjana, mutta tosiasiassa sen viheriöt ja vaihtopenkitkin täyttyvät ulkomailta naaratuista hankinnoista.

Suomifutis lunastaa kunniapaikkansa  omassa kirjahyllyssäni. Se nostelee suomalaisen jalkapallokulttuurin lipustoa salkoon kohtaamiensa jalkapalloihmisten kanssa. Vuorovaikutus tarinoituu helposti lähestyttäväksi kokonaisuudeksi, jota Sundelin maustaa myös omilla futismuistoillaan, joilla on selvästi pysyvä paikka kirjailijan omassa raumalaisväritteisessä sielunmaisemassa. Sundelin haastaa rohkeasti ja hyvin argumentoiden suomalaisen jalkapalloon jämähtäneitä käsityksiä. Kulttuuriltaan rikkaaseen suomifutikseen päteekin varmastikin se viisaus, että kannattaa nauttia siitä, mitä meillä nyt on ja ottaa omistajuus siitä. Voihan olla, että joskus vuosien tai vuosikymmenien päästä, kun Veikkausliigan täyteen ahdetut katsomot notkuvat ihmisistä ja nokkela vastustajan pelaajalle tai ottelun tuomarille suunnattu kommentti hukkuun yleisöön pauhuun, mieleen tuleekin: kyllä ennen oli paremmin tai ainakin omintakeisempaa.

Ilmottaudun suoriltaan jatko-osan kiiinnostuslistalle.

Viini: kulttuuriviini


PS: Blogin kirjoittajan kovakantisiin tuotoksiin voit tutustua alla olevista linkeistä:



Kirjat löytyvät todennäköisesti myös lähikirjastostasi!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti