Roberto Mancinin ja Luis Enriquen kauas horisonttiin tähtäävät askeleet lämmittävät pian Wembleyn nurmea. Välimeren äärellä veri on muutaman asteen lämpimämpää, ja kun Italia ja Espanja käyvät jonkun toisen kotona, saattaa siinä sydämiä särkyä. Matadorin askelmat eivät ole ajasta toiseen aikaan siirretyssä turnauksessa olleet vielä picassomaisen iättöämiä. Sitä vastoin Italia humalluttanut katsojansa jo kesäisesti pirskahtelevalla proseccolla, ja sen turnaus kypsyy kuin paraskin amarone. Saapasmaassa on taidettu jalkapallon taito.
 |
| Armada ja Regia Marina Thamesilla |
Tapas pöydälle ei ole nosteltu mitään kaikkien aikojen Espanjaa. Ne, jotka rakastuvat, elävät ja kuolevat nopeasti, saattavat jo haikailla Madridin manian nielemän Lopeteguin perään. Siihen Espanjaan oli sekoitettu legendojen mustetta. Nykyään mennään enemmänkin päivästä toiseen, mutta niin totta kuin joskus kellotkin valuvat, jalkapallokin alkaa aina 0-0:sta, ja jumalat ja sattumukset ovat sekä oikukkaita että julmia. Tai toisinaan. Yksinkertaisesti. Toinen joukkue on kaikesta maailman lähihistoriasta huolimatta paremmalla pelipäällä ja myös siten voitetaan taulupaikkoja ikiaikaisten klassikoiden galleriasta.
Nenäliinat liehuivat ja kyyneleet olivat sottaisia, kun Italian katamaraanit irtosivat Napolin satamasta ja Po -joen uomasta. Uskaliaimmat taittoivat jalan Alppien yli. Roomasta lähdettiin ja nyt ollaan jossain aivan muualla. Koti-ikävästä ei ole ollut tietoakaan, kun Signoret ovat olleet kansallispelissään kisojen kykenevimmät ja paistokivi pysyy kotikylässä lämpimänä, vaikka varjoissa narrit vihjailevatkin Spinazzolan ja sen kreikkalaisen sotasankarin Akilleesta.
Thamesia kulkevat nyt. Herrasmiesmäisesti vuorollaan. Kaksi laivastoa. Ilta näyttää nousevatko Lontoon salkoihin Armadan vai Regia Marinan kankaat.
Viini: Cavaa ja Nero d'Avolaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti