Matkalla (osa II): välipäiviä

BBC:llä höyrytään COVID:sta ja somessa Leedsin 0-7 -tappiosta. Leedsin kannattajat vertailevat sitä lähihistorian vastaaviin mahalaskuihin. Yleisesti tappiota ei kannattajien joukossa pidetä niin merkittävänä kuin jotain muita aiempia kylvetyksiä, mutta vähintäänkin ne, joita Marcelo Bielsa ja Leeds ärsyttävät, ottavat faktavapaan ilon irti tappiosta. Omaa sydänalaa sekä lämmittää että kylmää se, kun pahemmaksi katastrofiksi nostetaan muutaman vuoden takainen 1-2 kotitappio leijonanosan vajaalla pelanneelle Wiganille. Kyseinen ottelu oli kirjoittajan neitsytmatka Elland Roadille ja sen haamut kaivetaan jälleen esiin (tarina: http://futistajaviinia.blogspot.com/2019/04/kapsaisiinia-elland-roadilla.html)

Tikulla silmään

Heräilemme taisteluparin kanssa myöhäisillan seikkailujen jälkeen mukavan myöhään. Sovimme edellisenä iltana vielä, että lähtisimme uudelleen Etihadille stadionkierroksen merkeissä. Olen eri yhteyksissä käynyt saman rundin Manchesterin punaisella puolella pariinkin kertaan, mutta Etihad on jäänyt vielä tästä tulokulmasta tutkimatta.

Etihad by day

Ennen kierrokselle lähtöä meitä ammutaan kuumemittarilla Manchester Cityn shopissa päähän ennen kuin saamme elokuvamuotoon puetun City -historiikin, sille varatuissa tiloissa. Opas haluaa myös omassa puheenvuorossaan korostaa Cityn pitkää historiaa, vaikka ”aina ei ole ollut näin helppoa”. Opas kierrättää meitä stadionilla ja kuvaa pelipäivän rutiineja. Hän kertoo että Etihadilla punaista väriä saa olla vain palovaroitusvaloissa ja tomaattikastikkeessa. Tomaattikastikkeestakin on kuulemma yritetty tehdä sinistä versiota, mutta toistaiseksi se ei ole onnistunut.

Kierros käy sekä koti- että vierasjoukkueen pukukoppien kautta. Opas kuvaa, miten pelipäivänä psykologista etua haetaan niin vierasjoukkueen pukukopin värityksen kuin stadionin ravintolan roskisten ohi kulkevan hämärän tunnelin kautta, joka vierasjoukkueen täytyy tarpoa ennen kuin ylipäätään pääsevät koppiin. Pukukopissa näkyy myös televisioyhtiöitä palvelemaan tehty sekuntitason aikataulu, jota sekä kotijoukkueen että vierasjoukkueen täytyy melko mojovien sakkojen uhalla noudattaa. Etihadin nurmea päästään vielä nuuskuttelemaan kulkemalla simuloitujen kannattajaäänien säestämänä pelaajaputkea pitkin.

Matsipäivän aikataulu

Kotijoukkueen pukukoppi

Palatessamme takaisin stadionin uumeniin vastaan lampsii omalla kierroksellaan poikajoukko Manchester Cityn verkkareissa. Oma arvaukseni on, että kyseessä on joku 13-15 -vuotiaiden juniorijoukkueista. Arvaus saa ehkä pientä lisäjengaa, kun ryhmän kärjessä kulkevan sälli huudahtaa

”No red!”

Näin se jalkapallokulttuuri ja oman värin tunnustaminen tartutetaan jo hyvissä ajoin.

Etihad

Etihadin ympäristössä yksi asia jaksaa myös hämmästyttää. Ihan stadionin ympäristössä ei oikein hyvää lounaspaikkaa meinaa löytyä, joten taisteluparin kanssa otetaan jälleen ekstrakilsoja alle ennen kuin löydämme pienen ravintolakeskittymän Claytonista. Ajoituksen kanssa on huonoa onnea, koska osa paikoista on juuri sulkeutumassa ja osa vasta aukeamassa. Kävelemme vielä pienen pätkän Ashton New roadia pitkin Grove Inn -pubiin asti. Elättelen pieniä toiveita, että siellä saattaisi vähintäänkin Fish and Chipsiä olla tarjolla, mutta kun pölähdämme tuopeistaan nauttivien herramiesten ihmeteltäväksi ja huikkaan tarjoilijalta ruokapuolta, niin vastaus on, että keskitymme täällä juomiseen.

Koputtelemme hiukan kahden jälkeen The Grasshopper placen ovea ja meidät päästetään sisään. Istahdamme karibialaisafrikkalaisen ravintolan penkeilla ja tilaamme juomat. Pieneksi ongelmaksi muodostuu se, että kokki ei ole tullut vielä töihin, vaan on vasta parin tunnin päästä sovittelemassa kokinhattua päähänsä, ja nälkähän tässä nimenomaan oli. Saamme sovittua ystävällisen henkilökunnan kanssa drumstickseistä ja ranskalaisista, ja eipä siinä hetkessä juuri muuta olisi toivottukaan. Taistelupari napsii ranskalaisia ja jammailee afrikkalaisten rytmien tahtiin. Tunnelmaa sävyttää muuten vain taaksemme istahtavan ravintola-asiakkaan hetkellinen ruuanodotuskuorsaus.

Lähtiessä heitetään vielä tarjoilijan kanssa asiaan kuuluvat nyrkkivitoset ja pian Über surruttaa jälleen kohti keskustaa. Mailiin on napsahtanut tarkemmat ohjeet siitä, mitä Leeds-Arsenal -ottelun pääseminen tulee edellyttämään ja twitteriä seuraamalla vielä sillä klausuulilla, että jos peliä nyt ylipäätään edes pelataan.

 

Leedsiin

Suoraan hotellilta hotellille ilman sen kummempaa matkalaukkujen roudaamista on lopulta niin houkutteleva vaihtoehto, että otamme taisteluparin kanssa suosiolla taksin Manchesterin Jurys Inn hotellilta Leedsin Doubletree Hiltoniin. Taksikuskin kanssa ehdimme käydä matkalla perus säätä, yhteiskuntaa ja koronaa -koskevat keskustelut ennen kuin Elland Road näkyy ja ikään kuin hiljaisesta sopimuksesta (olemmehan kuitenkin matkalla Manchesteristä Leedsiin) pidetty jalkapalloa koskeva vaitonaisuus rikkoutuu. Taksikuski kertoo tuoneensa jonain aiempana viikkona muutaman Leedsin fanin samaa reittiä Leedsiin ja kertoneen, että Elland Road tullaan siirtämään moottoritien toiselle puolelle, koska siellä on tasaisempaa maata. Sitten hän pyytää katsomaan ikkunasta tiettynä hetkenä ulos ja sanoo, että jatkossa Elland Roadia kutsutaan hautausmaaksi. Sekä edellispäiväinen 0-7 -tappio että nurmesta törröttävät hautaristit alleviivaavat tarinan sanomaa

-You aren’t Leeds fans, are you?

Myönnän olevani, mutta kerron myös osaavani arvostaa hyvää mustanhuumorin värittämää tarinaa.

-The other guys never called me back! taksikuski naurahtaa.

Viini: asvaltti- ja betonipölyinen